2005 kesällä löysin itselleni asunnon kauniin, vehreän luonnon alta. Kyseessä oli kerrostalokaksio suuresta taloyhtiöstä, lasitetulla parvekkeella ja pyykkituvalla. Muutettuani ensimmäinen asia mikä rakennettiin, oli keittiön pöytä. Sen ääressä sitten istuttiin, hengähdettiin ja selvitettiin mistä voi tilata pitsaa. Tuolloin meidän taloomme vielä tehtiin kuljetuksia.

Nyt aikaa on kulunut monta vuotta. Olen asunut kämpässä yksin sekä yhdessä, mennyt naimisiin ja odottanut esikoistani. Nyt viimeiset kolme kuukautta olen taistellut pienen hoitoalustan kanssa sekä kironnut niitä lukuisia kertoja kun huonosti sijoitetusta vessakaapista on tippunut korillinen meikkejä pönttöön. Olen sadatellut kun kissa on kesäyönä unohtunut parvekkeelle tunniksi, pariksi, sekä kuunnellut lehtipuhallinta kesäaamuisin. Vielä kun poltin, tykkäsin seisoskella iltamyöhällä parvekkeella ja seurata vastakkaisen talon alla asuvien citykanien elämää. Mietin, miten kiehtovalta sellainen simppeli pensaan keskellä vietetty elämä on, vaikkakaan en kaipaisi kaikkia niitä tuhansia vaaroja mitä se tuo mukanaan. Olen huokaillut talven kauneutta, nauttinut kesän vehreydestä. Käynyt töissä, koulussa, ystäviä tapaamassa ja kesällä hetken mielijohteesta päätynyt Särkänniemen kautta kotiin.

Vähitellen tunsin oloni kotoisaksi, vähitellen koti alkoi näyttää kodilta. Vähitellen seinätila alkoi loppua ja lopulta näin unta, että löysin uusia huoneita kirjahyllyjen takaa. Alkoi olla aika muuttaa suurempaan asuntoon.

Nyt se sitten koittaa, parin viikon päästä suunnilleen. Muutetaan uuteen, omaan kotiin missä on tilaa minulle, kissoille, miehelle ja mikä tärkeintä: lapselle. Nyt saadaan se koti, jossa vietetään ensimmäinen perhejoulu, missä herätään ensimmäiseen tarha-aamuun, otetaan ensiaskel. Siihen kotiin, minkä ikkunoista näkee koulun pihalle ja jonka naapurissa on kaksi samanikäistä tyttölasta. Siihen kotiin, missä on tarkoitus asua jatkossa hamaan tulevaisuuteen. Nähtäväksi jää, mitä kaikkea se asunto meidän kanssamme jakaa.

Mutta pelottaa. Kahden ihmisen tavarat pitäisi saada laatikkoon ja kannettua jonnekin muutaman tunnin aikana. Tunnen niin sääliä kaikkia muuttajia ja varsinkin kantajia kohtaan.

Sekin on muuten jees, että enää ei tarvitse kuunnella yläkerran koiratappeluita, tai seurata vastapäisessä talossa järjestettyjä kesäjuhlia.