Lamaze tuli taloon

Juuri viisi kuukautta vanhaksi ehtivä tyttösemme on opetellut tarttumaan, sekä kääntyilemään vatsaltaan selältään vatsalleen selälleen. Tyttö on myös oppinut syömään lusikasta ja on hyvillä mielin puettavana kun tarve sitä vaatii. Hän myös osaa nyrkeillään löytää sylissäpitäjän nenän ja työntää sormiaan suuhun.

Kaikkien näiden hienojen taitojen keskellä katsoin taloutemme vauvaleluja ja huomasin, että vaikka purulelut ja pikkuhelistimet ovat hauskoja ja paljon käytössä, meidän lapsellamme on aika vaatimaton leluvarasto. Puolikas rottinkikori saikin sitten lisätäytettä kun äiskä kävi vähän heiluttelemassa luottokorttia Amazonin puolella.

Kaikki alkoi siitä, että etsin tiettyä Lamazen norsulelua. Koska sellainen on Suomen Toys ‘R Usissa noin 35 euroa kappaleelta (saa järkyttyä, minäkin järkytyin), tutkailin tilannetta brittien verkkokaupassa. Lopputulos oli, että käytin kokonaisuudessaan 45 euroa ja sain neljä monimutkaista, värikästä ja eloisaa lelua, mukaanlukien sen norsulelun, nimeltään Eddie the Elephant Tunes. Lelu on  kuten kaikki vauvalelut, pehmoinen, täynnä eri tekstuureita ja rapisevia jalkoja. Poikkeuksena kuitenkin tuo kärsä, jonka symboleista tulee jokaisesta eri ääni ja niillä symboleilla tuotettua musiikkia pystyy äänittämään sekä soittamaan uudestaan.

Tämän lisäksi hankin Lamaze Activity Spiralin jota ei kuitenkaan kuvasta huolimatta kannattane laittaa pinnasänkyyn kiinni. Ostin lelun ajatellen tulevaisuuden ratasreissuja ja muita sopivia viihdytystarpeita, lienee ihan hyväkin että lelu on siirreltävissä sekä harvemmin leikitty. Tätä en ole edes nähnyt Suomen markkinoilla.

Mutta, sitten on vielä kaksi muuta lelua. Play & Grow Lion sekä Play & Grow Dee Dee The Dragon joista en osannut tilatessani sanoa, kumpi olisi kiinnostavampi. Nyt pienen testiajon jälkeen vauva selvästi suosii leijonaa enemmän, johtuneeko lohikäärmeen kiertyneestä hännästä, joka tekee siitä monimutkaisemman ja myttyisemmän näköisen. Vakosamettinen vatsa on kyllä kuitenkin niin kiva sormille, että eiköhän lohikärmeskin löydä oman lempileikkinsä. Ja mikä parasta, kumpikin noista on ripustettavissa vaikka kaukalon kahvaan tai vaunujen ylälaitaan. Ne menevät myös kainalokaverista tarvittaessa.

Nyt on meidän pirpanalla leluja pitkäksi aikaa. Tätä kirjoitellessani vauva potkii kylkeen ja tutkii lohikäärmeen rapisevia siipiä, jotka pitävät ah niin jännittävää ääntä. Lamaze on kokeilemistani lelumerkeistä ehdottomasti toimivin, niissä on kirkkaat värit, hassun näköiset eläimet ja paljon toiminnallisuutta eri tilanteissa. Näiden kanssa vauva on saanut kyllä vastinetta ja odotan innolla aikaa, kun meillä opitaan istumaan ja säveltämään norsumusiikkia. Vaikka norsulelun selässä tuntuu kova patterirasia, se on silti hyvin halattavan oloinen otus.

Jauheliha-pekoni-makaronivuoka

Kokeilen tässä uuden keittiöni iloksi kaikenlaisia pikku ruokia, törmäsin Foodieta selatessani jauheliha-pekonivuoan ohjeeseen, jota sitten tarpeen mukaan vähän parantelin. Tuloksena olikin maukas ja ruokaisa makaronilaatikko, joka sai aikaan paljon maiskutusta ja nieleskelyä. Sitä jopa otettiin töihin mukaan törpöllinen, mistä henkilökohtaisesti olen ylpeä.

Makaronivuokaan tarvitset:

1 pkt pekonia
500 g jauhelihaa
1 prk herkkusieniä
2 kpl valkosipulin kynttä murskattuna
1 tl suolaa
1 tl mustapippuria
1 prk turkkilaista jogurttia
2 dl kermaa
2 tl Cholula -kastiketta
5 rkl ketsuppia
1 kpl kananmuna
250 g juustoraastetta
400 g makaroneja

Samalla kun valmistat lihakastiketta, keitä makaronit ja valuta ne.

Pilko pekoni ja herkkusienet valmiiksi kypsentämistä varten. Ruskista jauheliha, pekoni ja herkkusienet. Lisää joukkoon valkosipuli. Mausta suolalla ja pippurilla. Tämän jälkeen lisää kerma ja kiehauta. Lisää sitten jogurtti, chilikastike, ketsuppi ja noin 100 grammaa juustoraastetta. Riko vielä joukkoon kananmuna ja sekoita se lihaseoksen joukkoon.

Voitele vuoka, kaada pohjalle lihaseos sekä keitetyt makaronit, sekoita. Ripottele päälle loput juustoraasteesta ja paista 200 asteisessa uunissa kunnes juusto on sulanut sekä saanut vähän väriä.

Itsekäs syyllinen

Biologia ja moraali tekevät yhteentörmäyksen toisinaan.

Mielestäni jokaisella on oikeus henkilökohtaisiin tunteisiin sekä kokemuksiin elämästä. Jokainen meistä saa tuntea negatiivisesti tai positiivisesti käytännöstä mistä asiasta tahansa ja välillisesti elää mukana asioissa, joihin törmää joko suoraan tai sivuten. Tähän lukeutuu muun muassa mediassa kerrottujen tragedioiden myötäeläminen ja ystävän tai vaikka naapurin kokemukset. Tietenkin on soveliasta miettiä kuinka tunteittensa kanssa reagoi, mutta siitä huolimatta jokaisella on oikeus tuntea.

Kuitenkin sitten nämä sallitut, henkilökohtaiset tunteet luovat tilanteita, jonka vuoksi muiden draamat ja tragediat saavat aikaan stressiä, huolta ja ahdistusta. Tämä on siis suoraan vain biologinen ja mielestäni oikeutettu juttu – muiden elämässä tapahtuvat rankat tapahtumat vaikuttavat myös läheisiin sekä kuormittavat heidän elämäänsä ja tämä on täysin sallittu tunne läheisille. Se ei vähennä tapahtumien keskellä elävien tunteita, ei halvenna mitään tilanteen osa-aluetta tai kasvata sivussa seisovan ihmisen osaa asiassa. Se on vain suora seuraus siitä, että joku elää yhteisössä, jossa jaetaan asioita.

