Unitango

Yöpuulle meno menee tässä kämpässä seuraavasti:
Kahdeksan maissa vauva juo lämpimän maidon ja syö noin desin puuroa. Tänään vauva maistoi ensimmäistä kertaa Hipp:n puurojauhetta. Tulos: pyyhitään puuro sormilla pois kielen päältä itse syöjän toimesta.

Tämän jälkeen odotetaan josko vaippaan ilmestyisi vielä jotain mutta pian se vaihdetaan joka tapauksessa. Äiti on oppinut, vihdoinkin. Monta 5 minuuttia pidettyä vaippaa se vaatikin. Yövaatteet puetaan päälle, vauva hieroo silmiään. Vauva syliin, tuuletin pois päältä, kaihtimet kiinni ja ikkuna säppiin. Äiti pitää vauvaa sylissä, laulaa ja keinuttaa. Vauva nauttii. Lisää vain tutti.

Vauva ujutetaan salaa pinnasänkyyn. Vauva retkahtaa äksäksi raajat joka ilmansuuntaan. Äiti siirtää hiljaa pupun vauvan kainaloon. Äkillinen piristyminen. Vauva avaa silmänsä, tarttuu unipupuun ja siirtää sen jalkojensa väliin. Työntelee jalkojaan pinnasängyn välistä. Jalka jää jumiin. Itkettää. Tutti tippuu. Äiti laittaa tutin. Vauva tarttuu tuttiin, heittää sen sängyn toiselle reunalle. Jalka pinnasängyn välissä taas. Vauva tarttuu tuttiin, ottaa sen pois. Äiti ei viitsi enää neljättä kertaa korjata. Vauva etsii sen itse, laittaa suuhun, kääntyy kyljelleen ja sulkee silmät.

JEE! Äiti istuu ilmeettä paikallaan päästämättä ääntäkään, mutta päänsä sisällä hän huutaa riemusta.

Vauva hipsuttelee unipupua. Avaa silmät. Tarttuu tuttiin ja heittää sen pois. Äiti joutuu nousemaan ylös laittaakseen tutin takaisin “koska vauva on niin väsynyt”. Vauva räväyttää silmät ammolleen, kääntyy salamana selälleen ja hihkuu vähän kiljahdellen samalla kun unipupu heiluu sätkivien raajojen mukana. Äiti laittaa tutin. Vauva sanoo “tä tä, tihh, äit-ti” ja leikkii tutilla. Äiti istuu alas ja huokaa.

Isä, joka on katsonut hetki sitten uutta talouteen hankittua animaatioelokuvaa eikä sitä pysty jatkamaan ennen kuin äiti on vapautunut vauvan nukuttamisesta, saapuu paikalle. Äiti pakenee riemuissaan jääkaapille hakemaan siellä makaavan suklaavanukkaan.

Isät on kivoja.

Vauva itkee tietäessään, että iltaleikki on tältä illalta ohitse. Hah! sanoo äiti.

Vauva nukahtaa viidessä minuutissa. Äiti on tästä riemuissaan mutta on salaa varjoissa katkera.

Koston jäljet

Kouluammuskeluita on nähty jo Suomessakin. Itse koin Jokelan hyvin läheltä vaikka en koulussa ollutkaan, sillä olin tuolloin IRC-Gallerian asiakaspalvelussa töissä. Tilanteeseen reagoiminen ennen mediaa sekä aktiivinen käsitteleminen vielä päiviä, jopa viikkoja sen jälkeen jätti jälkensä niin asiakaspalvelijoihin kuin käyttäjiinkin.

Katselen tässä Investigation Discoverylta Killer Kids -ohjelmaa joka käsittelee kouluammuskelijoita. Pitää ihan kommentoida kun asiaa tutkineet sun professorit ja muut kovaan ääneen puhuvat kouluammuskelijoista sekä tapahtumien uutisoinnista niin, että jos lapsilta vietäisi vain aseet tai uutisointia ei olisi, niin sitten lapset eivät saisi tuhoisia ajatuksia. Onhan siinä varmaan joo pointtia, et tiedä kengistä jos et koskaan ole sellaisia nähnyt tai sellaisista kuullut, mutta ei se silti estä sinua tekemästä itsellesi sellaisia.

