Nyt on niin kovaan ääneen taas poliitikot miettineet miten naiset pääsevät vähällä jäädessään kotiin lasta hoitamaan. Väläytellään ajatuksia kuten “systeemi kannustaa kotiin jäämiseen”, “naiset putoavat työelämästä” ja jopa eräässä kolumnissa lukemattomien “hipsusanojen” keskellä väläyteltiin hampaat vilkkuen ajatus kannustinrahasta töihin palaamiseksi.
Niin. Sen kannustinrahan nimi on säännöllinen palkka. Olisi kiva jos joskus joku ottaisi huomioon äitien tulot riippumatta siitä mitä mieltä on. On puhuttu siitä miten rankkaa on olla kotona (myönnettäköön, ei ole mitään herkkua vaikka ns. aikaa lojua sohvalla olisikin), sekä siitä miten helppoa lapsia hoitavien äitien elämä toisaalta on. Kotielämässä kun ei ole mitään ammatillisia vaatimuksia ja rahat vaan tippuu tilille muiden selkänahasta reväistynä.
Se on täysin totta, että Suomen malli lapsen ensivuosien kasvattamisen suhteen on ehdottoman hieno. Harvan maan äideillä on niin hyvä tilaisuus todella keskittyä lapsen kasvattamiseen. On myös totta, että aina kun ihmisille antaa jotain ilman sen kummempia ihmetyksiä, sitä joku käyttää hyväkseen. Tässä voisin viitata siihen Erilaiset Äidit -sarjan nelosjaksoon missä perhe enemmän tai vähemmän jätti työntekemiset muille. Mutta älkää naurattako väittämällä, että ihminen pääsee vähällä kotiin jäädessään.
Myyjänä tienaan hitusen verran alle 12 euroa tunti, mikä on muuten korkein palkka mitä liki 10 vuoden kauppatyön kokemuksella saa. Tietenkään en tee tunteja täyttä määrää, sillä kaupan alalla harvemmin löytyy paikkoja missä ensinnäkin suoraan vakinaistetaan saati sitten annetaan työtunteja edes 30 tuntia per viikko. Esimerkiksi viimeisimmän YT-aallon seurauksena useilta talossa vuosia viihtyneiltä työntekijöiltä tiputettiin tunnit alkaen 8 tunnista maksimissaan 24 tuntiin viikossa, joten ei voi todeta työntekijöiden olevan hirvittävän haluttua tavaraa naisten työaloilla.
Tämän huikean palkkahistorian keskellä olen oikeutettu noin 800 euroon kuussa ensimmäisenä vuotena. Sen jälkeen jos haluan jäädä hoitovapaalle, se laskee pahimmillaan 500 euroon tai alle. Vaikka saisin sen 800 euroa kuussa jatkossakin, ei sillä elä herroiksi. Kukaan näistä äitityö-keskustelijoista ei ota huomioon sitä, miten pienipalkkainenkin ihminen menettää rahaa jäädessään kotiin lapsen vuoksi. Tietysti sitten on niitä äitejä jotka vain laittavat lapsen nurkkaan leikkikehään ja vetävät lonkeroa mutta tuskin niissä äideissä on paljon huolta siitä, että menisivät töihin jos eivät olisi valtion kustantamalla hoitolomalla.
Minä en voi jäädä kotiin kuin vuodeksi. Jos syön hernekeittoa ja säästän kaikesta, voin jäädä vielä hoitovapaalle toiseksi vuodeksi. Tämä olisi hyvä asia pelkästään siksi, että lapseni saisi olla äitinsä kanssa, oman äitini lapsena menettäneenä osaan arvostaa sitä ihan eri tavalla. Äitiysloma ei ole luotu minua varten; minä en nauti siitä, että sosiaalinen piirini kutistuu yhteen ihmiseen, joka tarvitsee apua kaikessa. Minä en koe lomaksi sitä, että yötä päivää nousen toistamaan samat rutiinit kolmen tunnin välein, enkä nauti olostani kun maailma sanelee sen mitä minun tulisi tehdä. Minulle ei anna mitään se, että mahdollisesti uraksi nimitettävä työelämäni jää paussille pariksi vuodeksi, jäätyy kokonaan tai että opiskeluni jäävät pakostakin sivuun määräämättömäksi ajaksi. Minä en saa mitään korvausta siitä, että luovun kaikesta mikä liittyy omaan elämääni, jos lapseni minua tarvitsee. Aviomieheni sentään osasi antaa vertaistukea koomisesti huokaamalla, miten onnekas onkaan päästessään töihin ja kouluun pois kodin velvoitteista. Kaikessa kurjuudessaan sen totuuden ääneen sanominen lohdutti, sillä elämä ei ole ollut mitään herkkua yhdeksän kuukauden epämukavuuden, kuukauden repeämishaavojen hoidon ja jatkuvan tarvitsemisen kanssa.
Voi olla, että olen vähän ihmeellinen äiti koska teen oikeasti asioita lapseni hyväksi. Yleensä nuo puhujat jotka asiaa sivuavat, antavat sen kuvan että olen laiskanlainen, itsekäs ja ahne oman etuni tavoittelija. Tosiasiassa näyttää siltä, että äitien nykiminen töihin ei ainakaan pienennä lasten yksin jäämisen riskiä. Lapset kaipaavat enemmän huomiota ja rakkautta. Se, että ihminen ei osaa sitä lapselleen antaa, on hänen henkilökohtainen häpeänsä. Uskon kuitenkin, että se ihminen epäonnistuu tehtävässään siitä huolimatta missä viettää päivänsä.
Sanokaa mitä sanotte, jaksakaa jauhaa imetyksistä ja ihmetelkää mielipiteitäni, mutta älkää viitsikö väittää että minä voitan tässä mitään muuta kuin läheisyyden lapseni kanssa. Olkoonkin vaikka kuinka luksusta saada se huntti lapsilisää ja ajaa bussilla ihan ilmaiseksi paikkoihin, joihin minulla ei ole varaa.
Asiaan liittyviä kolumneja tai artikkeleita:
Helsingin Sanomat: Äidin paikka on töissä
Uutissirkus: Äiti haluaa poliitikot mukaan työelämään
Vantaan Sanomat: Äiti lähtee nyt töihin, moi!
P.S. Valitan tekstin mahdollisia ajatusvirheitä, keskittyminen on hankalaa kun kirjoittamista tehdään hoitotoimenpiteiden välissä.