Nyt sitten päästään kuitenkin siihen ristiriitaan, mitä päädyin tässä pohtimaan. En tiedä onko kristillisien arvojen vahva asema syynä (kristityn elämässä kun syyllisyys on monesti osana arkea monessakin eri osa-alueessa) vai onko kyseessä pelkän moraalikäsitteen olemassaolo, mutta yhtäkkiä kaikki henkilökohtainen rasite muuttuu syyllisyydeksi. Yhtäkkiä ihminen muistaa, ettei hänellä ole lupaa välittää muiden ihmisten asioista. Hänellä ei ole lupaa surra tai iloita kuin oman menetyksensä tai voittonsa kautta ja mikäli hän ei ole kyseisessä tilanteessa läsnä, hänellä ei ole mitään mikä oikeuttaisi tunteiden läsnäolon. Ihminen päätyy kokemaan syyllisyyttä siitä, että reagoi normaalisti asiaan, joka on häntä lähellä. Vain siksi, että jonkin määritelmän mukaan pitää täyttää tietyt kriteerit ollakseen oikeutettu tunteisiinsa. Nyt normaalin reaktion mukana tuoma ahdistus muuntuu voimakkaaksi syyllisyydeksi sekä häpeäksi siitä, että on näin itsekäs ja huono ihminen.

Mutta siitä huolimatta ihminen ei voi olla jotain muuta kuin on. Minun mielestäni ei pitäisi joutua yrittämäänkään. Älkää ymmärtäkö väärin, tämä ei ole mikään sananvapaus/vapaudu vankilasta -kortti, vaan toteamus oman luonteen hyväksymiseen. Käytöstavat eivät lukeudu omana itsenä pysymiseen suoraan, niitä voi silti harjoittaa vaikka on oma itsensä.

Ulkopuolisuudestani huolimatta olen menettänyt lukemattomia yöunia, nähnyt painajaisia, purrut hampaita yhteen, stressannut niin että hengästyttää ja rintaa puristaa. Siitä huolimatta ahdistaa, väsyttää, rasittaa ja raivostuttaa. Huvittavaa miten sitä ei ole keskellä mitään eikä siltikään pääse asian keskeltä mihinkään.

Olen koko ikäni toiminut sovittelijana erinäisten ihmisten keskellä. Lapsesta asti suvussa on ollut kaksi verivihollista, joista ei voi puhua toisilleen ja kun kyseessä on kaksi läheistä sekä rakasta ihmistä, se kysyy lapselta paljon. Sitten myöhemmin olin ainoa seitsenhenkisestä perheestä joka tuli toimeen kaikkien kanssa. Ei liene epäselvää, että sellaisessa tilanteessa eläminen tuo mukanaan tiettyjä rasitteita. Seuraavaksi lukiossa maailmaani rasitti kolmiodraama, vaikka en ollut edes uskottu sen osapuolille. Sen sijaan se tyttö, joille kaksi draaman tyttöä kertoi vuorotellen huoliaan, kertoi omansa minulle.

Tällä hetkellä suvussani ei liene ketään, joka ei olisi riidoissa jonkun kanssa tai välttelisi tätä muista syistä. Riitoihin ottaa osaa jopa täysin asiaan liittymättömät ihmiset ja kaikkea puidaan puhelimessa, keskusteluissa sekä netissä. Kaikkialla paitsi itse ihmisten kanssa. Normaaliin riitatyyliseen tapaansa ihmiset kertovat oman tarinansa luetellen mitä kamalaa muut ovat tehneet, mikä ei auta mitään. Kun avaan asiaa toisen ihmisen kannalta ja selvitän miksi toinen käyttäytyi näin, sitä ei ymmärretä. Se joko otetaan henkilökohtaisesti, ohitetaan tai sitten todetaan että ärsyttää ja kaikki puretaan minuun vaikka luurin korvaan paiskaamisella.

Miksi minun sukuni ei osaa pysyä sovussa?
Miksi minun lapseni on pakotettu elämään tässä samassa vihan ja katkeruuden kierrossa missä minäkin olen kasvanut?
Miksi ihmiset eivät kyllästy näihin tunteisiin?
Miksi minun ei anneta olla niistä erossa vaan minut nimitetään joksikin sillaksi pakollisten viestien kuljettamista varten?

Miksi minulla ei ole oikeutta tuntea mitä tunnen: olla väsynyt ja kyllästynyt, ottaa välimatkaa ja sanoa että en jaksa?

Väittäisin itsekkäämmäksi sitä, joka pitää yllä näitä riitoja.

Painonvartijoiden uunidonitsit

Tässä yksi kivaksi huomaamani leivonnaisohje, johon siis kaipailin donitsivuokaa ainakin reilut viisi vuotta. Koska vuokia on nyt taas tullut myyntiin, ajattelin jakaa tämän kaikille halukkaille.

Maistuu herkulle eikä tarvitse mitään tympeää rasvasäätämistä, mikä munkeissa on se ärsyttävin osio. Laihduttamista taas jos ajattelee niin ei välttämättä kannata miettiä donitseja ollenkaan.

Ohje on kopioitu Painonvartijoiden reseptikirjasta Nälkä lähtee pienin pistein:

Annoksia: 12
Valmistusaika: 15 minuuttia
kcal (kJ) per annos: 55 (230)
Pisteitä per annos: 1
Pisteitä per ohje: 15

1 1/2 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 kananmuna
1 tl kasviöljyä
1/2tl vaniljasokeria
1 dl sokeria
1/2 dl rasvatonta maitoa
ripaus suolaa

Pinnalle:
4 tl sokeria
1 tl kanelia

1. Sekoita kaikki aineet tasaiseksi taikinaksi. Jaa taikina donitsimuotteihin, mutta varo täyttämästä niitä liian täyteen ettei keskellä oleva reikä mene paistumisen aikana umpeen.
2. Paista 170 asteen uunilämmössä 8-10 minuuttia, kunnes donitsit ovat kauniisti kohonneet ja kypsyneet.
3. Kasta kypsät donitsit sokeri-kaneliseokseen ja anna jäähtyä.

Kokeile:
Pikkudonitsit on kätevintä paistaa donitsipannussa. Ellei sellaista satu olemaan, lisää taikinaan 1/2 dl vehnäjauhoja ja levitä taikina mahdollisimman pyöreinä kakkaroina (halkaisija noin 6cm) leivinpaperin päälle pellille. Paista 170 asteen uunilämmössä 10 minuuttia ja tee kakkaroihin heti uunista ottamisen jälkeen pieni reikä esimerkiksi omenaporalla. Voit tarjota myös keskipalat. Kierittele donitsit ja keskipalat sokeri-kaneliseoksessa. Tällä tavalla valmistetut donitsit eivät ole aivan yhtä kauniita kuin muoteissa kypsennetyt.
Donitsitaikinan mausteeksi sopii erinomaisesti myös raastettu sitruunankuori.