Kouluammuskelijoiden teot ovat hirvittäviä, eikä niitä tule hyväksyä. Kuitenkin on järkevämpää yrittää ymmärtää tapahtunutta kuin pitää sitä käsittämättömänä sillä kauhistelu ei johda mihinkään. Hyvin pieni osa ihmisistä tekee jotain sellaista pelkän tappamisenhalun vuoksi, sillä miksi mennä juuri kouluun tappamaan jos se on pääasia, ellei se koulu sitten ole lähimpänä. On ymmärrettävä myös se, että taustalla voi olla syy johon reagoiminen olisi paljon hyödyllisempää kuin teon tuomitseminen ja piilottaminen.

Esimerkiksi mielenterveysongelmat, kodin olot tai koulukiusaaminen. Osaan sorrettua elämää eläneenä hyvin ymmärtää sellaista epätoivoa ja vihaa mitä kiusattu ihminen kokee. Lapsilla varsinkin koulu kattaa koko maailman. Siellä epätoivoa, pelkoa ja tuskaa kokenut ihminen voi haluta antaa samalla mitalla. Ei ole tavatonta, että kouluammuskelija päättää tähdätä niitä ihmisiä, jotka merkitsevät tälle eniten kuten kiusaajia ja välinpitämättömiä sivustakatselijoita. Miltei joka päivä joku kostaa ystävälleen, perheelleen tai vaikka lähikaupan kassalle sen kohtelun jonka hän on kokenut itselleen vääräksi, eikä se taipumus tappaa vähennä sitä syytä, joka on tämän ihmisen mielessä saanut koko lumipalloefektin aikaan.

Tämän sanottuani minua raivostuttaa myös se, miten yhteiskunta ja media ovat ihan suoraan sanottuna tekopyhiä umpiluupäitä näiden asioiden äärellä. On oikein, että asiat uutisoidaan, mutta niillä ei pidä mässäillä rahan vuoksi. Jokelan uhrit ovat kovaankin ääneen arvostelleet tiedotusvälineiden tunkeutuvaa asennetta, joka vain pahensi koko tilannetta. Mediaa ei kuitenkaan voi syyttää kokonaisuudessaan, sillä kansa ostaa kohulööppien perusteella uutisensa. Siihen on syynsä miksi keltainen lehdistö kukoistaa ja vakavammat journalistiset julkaisut joutuvat taistelemaan lehtensä puolesta. Siihen on syynsä, miksi kohulööppejä tehdään. Niitä tehdään ihmisten vuoksi.

Tavallinen kansalainen rakastaa skandaaleja. On niin ihanaa pöyristyä. On ihanaa yleistää, liioitella, kauhistella ja juoruta. Kouluammuskelut kuten Jokela ovat hirvittäviä rikoksia, joiden ymmärtäminen millään tasolla on niiden myötäilyä ja hyväksymistä. Jokelan ammuskelijaa kiusattiin? Ihan oikein sille, se ihminenhän syntyi pahana! Minä en koskaan sellaista tekisi, kiusattiinhan minuakin, monesti varastivat kumin kun sitä lainasin. Teinit on just tollasia, draamakuningattaria, ikään kuin ketään muuta ei olisi kiusattu. Räkänokille lisää kuria ja ne mamut pois Suomesta! Lapsille annetaan muutenkin ihan liikaa karkkia ja niitä hyysätään kotona, äidit aina vaan antaa anteeksi vaikka tekis mitä, vandaalejahan ne on kaikki.

Ei kouluammuskelijan ymmärtäminen ole tekojen hyväksymistä. Ei kouluammuskelusta terveellä kritiikillä tai jopa tekijälle myötätunnon osoittaminen ole teon hyväksymistä. Ei asian monisyinen tarkastelu ota uhrien uhriutta pois, tai vähättele heidän kärsimyksiään.