Koston jäljet

Kouluammuskeluita on nähty jo Suomessakin. Itse koin Jokelan hyvin läheltä vaikka en koulussa ollutkaan, sillä olin tuolloin IRC-Gallerian asiakaspalvelussa töissä. Tilanteeseen reagoiminen ennen mediaa sekä aktiivinen käsitteleminen vielä päiviä, jopa viikkoja sen jälkeen jätti jälkensä niin asiakaspalvelijoihin kuin käyttäjiinkin.

Katselen tässä Investigation Discoverylta Killer Kids -ohjelmaa joka käsittelee kouluammuskelijoita. Pitää ihan kommentoida kun asiaa tutkineet sun professorit ja muut kovaan ääneen puhuvat kouluammuskelijoista sekä tapahtumien uutisoinnista niin, että jos lapsilta vietäisi vain aseet tai uutisointia ei olisi, niin sitten lapset eivät saisi tuhoisia ajatuksia. Onhan siinä varmaan joo pointtia, et tiedä kengistä jos et koskaan ole sellaisia nähnyt tai sellaisista kuullut, mutta ei se silti estä sinua tekemästä itsellesi sellaisia.

Kouluammuskelijoiden teot ovat hirvittäviä, eikä niitä tule hyväksyä. Kuitenkin on järkevämpää yrittää ymmärtää tapahtunutta kuin pitää sitä käsittämättömänä sillä kauhistelu ei johda mihinkään. Hyvin pieni osa ihmisistä tekee jotain sellaista pelkän tappamisenhalun vuoksi, sillä miksi mennä juuri kouluun tappamaan jos se on pääasia, ellei se koulu sitten ole lähimpänä. On ymmärrettävä myös se, että taustalla voi olla syy johon reagoiminen olisi paljon hyödyllisempää kuin teon tuomitseminen ja piilottaminen.

Esimerkiksi mielenterveysongelmat, kodin olot tai koulukiusaaminen. Osaan sorrettua elämää eläneenä hyvin ymmärtää sellaista epätoivoa ja vihaa mitä kiusattu ihminen kokee. Lapsilla varsinkin koulu kattaa koko maailman. Siellä epätoivoa, pelkoa ja tuskaa kokenut ihminen voi haluta antaa samalla mitalla. Ei ole tavatonta, että kouluammuskelija päättää tähdätä niitä ihmisiä, jotka merkitsevät tälle eniten kuten kiusaajia ja välinpitämättömiä sivustakatselijoita. Miltei joka päivä joku kostaa ystävälleen, perheelleen tai vaikka lähikaupan kassalle sen kohtelun jonka hän on kokenut itselleen vääräksi, eikä se taipumus tappaa vähennä sitä syytä, joka on tämän ihmisen mielessä saanut koko lumipalloefektin aikaan.

Tämän sanottuani minua raivostuttaa myös se, miten yhteiskunta ja media ovat ihan suoraan sanottuna tekopyhiä umpiluupäitä näiden asioiden äärellä. On oikein, että asiat uutisoidaan, mutta niillä ei pidä mässäillä rahan vuoksi. Jokelan uhrit ovat kovaankin ääneen arvostelleet tiedotusvälineiden tunkeutuvaa asennetta, joka vain pahensi koko tilannetta. Mediaa ei kuitenkaan voi syyttää kokonaisuudessaan, sillä kansa ostaa kohulööppien perusteella uutisensa. Siihen on syynsä miksi keltainen lehdistö kukoistaa ja vakavammat journalistiset julkaisut joutuvat taistelemaan lehtensä puolesta. Siihen on syynsä, miksi kohulööppejä tehdään. Niitä tehdään ihmisten vuoksi.

Tavallinen kansalainen rakastaa skandaaleja. On niin ihanaa pöyristyä. On ihanaa yleistää, liioitella, kauhistella ja juoruta. Kouluammuskelut kuten Jokela ovat hirvittäviä rikoksia, joiden ymmärtäminen millään tasolla on niiden myötäilyä ja hyväksymistä. Jokelan ammuskelijaa kiusattiin? Ihan oikein sille, se ihminenhän syntyi pahana! Minä en koskaan sellaista tekisi, kiusattiinhan minuakin, monesti varastivat kumin kun sitä lainasin. Teinit on just tollasia, draamakuningattaria, ikään kuin ketään muuta ei olisi kiusattu. Räkänokille lisää kuria ja ne mamut pois Suomesta! Lapsille annetaan muutenkin ihan liikaa karkkia ja niitä hyysätään kotona, äidit aina vaan antaa anteeksi vaikka tekis mitä, vandaalejahan ne on kaikki.

Ei kouluammuskelijan ymmärtäminen ole tekojen hyväksymistä. Ei kouluammuskelusta terveellä kritiikillä tai jopa tekijälle myötätunnon osoittaminen ole teon hyväksymistä. Ei asian monisyinen tarkastelu ota uhrien uhriutta pois, tai vähättele heidän kärsimyksiään.

Eikä se, että tekoa tekemättömänä asian kauhistelu ja ampujalle (tai vaikka “kaunottareen” hurahtaneelle ministerille) tappouhkausten huutelu tee sinusta yhtään enemmän jaloa. Tappouhkaukset ovat idiootin reaktio. Tappouhkaukset ovat niitä, mitä kouluammuskelijat antoivat ennen tekoaan. Tappouhkaus on sellainen asia, jota normaali, tervejärkinen ihminen ei tee. Nyky-yhteiskunta on kuitenkin tehnyt tappouhkauksista normin ja sitten kansa kehtaa arvostella ihmisiä, jotka tekevät asialle jotain. Ei se media ole ainoa asiaan syyllinen, meidän kaikkien tulisi ymmärtää miten kieroutuneesti sitä nykyään ajatellaan ongelmista sekä niiden ratkaisemisesta, sillä jos tappouhkauksia on niin helppo antaa, niin ei se teon toteuttaminenkaan niin käsittämätöntä ole. Se vaan kertoo tilanteesta, jossa tekijä ei ole nähnyt muuta mahdollisuutta. Onko meillä oikeus tuomita joku suoraan vain siksi, että meille on annettu mahdollisuus?

Kouluammuskelujen vaara ei tule poistumaan, ennen kuin vanhemmat ymmärtävät opettaa lapsilleen empatiaa, ystävällisyyttä sekä lähimmäisenrakkautta. Tämä ei koske pelkästään sitä, että kiusaaminen saataisi loppumaan vaan myös sitä, että muut ottavat syrjäytyneet joukkoonsa sekä puuttuvat laiminlyönteihin. Tämän jälkeen saamme karsittua joukosta ne, joilla ihan oikeasti on ongelmia siinä määrin, että kouluammuskelusta haaveileminen on pelkkää tappamisen halua.

Chisu ja piraattilapset

Tänään sosiaalisessa mediassa alkoi levitä hirveä paskamyrsky liittyen Chisun levyyn ja sitä ladanneeseen yhdeksänvuotiaaseen. Isän mukaan tyttö oli säästänyt Chisun levyä varten, mutta ei ollut vielä saanut rahaa tarpeeksi. Kaikilla kavereilla levy jo oli ja tyttö olisi halunnut itsekin kuunnella musiikkia. Isä oli tuolloin kehoittanut tytärtään etsimään kappaleita internetistä, jolloin kuulemma tyttö oli vahingossa ladannut kappaleita koneelleen. Siitäkin huolimatta, että oli saanut virheilmoituksen eivätkä tiedostot olleet soineet, sai perhe TTVK:lta laskun. Laittoman lataamisen vuoksi heidän tulisi siis maksaa 600 euroa sakkoa sekä allekirjoittaa vaitiolosopimus jolla koko rike olisi kuitattu. Isä ei suostunut, eikä mitään tapahtunut pitkään aikaan, kunnes noin vuoden päästä poliisi saapui ovelle takavarikoimaan konetta ja totesi sivulauseessa miten sakon maksaminen veisi koko ongelman mennessään.

Tässä on mooonen monta herkullista kohtaa jota tarkastella.

Esimerkiksi se, että jos lapsella ei ole rahaa levyyn, olisi siinä hyvä hetki opettaa säästämisen ja saavuttamisen iloista eikä vaan ohjeistaa etsimään laittomia tai vähintäänkin epäilyttäviä kappaleita. Lisäksi torrent-sivustoilta ei pysty lataamaan mitään ilman ennalta koneelle ladattua ohjelmaa joka lataa ja samalla jakaa haluttua tiedostoa edelleen. Torrent tarkoittaa virtaa ja juurikin se lataaminen pitää yllä myös muille jakamista. Isä lienee siis joko sievistellyt asiaa tai tyttö vähätellyt tekoaan.

Sitten toisekseen voimme ihmetellä sitä, miten valtiosta riippumaton yhdistys pystyy saamaan sellaisen aseman tässä maassa, että se voi valjastaa poliiseja ajamaan perintäasioitaan. Mikä on tämä vaitiolosopimus jos kerran kyseessä on lain mukainen sakko? Mihin ne sakkorahat menevät, menevätkö ollenkaan itse artisteille? Millä perusteella menetetyt tulot lasketaan, kun piratismi kuitenkin toimii myös mainoksena artisteille itselleen, entä onko se nyt ollenkaan sopivaa poliisin ohjeistaa tutkittavana olevaa “maksamaan laskun” ongelmasta eroonpääsemiseksi? Itse lisäisin mukaan vielä kysymyksen siitä, miksi ihmeessä musiikin ja elokuvan oikeuksia valvotaan ihan kolmen perijäfirman voimin kun kaikki muut taiteet eivät sitten saa yhtään mitään hyvityksiä mistään?

Chisu itsessään ei Facebook-sivunsa mukaan tiennyt tästä, että levynsä levittämistä kytättiin. Tämä on vähintäänkin hämmentävää, sillä aiheesta on uutisoitu hyvin laajasti. Toisaalta TTVK taas kieltää luoneensa ansatiedostoja sivustoille, mutta kuitenkin sitä on ihan validia epäillä sillä tarinan mukaan tyttö oli pystynyt lataamaan tiedoston joka ei sitten auennutkaan. Se nyt on ainakin ihan selvää, että Chisulle itselleen tämä on aivan hirvittävä PR-katastrofi, eikä se varmastikaan hetkauta vaitiolosopimuksia heiluttelevaa perintäyhdistystä.

Sosiaalinen media on osaltaan ottanut asiaan asenteen “Chisu kyttää lapsia” vaikka siitä ei ole kyse. IP-osoite ei näytä sitä, kuka siellä on ladannut ja mistä sen tietää, olisiko se lataaja ollut vaikka isä itse. Medialukutaito kyseisessä perheessä on ainakin ollut ihan ala-arvoista ja pahimmillaan perhe ei ole edes tiennyt syyllistyvänsä rikokseen mikä taas antaa syyn miettiä ihan validia kysymystä: voiko tietämättään lakia rikkoneen ihmisen tuomita ilman lieventäviä asianhaaroja?

Typerä se tyttö on ollut, typerä myöskin isä joka kannustaa hakemaan ilmaiseksi muualta kuin säästämään rahaa. Typeriä kaikki koko korttelissa kun kerran levyjä oli kaikilla muilla mutta kukaan ei osaa polttaa CD:tä. Typerä on Suomen kansa joka sallii TTVK:n kaltaisen nigerialaisen prinssin kirjeitä lähettelevän firman toiminnan eikä kyseenalaista sitä millään tavalla.

Loppujen lopuksi typerintä ja kaikkein älyttömintä koko jutussa on se loputon suo tietämättömyyttä, mikä piratismiin liittyy. Naurettavan kokoiset korvaukset tavallisilta kuluttajilta, jotka lasketaan tuulesta temmattujen lukujen mukaan. Kukaan ei ole onnistunut arvioimaan kuinka paljon levyjä ostettaisi ilman piratismia koska piratismi ja Spotifyn kaltaiset nykyaikaa palvelevat järjestelmät ovat nostaneet levymyyntiä. Siitä huolimatta piratismia vastaan taistellaan, kun oikea ratkaisu olisi työstää uudenlaista tarjontaa ja järjestelmää. Siinähän taistelette kun kansa on 2010-luvulla ja virkavalta jäänyt jonnekin ysärin pauloihin. Napsterista lähtien on se sama levy jäänyt päälle.

Onneksi meille tulee sentään ulkomaisia palveluita kuten Netflix tai HBO Nordic jotka taistelevat piratismia vastaan oikealla tavalla – uudistamalla hinnoittelua, tarjontaa ja asennetta.

Äiti versus työ

Nyt on niin kovaan ääneen taas poliitikot miettineet miten naiset pääsevät vähällä jäädessään kotiin lasta hoitamaan. Väläytellään ajatuksia kuten “systeemi kannustaa kotiin jäämiseen”, “naiset putoavat työelämästä” ja jopa eräässä kolumnissa lukemattomien “hipsusanojen” keskellä väläyteltiin hampaat vilkkuen ajatus kannustinrahasta töihin palaamiseksi.