Eikä se, että tekoa tekemättömänä asian kauhistelu ja ampujalle (tai vaikka “kaunottareen” hurahtaneelle ministerille) tappouhkausten huutelu tee sinusta yhtään enemmän jaloa. Tappouhkaukset ovat idiootin reaktio. Tappouhkaukset ovat niitä, mitä kouluammuskelijat antoivat ennen tekoaan. Tappouhkaus on sellainen asia, jota normaali, tervejärkinen ihminen ei tee. Nyky-yhteiskunta on kuitenkin tehnyt tappouhkauksista normin ja sitten kansa kehtaa arvostella ihmisiä, jotka tekevät asialle jotain. Ei se media ole ainoa asiaan syyllinen, meidän kaikkien tulisi ymmärtää miten kieroutuneesti sitä nykyään ajatellaan ongelmista sekä niiden ratkaisemisesta, sillä jos tappouhkauksia on niin helppo antaa, niin ei se teon toteuttaminenkaan niin käsittämätöntä ole. Se vaan kertoo tilanteesta, jossa tekijä ei ole nähnyt muuta mahdollisuutta. Onko meillä oikeus tuomita joku suoraan vain siksi, että meille on annettu mahdollisuus?

Kouluammuskelujen vaara ei tule poistumaan, ennen kuin vanhemmat ymmärtävät opettaa lapsilleen empatiaa, ystävällisyyttä sekä lähimmäisenrakkautta. Tämä ei koske pelkästään sitä, että kiusaaminen saataisi loppumaan vaan myös sitä, että muut ottavat syrjäytyneet joukkoonsa sekä puuttuvat laiminlyönteihin. Tämän jälkeen saamme karsittua joukosta ne, joilla ihan oikeasti on ongelmia siinä määrin, että kouluammuskelusta haaveileminen on pelkkää tappamisen halua.

Chisu ja piraattilapset

Tänään sosiaalisessa mediassa alkoi levitä hirveä paskamyrsky liittyen Chisun levyyn ja sitä ladanneeseen yhdeksänvuotiaaseen. Isän mukaan tyttö oli säästänyt Chisun levyä varten, mutta ei ollut vielä saanut rahaa tarpeeksi. Kaikilla kavereilla levy jo oli ja tyttö olisi halunnut itsekin kuunnella musiikkia. Isä oli tuolloin kehoittanut tytärtään etsimään kappaleita internetistä, jolloin kuulemma tyttö oli vahingossa ladannut kappaleita koneelleen. Siitäkin huolimatta, että oli saanut virheilmoituksen eivätkä tiedostot olleet soineet, sai perhe TTVK:lta laskun. Laittoman lataamisen vuoksi heidän tulisi siis maksaa 600 euroa sakkoa sekä allekirjoittaa vaitiolosopimus jolla koko rike olisi kuitattu. Isä ei suostunut, eikä mitään tapahtunut pitkään aikaan, kunnes noin vuoden päästä poliisi saapui ovelle takavarikoimaan konetta ja totesi sivulauseessa miten sakon maksaminen veisi koko ongelman mennessään.

Tässä on mooonen monta herkullista kohtaa jota tarkastella.

Esimerkiksi se, että jos lapsella ei ole rahaa levyyn, olisi siinä hyvä hetki opettaa säästämisen ja saavuttamisen iloista eikä vaan ohjeistaa etsimään laittomia tai vähintäänkin epäilyttäviä kappaleita. Lisäksi torrent-sivustoilta ei pysty lataamaan mitään ilman ennalta koneelle ladattua ohjelmaa joka lataa ja samalla jakaa haluttua tiedostoa edelleen. Torrent tarkoittaa virtaa ja juurikin se lataaminen pitää yllä myös muille jakamista. Isä lienee siis joko sievistellyt asiaa tai tyttö vähätellyt tekoaan.

Sitten toisekseen voimme ihmetellä sitä, miten valtiosta riippumaton yhdistys pystyy saamaan sellaisen aseman tässä maassa, että se voi valjastaa poliiseja ajamaan perintäasioitaan. Mikä on tämä vaitiolosopimus jos kerran kyseessä on lain mukainen sakko? Mihin ne sakkorahat menevät, menevätkö ollenkaan itse artisteille? Millä perusteella menetetyt tulot lasketaan, kun piratismi kuitenkin toimii myös mainoksena artisteille itselleen, entä onko se nyt ollenkaan sopivaa poliisin ohjeistaa tutkittavana olevaa “maksamaan laskun” ongelmasta eroonpääsemiseksi? Itse lisäisin mukaan vielä kysymyksen siitä, miksi ihmeessä musiikin ja elokuvan oikeuksia valvotaan ihan kolmen perijäfirman voimin kun kaikki muut taiteet eivät sitten saa yhtään mitään hyvityksiä mistään?

Chisu itsessään ei Facebook-sivunsa mukaan tiennyt tästä, että levynsä levittämistä kytättiin. Tämä on vähintäänkin hämmentävää, sillä aiheesta on uutisoitu hyvin laajasti. Toisaalta TTVK taas kieltää luoneensa ansatiedostoja sivustoille, mutta kuitenkin sitä on ihan validia epäillä sillä tarinan mukaan tyttö oli pystynyt lataamaan tiedoston joka ei sitten auennutkaan. Se nyt on ainakin ihan selvää, että Chisulle itselleen tämä on aivan hirvittävä PR-katastrofi, eikä se varmastikaan hetkauta vaitiolosopimuksia heiluttelevaa perintäyhdistystä.

Sosiaalinen media on osaltaan ottanut asiaan asenteen “Chisu kyttää lapsia” vaikka siitä ei ole kyse. IP-osoite ei näytä sitä, kuka siellä on ladannut ja mistä sen tietää, olisiko se lataaja ollut vaikka isä itse. Medialukutaito kyseisessä perheessä on ainakin ollut ihan ala-arvoista ja pahimmillaan perhe ei ole edes tiennyt syyllistyvänsä rikokseen mikä taas antaa syyn miettiä ihan validia kysymystä: voiko tietämättään lakia rikkoneen ihmisen tuomita ilman lieventäviä asianhaaroja?

Typerä se tyttö on ollut, typerä myöskin isä joka kannustaa hakemaan ilmaiseksi muualta kuin säästämään rahaa. Typeriä kaikki koko korttelissa kun kerran levyjä oli kaikilla muilla mutta kukaan ei osaa polttaa CD:tä. Typerä on Suomen kansa joka sallii TTVK:n kaltaisen nigerialaisen prinssin kirjeitä lähettelevän firman toiminnan eikä kyseenalaista sitä millään tavalla.

Loppujen lopuksi typerintä ja kaikkein älyttömintä koko jutussa on se loputon suo tietämättömyyttä, mikä piratismiin liittyy. Naurettavan kokoiset korvaukset tavallisilta kuluttajilta, jotka lasketaan tuulesta temmattujen lukujen mukaan. Kukaan ei ole onnistunut arvioimaan kuinka paljon levyjä ostettaisi ilman piratismia koska piratismi ja Spotifyn kaltaiset nykyaikaa palvelevat järjestelmät ovat nostaneet levymyyntiä. Siitä huolimatta piratismia vastaan taistellaan, kun oikea ratkaisu olisi työstää uudenlaista tarjontaa ja järjestelmää. Siinähän taistelette kun kansa on 2010-luvulla ja virkavalta jäänyt jonnekin ysärin pauloihin. Napsterista lähtien on se sama levy jäänyt päälle.

Onneksi meille tulee sentään ulkomaisia palveluita kuten Netflix tai HBO Nordic jotka taistelevat piratismia vastaan oikealla tavalla – uudistamalla hinnoittelua, tarjontaa ja asennetta.