Niin. Sen kannustinrahan nimi on säännöllinen palkka. Olisi kiva jos joskus joku ottaisi huomioon äitien tulot riippumatta siitä mitä mieltä on. On puhuttu siitä miten rankkaa on olla kotona (myönnettäköön, ei ole mitään herkkua vaikka ns. aikaa lojua sohvalla olisikin), sekä siitä miten helppoa lapsia hoitavien äitien elämä toisaalta on. Kotielämässä kun ei ole mitään ammatillisia vaatimuksia ja rahat vaan tippuu tilille muiden selkänahasta reväistynä.

Se on täysin totta, että Suomen malli lapsen ensivuosien kasvattamisen suhteen on ehdottoman hieno. Harvan maan äideillä on niin hyvä tilaisuus todella keskittyä lapsen kasvattamiseen. On myös totta, että aina kun ihmisille antaa jotain ilman sen kummempia ihmetyksiä, sitä joku käyttää hyväkseen. Tässä voisin viitata siihen Erilaiset Äidit -sarjan nelosjaksoon missä perhe enemmän tai vähemmän jätti työntekemiset muille. Mutta älkää naurattako väittämällä, että ihminen pääsee vähällä kotiin jäädessään.

Myyjänä tienaan hitusen verran alle 12 euroa tunti, mikä on muuten korkein palkka mitä liki 10 vuoden kauppatyön kokemuksella saa. Tietenkään en tee tunteja täyttä määrää, sillä kaupan alalla harvemmin löytyy paikkoja missä ensinnäkin suoraan vakinaistetaan saati sitten annetaan työtunteja edes 30 tuntia per viikko. Esimerkiksi viimeisimmän YT-aallon seurauksena useilta talossa vuosia viihtyneiltä työntekijöiltä tiputettiin tunnit alkaen 8 tunnista maksimissaan 24 tuntiin viikossa, joten ei voi todeta työntekijöiden olevan hirvittävän haluttua tavaraa naisten työaloilla.

Tämän huikean palkkahistorian keskellä olen oikeutettu noin 800 euroon kuussa ensimmäisenä vuotena. Sen jälkeen jos haluan jäädä hoitovapaalle, se laskee pahimmillaan 500 euroon tai alle. Vaikka saisin sen 800 euroa kuussa jatkossakin, ei sillä elä herroiksi. Kukaan näistä äitityö-keskustelijoista ei ota huomioon sitä, miten pienipalkkainenkin ihminen menettää rahaa jäädessään kotiin lapsen vuoksi. Tietysti sitten on niitä äitejä jotka vain laittavat lapsen nurkkaan leikkikehään ja vetävät lonkeroa mutta tuskin niissä äideissä on paljon huolta siitä, että menisivät töihin jos eivät olisi valtion kustantamalla hoitolomalla.

Minä en voi jäädä kotiin kuin vuodeksi. Jos syön hernekeittoa ja säästän kaikesta, voin jäädä vielä hoitovapaalle toiseksi vuodeksi. Tämä olisi hyvä asia pelkästään siksi, että lapseni saisi olla äitinsä kanssa, oman äitini lapsena menettäneenä osaan arvostaa sitä ihan eri tavalla. Äitiysloma ei ole luotu minua varten; minä en nauti siitä, että sosiaalinen piirini kutistuu yhteen ihmiseen, joka tarvitsee apua kaikessa. Minä en koe lomaksi sitä, että yötä päivää nousen toistamaan samat rutiinit kolmen tunnin välein, enkä nauti olostani kun maailma sanelee sen mitä minun tulisi tehdä. Minulle ei anna mitään se, että mahdollisesti uraksi nimitettävä työelämäni jää paussille pariksi vuodeksi, jäätyy kokonaan tai että opiskeluni jäävät pakostakin sivuun määräämättömäksi ajaksi. Minä en saa mitään korvausta siitä, että luovun kaikesta mikä liittyy omaan elämääni, jos lapseni minua tarvitsee. Aviomieheni sentään osasi antaa vertaistukea koomisesti huokaamalla, miten onnekas onkaan päästessään töihin ja kouluun pois kodin velvoitteista. Kaikessa kurjuudessaan sen totuuden ääneen sanominen lohdutti, sillä elämä ei ole ollut mitään herkkua yhdeksän kuukauden epämukavuuden, kuukauden repeämishaavojen hoidon ja jatkuvan tarvitsemisen kanssa.

Voi olla, että olen vähän ihmeellinen äiti koska teen oikeasti asioita lapseni hyväksi. Yleensä nuo puhujat jotka asiaa sivuavat, antavat sen kuvan että olen laiskanlainen, itsekäs ja ahne oman etuni tavoittelija. Tosiasiassa näyttää siltä, että äitien nykiminen töihin ei ainakaan pienennä lasten yksin jäämisen riskiä. Lapset kaipaavat enemmän huomiota ja rakkautta. Se, että ihminen ei osaa sitä lapselleen antaa, on hänen henkilökohtainen häpeänsä. Uskon kuitenkin, että se ihminen epäonnistuu tehtävässään siitä huolimatta missä viettää päivänsä.

Sanokaa mitä sanotte, jaksakaa jauhaa imetyksistä ja ihmetelkää mielipiteitäni, mutta älkää viitsikö väittää että minä voitan tässä mitään muuta kuin läheisyyden lapseni kanssa. Olkoonkin vaikka kuinka luksusta saada se huntti lapsilisää ja ajaa bussilla ihan ilmaiseksi paikkoihin, joihin minulla ei ole varaa.

Asiaan liittyviä kolumneja tai artikkeleita:
Helsingin Sanomat: Äidin paikka on töissä
Uutissirkus: Äiti haluaa poliitikot mukaan työelämään
Vantaan Sanomat: Äiti lähtee nyt töihin, moi!  

P.S. Valitan tekstin mahdollisia ajatusvirheitä, keskittyminen on hankalaa kun kirjoittamista tehdään hoitotoimenpiteiden välissä.

Lähtölaskenta

2005 kesällä löysin itselleni asunnon kauniin, vehreän luonnon alta. Kyseessä oli kerrostalokaksio suuresta taloyhtiöstä, lasitetulla parvekkeella ja pyykkituvalla. Muutettuani ensimmäinen asia mikä rakennettiin, oli keittiön pöytä. Sen ääressä sitten istuttiin, hengähdettiin ja selvitettiin mistä voi tilata pitsaa. Tuolloin meidän taloomme vielä tehtiin kuljetuksia.

Nyt aikaa on kulunut monta vuotta. Olen asunut kämpässä yksin sekä yhdessä, mennyt naimisiin ja odottanut esikoistani. Nyt viimeiset kolme kuukautta olen taistellut pienen hoitoalustan kanssa sekä kironnut niitä lukuisia kertoja kun huonosti sijoitetusta vessakaapista on tippunut korillinen meikkejä pönttöön. Olen sadatellut kun kissa on kesäyönä unohtunut parvekkeelle tunniksi, pariksi, sekä kuunnellut lehtipuhallinta kesäaamuisin. Vielä kun poltin, tykkäsin seisoskella iltamyöhällä parvekkeella ja seurata vastakkaisen talon alla asuvien citykanien elämää. Mietin, miten kiehtovalta sellainen simppeli pensaan keskellä vietetty elämä on, vaikkakaan en kaipaisi kaikkia niitä tuhansia vaaroja mitä se tuo mukanaan. Olen huokaillut talven kauneutta, nauttinut kesän vehreydestä. Käynyt töissä, koulussa, ystäviä tapaamassa ja kesällä hetken mielijohteesta päätynyt Särkänniemen kautta kotiin.

Vähitellen tunsin oloni kotoisaksi, vähitellen koti alkoi näyttää kodilta. Vähitellen seinätila alkoi loppua ja lopulta näin unta, että löysin uusia huoneita kirjahyllyjen takaa. Alkoi olla aika muuttaa suurempaan asuntoon.

Nyt se sitten koittaa, parin viikon päästä suunnilleen. Muutetaan uuteen, omaan kotiin missä on tilaa minulle, kissoille, miehelle ja mikä tärkeintä: lapselle. Nyt saadaan se koti, jossa vietetään ensimmäinen perhejoulu, missä herätään ensimmäiseen tarha-aamuun, otetaan ensiaskel. Siihen kotiin, minkä ikkunoista näkee koulun pihalle ja jonka naapurissa on kaksi samanikäistä tyttölasta. Siihen kotiin, missä on tarkoitus asua jatkossa hamaan tulevaisuuteen. Nähtäväksi jää, mitä kaikkea se asunto meidän kanssamme jakaa.

Mutta pelottaa. Kahden ihmisen tavarat pitäisi saada laatikkoon ja kannettua jonnekin muutaman tunnin aikana. Tunnen niin sääliä kaikkia muuttajia ja varsinkin kantajia kohtaan.

Sekin on muuten jees, että enää ei tarvitse kuunnella yläkerran koiratappeluita, tai seurata vastapäisessä talossa järjestettyjä kesäjuhlia.

Ajat on muuttunu

Niihä se on, että ajat on nytte sitte erillaaset ku aijemmi. Sillo joskus entisvanahaa sitä vaan oli iltasi kotona jos halus ja jos kävi suihkusa niin sitte oli märkä eikä mittää muuta.

Mut joo, nytte ei oo ennää sillee. Nytte jos menee joku meiä perhees suihkuu niin sitä joko joutuu seisommaa oven takana ja oottamaa et millo sinne pääsee tai sitte on se joka joutuu kauheel kiireel juoksemaa pois. Tai sitte jos on vielä se, joka joutuu sit kylyvettää tota vauvvaa nii sitten sen kylyvyn jälkeen on vauvva märkä ja näläkänen ja kaiken sen häsläämise jäläkee sitä on kylyvettäjäki märkä ja väsyny.

Niio ajat muuttunnu.

Mietteitä menneestä tulevaan

Kulunut vuosi ja sitä edeltänyt syksy on ollut hyvin rankkaa aikaa. On koettu jos jonkinmoista hullunmyllyä – päästy kouluun ja aloitettu uutta tulevaisuutta, menetetty unelmia ja pelätty pahinta. On kärsitty säryistä ja kivuista, odotettu niin että pää hajoaa sekä saatu enemmän kuin koskaan ennen. Olen ollut lapseton, lapsekas, opiskelija, työntekijä, burn outin partaalla ja onneni kukkuloilla. Olen vaipunut epätoivoon, itkenyt itseni uneen ja nauranut ääneen ilosta useammin kuin kerran. Miettinyt, miten elämä voi ollakaan näin ihanaa ja ollut vakuuttunut siitä, etten koskaan enää tarvitse mitään.

Mutta elämä ei ole koskaan niin yksinkertaista. On ylä- ja alamäkiä, surua ja rakkautta. Keskenmenon jälkeen en uskaltanut enää tuntea samanlaista onnea kuin silloin ja levittelin uuden raskauden myötä kaiken rakkauteni tasaiseksi kerrokseksi sen sydäntä pakahduttavan ryöpyn sijaan. Antauduin hetkellisille pelkotiloille ja järkeilin päivittäin sisäisiä kauhujani pienemmiksi. En suunnitellut tulevaa, yritin vain pitää itseni aktiivisena jotta odotus ei tunnu niin pitkältä. Nyt kun tulevaisuus on täällä, olen vieläkin pienessä ihmetyksen tilassa. Olenko minä nyt tässä? Onko tuo vauva minun lapseni? Olenko minä aikaansaanut jotain noin ihmeellistä?

Olen saavuttanut yhden elämäni tarkoituksista. Minun pitäisi siis olla onnellisin ihminen maan päällä. Tämän sijaan kuitenkin olen muuttunut viime aikoina vaisuksi, en läpise mitä sattuu kaikille ihmisille kuten yleensä enkä innokkuudellani aiheuta nolostusta itselleni. En naura ääneen pieniäkin juttuja, enkä haaveile. Herkistyn hyvin helposti, monesti jopa ilman syytä ja joko nukun liikaa tai sitten en saa unta muutamaa tuntia enempää.

Ihmiset sanovat “no se vaan kuuluu siihen kun olet ollut raskaana”. He muistuttelevat baby bluesista, toteavat minun oman aiemmin todetun henkisen tilani vaikuttavan, toteavat että on täysin ymmärrettävää tuntea kaikenlaista kun elämä on näin mullistunut. “Lähde vaunukävelylle. Mene kahville jonkun mammakaverin kanssa. Keksi jokin projekti.”

Ehkä rehellisin kuva koskaan siitä haikeudesta, mikä minussa kasvaa.
Tämä kuva on otettu jouluna 1989, puoli vuotta sen jälkeen kun äiti kuoli.

Olisi joskus mukavaa, että loogisten syiden sijaan joku joskus näkisi minut. Katsoisi minua kohden ja huomaisi että minkälainen olen. Ei huolehtisi siitä mitä tilanteessa kuuluu nähdä, ei veisi minnekään piristääkseen, ei ahdistuisi siitä mitä minä tunnen vaan rehellisesti näkisi minut, ottaisi kädestä koska itse haluaa ja minusta pitää sekä olisi rehellisesti läsnä. Olisi joskus mukavaa, että en olisi itse näin hankalalla päällä.