Joskus se kyllästyttää

Joinakin päivinä äiti on vaan väsynyt. Väsynyt syöttöihin, toimimaan kun käsketään, lähtemään liikkeelle kymmenen eri vermeen kanssa, suunnittelemaan reittinsä ettei juutu vaunuineen mihinkään ja pelkäämään, ettei seuraavaan bussiin mahdu.

Kyllästynyt olemaan tarvittu, laittamaan muiden tarpeet omien edelle ja elämään tällaista elämää. Olisipa niin hienoa olla vapaa velvotteista, jäädä kotiin vain siksi ettei huvita tehdä muuta ja saada se mahdollisuus kipaista äkkiä kauppaan.

Vauvan kanssa ei kipaista minnekään.

Ja sitten vielä saattaa kokea syyllisyyttä siitä, että ressukkavaavia näin inhoaa ja haluaa sen seurasta. Että olisi valmis jättämään sen taakseen yhden cappucinon tähden.

No tietenkään en ole. Ärsyttävä ärsytys kaikkoaa aina hetkeksi kun kumarrun lapseni ylle ja se ilostuu minut nähdessään, tuo kädet tohkeissaan suunsa eteen ja nauraa hekottaa. Ärsytys häviää aina hetkeksi, kun nostan ihanan lämpöisen lapseni syliin kun hällä on paha mieli.

Yksityiset hetket on niitä, kun väsyttää. Ne hetket, kun voisin olla jotain muutakin, kuin äiti.

“Mene vaunulenkeille”, sanotaan. Vaunulenkeille? Ovatko vaunulenkit ratkaisu siihen, että haluaisin hetken vapautta? Jos kurjalta tuntunut elämä ei ole aiemminkaan parantunut sillä, että lähden säähän kuin säähän kulkemaan määränpäätöntä ympyrää, niin miten se kävely voisi nyt olla avuksi?

Vertailun vuoksi, olettaen että nyt olen sitä kävelevää tyyppiä, kävelythän käyvät niin, että puen päälleni, menen ulos, kävelen määränpäättömästi, tulen kotiin. Tätä katsellessa, miten voi vauvan pukeminen, oma pukeminen, vauvan kantaminen, vaunujen varastosta ulospuskeminen, teillä ympäriinsä työntäminen, varastoon takaisin puskeminen, vauvan kantaminen, vauvan riisuminen, itse takin riisuminen, vauvan vaihtaminen ja vauvan syöttäminen olla millään tavalla rentouttavaa?

Oikea ratkaisu näihin tilanteisiin olisi se, että isä lähtisi niille vauvalenkeille ja äiti vetäisi hetkellisesti kuuman suihkun, suklaavanukkaan ja nokoset.

Minä ja sosiaalinen media

Tätä kirjoittaessaan allekirjoittanut täytti juuri 32 vuotta.

Niille jotka termiä ovat joskus ihmetelleet: Sosiaalinen media on sitä, kun Internetissä jaat asioita ja kommunikoit muiden ihmisten kanssa. Media sinänsä on sanana harhaanjohtava – se pikemminkin viittaa siihen välineeseen, jonka kautta tämä sosiaalisuus välittyy eli itse tietokoneeseen ja  Internettiin. Sosiaalinen taas on juuri sitä mitä väittääkin, sosiaalisuutta yhden ihmisen osalta joko toiselle tai useammalle ihmiselle. Sosiaalisen median toistelulta ei nykypäivänä voi välttyä mutta se on myös samalla jotain, joka on noussut juuri epätodennäköisimpien ihmisten kautta elintavaksi yhteiskuntaan. Sosiaalisen median nousu nosti nörtit halveksutuista ihmisraakileista koko yhteiskunnan johtoon: loistokkaisiin kartanoihin, limousiineihin sekä kunniapaikoille aitioissa. Vaikka maailma ei sitä vielä ihan myönnäkään, nörtit ovatkin yhtäkkiä sitä kovinta valuuttaa niin sosiaalisen median kehittäjinä kuin myös käyttäjinä.