Viime ajat ovat aikaansaaneet minulle sen tunteen, että olen tipahtanut maan päältä. Ensin lähdin YT-aallon mukana osittain itseni, osittain ystävieni puolesta. Jäin ulkopuolelle ja yksi elämäni rikkaimmista ajoista päättyi. Kuvittelin pitkään, ettei se muuta mitään mutta kyllähän se muutti kaiken. Uudessa työpaikassa tutustuin ihmisiin ja menestyin, mutta koska luonteeni on sellainen, olin sielläkin aina jossain määrin ulkopuolinen. Se on aina minä ja muut, jostain syystä. Yritin parhaani mutta sielläkin aloin polttamaan itseäni loppuun. Etsin pakotietä, hain kouluun ja sitten elämä päätti nykäistä minut muiden tarjoamista tarkoituksista suoraan omaani. Minusta tuli yhtäkkiä mielettömän tärkeä ihminen.

Nyt tuntuu, että elän muiden tarpeita varten. Minuuteni on kutistunut pieneksi kuulaksi kaiken tämän velvollisuuden alle ja minussa elää vahvaa haikeutta. Tunnen oloni seurassa jotenkin omituisella tavalla vaikeaksi, seuraan jatkuvasti tekemisiäni ja mietin, teenkö parhaani. Suunnittelen loputtomiin illanistujaisia ja vierailuja, mutta pelkään, ettei kukaan saavu paikalle. Ei, en pelkää. Se tunne on melkeinpä usko siihen, että olen liian kauan ollut jossain muualla, poissa baareista ja juhlista, oman elämäni pidättämä ja ulkopuolinen.

Kun joskus kuolen, kuinka moni ihminen saapuu paikalle hautajaisiini? Minkälaiset ne ovat, osaisivatko ihmiset luonnehtia minua sellaisena kuin olin? Ovatko he nähneet minut? Jos näkisin tämän kaiken, muuttaisinko itse mieleni siitä, minkälainen olen?

Näenkö itse itseni vai luulenko vain näkeväni? Kuka meistä on oikeassa?

Millä tavalla saisin itseni uskomaan, että kuulun jonnekin?

Meidän vauva, entäs teidän vauva?

Meidän vauva tykkää leikkiä lelumatolla.
Meidän vauva osaa jo jokellella jotakin.
Meidän vauva hymyilee kauniisti ja hihittää.
Meidän vauva kääntyy.
Meidän vauva taas tykkää enemmän tarttua.

Tässä kun seuraan vierestä maailmankaikkeuden parhaimman viihteen (lelumaton) parissa viihtyvää vauvaani, en malta olla miettimättä miten se eroaa muiden vauvoista. Päästävätkö muiden vauvat tuollaisia ääniä? Nauravatko muiden vauvat norsumobileille? Saako nenänpäätä täppäämällä kaikki vauvat nauramaan?

Meidän vauvalla on ihana tapa reagoida iloisesti lelumattoon. Se nostaa jalat koukkuun, kipristää varpaat yhteen, tuo kädet ristiin leuan eteen ja hihittää pienten nyrkkien takana. Matolta kuuluu joko iloisia ulvahduksia, haukahduksia tai riemukas “Hiii!”, mikä sulattaa ikiroudan pahimmankin kyynikon sydänkäytävistä. Onko juuri tuo se erikoinen piirre joka määrittää meidän vauvaa, vai onko se jotain joka on se söpöjen vauvojen määrittävä tekijä?

Mitä teidän vauva tekee?

Meidän vauva ei opi koskaan kääntymään kun se saa heti raivarin jos sen laittaa vatsalleen. Noh, se tosin auttaa nenärään keräämisessä ja puhdistaa ilmatiet.

Ihana, ihana internet

Aivan lapsesta asti meillä on ollut yksi joululevy yli muiden. C-kasettina se oleellisin osa oli juurikin kasetti enkä muista siinä koskaan kansia nähneenikään, ainoastaan keltaisen kappalelistauksen jossa jonkinlainen sitrus/aurinkokuvio. Edes esittäjää ei mainittu ja vaikka listattuna oli kaikki ne väsyneimmätkin joulukappaleet sekä kasetin puolivälissä vioittunut soittonauha sai kappaleet nyrjähtämään kummallisesti joka kerta, rakastin kaikkea siinä levyssä.

Sen soidessa istuttiin hyisiä, mutta tunnelmallisia jouluaamuja lapsuudenkodin mummukeittiössä. Sen soidessa syötiin lukemattomia lounaita, juotiin kahveja, askarreltiin ja piirrettiin. Se opetti minulle siitä miten joulun voi ottaa lempeän rennosti, eikä rokkimöykäten ja sen lämmin miesääni takoi lukemattoman määrän rauhallista rakkautta sydämeeni. Hyviä muistoja ei aina tarvitse erikseen muistaa niistä nauttiakseen. Ne voivat tallentua sydämeen pelkkinä tunteina, jotka sitten jäävät muistiin johonkin niin yksinkertaiseen kuin yhteen höhlään joululevyyn.

Jo vuosia sitten luovuin kaikista C-kaseteistani. Haikein mielin heitin tämän puhkikuunnellun kasetin roskapussin pohjalle. Sen keltainen kappalelistaus oli kulunut liki tunnistamattomaksi ja liima siitä oli jo käytännössä lakannut olemasta. Paperinpala irtosi erikseen kun kasetti kolahti roskalaatikon pohjaa vasten. Toivoin, että jonain päivänä löytäisin sen levyn ja voisin sitä taas kuunnella.

Olin jo jonkin aikaa tässä aavistellut, että yksi joulukappaleista on Irwin Goodmanin laulama. En ymmärrä miten sen etsimiseen on mennyt niin kauan, mutta päätin nyt sitten lapsen ruokintaan herättyäni selata internettiä ja katsoa josko aika olisi kypsä. Olemme pian muuttamassa uuteen kotiin ja viettämässä monin tavoin ensimmäistä jouluamme niin lapsen kuin parisuhteen silmin. Haluan oman uudelleensytytetyn jouluni olevan täynnä hyisiä, mutta tunnelmallisia jouluaamuja.

Ihana, ihana internet. Ihana, ihana Levykauppa Äx.
Ihana, ihana Irwin Goodmanin joululevy Kohta taas on joulu.

Ette uskokaan, miten totta tuo nimi voi olla. Toimitusaika 2-4 arkipäivää ja kohta minullakin on taas joulu.

Joskus se kyllästyttää

Joinakin päivinä äiti on vaan väsynyt. Väsynyt syöttöihin, toimimaan kun käsketään, lähtemään liikkeelle kymmenen eri vermeen kanssa, suunnittelemaan reittinsä ettei juutu vaunuineen mihinkään ja pelkäämään, ettei seuraavaan bussiin mahdu.

Kyllästynyt olemaan tarvittu, laittamaan muiden tarpeet omien edelle ja elämään tällaista elämää. Olisipa niin hienoa olla vapaa velvotteista, jäädä kotiin vain siksi ettei huvita tehdä muuta ja saada se mahdollisuus kipaista äkkiä kauppaan.

Vauvan kanssa ei kipaista minnekään.