En ole vielä tähän päivään mennessä keksinyt miksi aikoinaan pyysin isältäni tietokonetta kahdeksanneksi syntymäpäivälahjakseni. Muistan vain kysyttäessä vastauksen olleen selkeä ja kiistaton: ”Tietokone”. Isä hankki meille hienon Commodore 64:n peleineen, sitten veli kaatoi sen näppäimistöön mehua ja tietokone laitettiin kaappiin hyödyttömänä. Tietokonekuume oli kuitenkin minut vienyt jo mennessään, eikä paluuta ollut. Seuraavan kerran saimme tietokoneen kun olin jo 16-vuotias tytönroikale ja vaikka siinä ei ollut modeemia tai mitään muutakaan mielenkiintoista, pelasin DOS-pelejä, piirtelin Paintilla ja kirjoittelin kaikenlaista mitä päähäni juolahti.

Kaikki muuttui kun Packard Belliimme lätkäistiin moderni 1997 vuosimallin piipaaripirapi-modeemi. Sillä sopi soitella maailmalle ja sen piipittämistä peiteltiin etteivät hirmuvanhemmat kuulisi ja pakottaisi johonkin tylsään, ”kehittävään” toimintaan tietokoneen sijaan. Minä istuin tietokonetuolille, avasin oven koko maailmaan Riihimäen ulkopuolella ja ryhdyin toteuttamaan itseäni. Ensimmäisenä aioin tehdä itselleni kotisivut, jonka jälkeen kirjauduin chattiin katsomaan, kuka muu on tietokoneen äärellä.

Geocities lienee ensimmäinen suht valmiiksi tehty html-editori jolla pystyin valmiista elementeistä koostamaan itselleni kotisivut. Koko yritys oli melko rankkaa sillä minun piti itse alusta asti päätellä miten tietokoneelle puhutaan jotta se tekisi kaikki haluamani asiat, eikä kotisivujen tekeminen ollut kovinkaan nopea projekti. Aina väsyttyäni kuitenkin siirryin chattien puolelle tutkimaan ja päädyin lopulta melko neutraaliin keskusteluhuoneeseen Kiss.FM-chattiin, jossa oli paljon väkeä ja monesti samat henkilöt äänessä. Kokeilin itselleni erilaisia nimimerkkejä ja huomasin, että iänikuinen esittäytyminen oli väsyttävää ja tarpeetonta. Onneksi satuin kerran kirjoittamaan nimeni väärin ja päädyin ottamaan sen nimimerkikseni, sillä sillä nimellä minua on kutsuttu siitä lähtien: Minä olen Maraia.

Chatteja on aina parjattu vaarallisiksi, turhiksi sekä aikaa tuhlaaviksi toiminnoiksi. On ilmeisesti terveellisempää hyppiä nummilla ja haistella kukkasia. Minä olin hyppinyt kaikki aiemmat elinvuoteni nummilla ja olin päätynyt syrjäytyneeksi, yksinäiseksi ihmiseksi jolta uupui käytännössä kaikki sosiaaliset taidot sekä kriittinen ajattelu. Nettiin mentyäni kävin läpi kovan koulun, kukaan ei siellä sievistele sanoissaan kun huomaa epäkohtia toisen käytöksessä. Kukaan ei myöskään muistele loputtomiin toisten virheitä ja hiljalleen opin chattien alakulttuurin, tapasin ihmisiä ja ystävystyin. Jopa rakastuin. Siitä on nyt kulunut 14 vuotta.