Ja sitten vielä saattaa kokea syyllisyyttä siitä, että ressukkavaavia näin inhoaa ja haluaa sen seurasta. Että olisi valmis jättämään sen taakseen yhden cappucinon tähden.

No tietenkään en ole. Ärsyttävä ärsytys kaikkoaa aina hetkeksi kun kumarrun lapseni ylle ja se ilostuu minut nähdessään, tuo kädet tohkeissaan suunsa eteen ja nauraa hekottaa. Ärsytys häviää aina hetkeksi, kun nostan ihanan lämpöisen lapseni syliin kun hällä on paha mieli.

Yksityiset hetket on niitä, kun väsyttää. Ne hetket, kun voisin olla jotain muutakin, kuin äiti.

“Mene vaunulenkeille”, sanotaan. Vaunulenkeille? Ovatko vaunulenkit ratkaisu siihen, että haluaisin hetken vapautta? Jos kurjalta tuntunut elämä ei ole aiemminkaan parantunut sillä, että lähden säähän kuin säähän kulkemaan määränpäätöntä ympyrää, niin miten se kävely voisi nyt olla avuksi?

Vertailun vuoksi, olettaen että nyt olen sitä kävelevää tyyppiä, kävelythän käyvät niin, että puen päälleni, menen ulos, kävelen määränpäättömästi, tulen kotiin. Tätä katsellessa, miten voi vauvan pukeminen, oma pukeminen, vauvan kantaminen, vaunujen varastosta ulospuskeminen, teillä ympäriinsä työntäminen, varastoon takaisin puskeminen, vauvan kantaminen, vauvan riisuminen, itse takin riisuminen, vauvan vaihtaminen ja vauvan syöttäminen olla millään tavalla rentouttavaa?

Oikea ratkaisu näihin tilanteisiin olisi se, että isä lähtisi niille vauvalenkeille ja äiti vetäisi hetkellisesti kuuman suihkun, suklaavanukkaan ja nokoset.

Kastemekko

Kuten varmaan jossakin jo mainitsin, pyhäinpäivänä tyttäreni sai nimen. Päälle puettiin itse seremonian ajaksi perintömekko, jossa on kastettu monta äitini suvun puolelta sekä ensimmäisenä äitini itse. Mekko juontaa juurensa siis jo 50-luvulta. Ohuena puuvillamekkona se kuitenkin saattaa olla hieman vilpoinen joten päätin ajoissa jo tehdä ristiäisjuhliin erikseen neulotun kastemekon.

Tällainen siitä tuli.

Kuvan on ottanut Jari Lam, tsekkaa myös blogi.
Neulemekon ohje pohjaa ohjeeseen Misha’s dress mutta koska mekko itsessään oli muun muassa liian lyhyt, pidensin sitä tuntuvasti. Lisäksi levensin nauhakujaa, virkkasin siihen erikseen nauhalenkit ja vauvan pään mukaisesti tein koko yläosan eri tavalla sekä kiinnitin olkapäät napeilla jotta puvun voi pukea pään yltä eikä se roiku päällä. Ohjeen mukainen pääntie oli aivan liian kapea. Oli onni että tarkistin sen sopivuuden noin kolme päivää etuajassa, enkä esimerkiksi seuraavana tai sinä samaisena päivänä kun juhlat oli tarkoitus pitää.

Ajattelin hiljalleen kirjoitella tästä ylös ohjetta. Ehkä sen julkaisenkin joskus.

Isälle korttiin

Nyt kun päivä on jo kääntynyt isänpäiväksi, lienee hyvä mattimyöhäisiä varten julkaista pari isärunoa jotka itse olen korttirunoiksi runoillut. Näitä saa vapaasti käyttää, mutta toivon että yhteydessä mainitaan kirjoittaja. :)

pieni söpö tyttönen tässä
herttaista isää on kiittämässä
kiitos isä, kun kodin mulle annat
kiitos, että rakkaudella kannat
kiitos siitä, ettet koskaan mua hylkää
ansiostas en maailmaa mä pelkää
kotiin kun saavun, vastassani olet
rakkaudella halaat, mulle hymyilet 

ja toinen hieman pidempi isäruno niille monimutkaisemmille isäsuhteille:

Isälle mitä kertoisin,
sanoakseni sen vähin sanoin;
kaiken mitä hän on.

Miten muotoilen lauseeni kirjavat
kuvatakseni häntä paremmin?

En tahdo kertoa vain tärkeintä
ja jättää pois yksityiskohdat,
sillä juuri niillä on merkitystä.

En myöskään tahdo julistaa,
en tahdo liikaa sanoja
vaan kaiken oleellisen.

Tahdon sanoa jotain täydellistä.

Tahdon kertoa: Isä on vahva,
turva joka ei petä, johon tukeutua.

Tahdon muistaa: Isän varjo lohdutti,
kun pimeässä peiton alla pelkäsin.

Tahdon kiittää: Isän neuvot minut muovasi,
valmis olen taistelemaan selviytyäkseni.

Tahdon pyytää anteeksi: Kaksi mieltä,
lapsi kuin isänsä – jääräpäinen ja oikeassa,
tosin viisautta vailla.

Tämän kaiken tahdon sanoa,
kertoa täydellisin lausein.

Isä on vahva, isä on valpas,
isällä on rohkeutta, isä on viisas.
Isä neuvoo ja isä luottaa,
isä rohkaisee ja isä rakastaa.

Ja se on totta, tapahtui mitä tahansa:
vahvat on tunteet isää kohtaan lapsella.

Vielä lisäksi runo, jonka kirjoitin kummeille, isomummulle, mummille, papalle ja vaarille tyttäreni kastejuhlaan. Runo kirjoitettiin alunperin mummille mutta se on kuitenkin muunnettavissa vaikka kaikille maailman isille. Vaihtoehtoinen aloitus on liitetty runon loppuun, muuten runon sisällä voi huoletta vaihtaa vastaanottajan mummista miksi ikinä tahtoo:

Pieni lapsi
kaipaa mummia,
näyttämään juttuja,
kertomaan kummia.

Jonkun joka huolehtii,
kädestä pitää.
Mummin, joka ei
pelkää mitään.

Jonkun, joka piiloon
mörötkin ajaa,
jonka tunnistaa kaukaa,
eestä ja takaa.

Sen, joka keinuun
vauhtia antaa,
joka peiton alle
lapsosen kantaa.

Mummi on se,
joka öisin herättää:
”Sinä yskit, pieni”
ja antaa lääkettä.

Muuta lapsi ei tarvitse,
iso halaus riittää.

Rakkaudesta lapsi
mummiaan kiittää.

P.S.
Mikäli runon kohteena on mummu, isomummu, eno, kummi, pappa tai vaikka vaari,
runon voi aloittaa näin:

Pieni lapsi
isää kaipaa,
jolla on tarinoita
ja aina aikaa.

Jonkun joka huolehtii…