Nyt kun meillä on kaikilla älypuhelimet, tietokoneet taskussa, kädessä, laukussa, pöydällä ja ties missä muualla, tuntuu absurdilta ajatella sen ajan tiedonhakua. Silloin ei ollut kaikkivoipaa Googlea ja muistin miettineeni, miksi kukaan ei tee jotain sellaista jolta voisi kysyä mitä tahansa. Tiesin tarvitsemieni tietojen olevan siellä jossain ja Internetissä niiden huhuttiin olevan, mutta siitä huolimatta Yahoo tai AskJeeves ei tuntunut löytävän kuin murto-osan. Käytin suuren osan ajastani Internetin tutkimiseen ja kyselin loputtomia kysymyksiä hakukoneilta toisensa jälkeen. Selasin ihmisten tekemiä kotisivuja ja klikkailin linkkejä chatissa. Kiss.FM:n Café-huoneessa tapaamani ihmiset tutustuttivat minut Internet Relay Chatin maailmaan ja vaikka en sitä käyttänytkään aktiivisemmin kuin vasta parin vuoden päästä, tunsin kuinka pelkät selainchatit rajoittivat tiedonkulkua. IRC:ssä ihmiset olivat nopeampia, käytännöllisempiä ja keskustelukulttuuri oli tiukempaa. Kanavilla oli paljon sääntöjä, joita kaikki noudattivat ja niitä vastaan kapinoineet tiputettiin kylmästi ulos. Mikäli kanavalle säädetyt säännöt olivat epäreilut tai tarpeettoman tiukat, perustivat keskustelijat omia kanaviaan paremmilla säännöillä. Minusta tuli pian tunnettu nimimerkki kantakeskustelijoiden joukossa ja sain lisää ystäviä sekä rohkeutta kokeilla muita kanavia.

IRC onkin ollut minun sosiaalisen mediani sydän. Kaikki informaatio, mikä Internetissä liikkuu, käy aina ensin IRC:n kautta. Kun Stockmannin seinään törmäsi kutosen ratikka, oli siitä radiossa tai uutisissa parin tunnin viiveellä, mutta IRC:ssä ihailimme tilanteesta otettuja kuvia ensimmäisen 10 minuutin kuluessa. Tunsin (ja tunnen vieläkin) olevani etuoikeutettu kun olen löytänyt niin toimivan tietoverkoston kuin IRC on. Siellä liikkuu tietoa kaikkialta maailmasta, ihmisiä kaikista ikä- ja etnisyysryhmistä. Siellä tapaa aivan tavallisia ihmisiä, epätavallisia ihmisiä ja samanlaisia ihmisiä kuin sinä. Aina, kun minulla on ollut ongelma tai kysymys, olen logannut irkkiin ja kysynyt miten ongelman voisi ratkaista. Jos kukaan ei tiedä, osaa kuitenkin joku neuvoa miten ratkaisun voisi löytää. Mikäli ymmärrät irkin sosiaalista alakulttuuria, ei sinua estä mikään.

IRC johti minut ajan mittaan syvemmälle maailmalla hiljaa kasvavaan sosiaaliseen mediaan. Siinä missä harrastusprojektinani olin aloittanut 2001 pitämään netissä omaa joulukalenteria, kasvoi keskustelijoiden parissa tarve tuntea juttukaveri hieman paremmin. Vuosituhannen vaihteessa muutama irkkaaja aloitti oman projektinsa: sivuston, jonne irkkaajat voivat laittaa kuvansa nimimerkkinsä viereen ja josta muut irkkaajat voivat käydä katsomassa miltä silloinen juttukumppani näyttää. Näin syntyi IRC-Galleria.

IRC-Galleria täytti tarpeen irkkaajien keskuudessa ja sen jäsenmäärä alkoi kasvaa. Yhden kuvan rajoitus ajoi ihmiset tekemään kollaaseja, sekä irkkiin valuneet kommentit vakoilluista kuvista aikaansaivat mahdollisuuden kommentoida kuvia IRC-Galleriassa. Vähitellen sivustolle pystyi jokainen luomaan oman tunnuksen, lisäämään muutamia kuvia sekä kommentoimaan kuvien alle mielipiteitä tai ajatuksia. Käyttäjät halusivat pian lisää ominaisuuksia: tietolaatikon mihin lisätä vaikkapa syntymäpäivä tai oikea nimi, kanavat joilla irkkaa ja niin edelleen. Siinä vaiheessa kun minä tein tunnukseni IRC-Galleriaan, oli ominaisuuksia jo paljon enemmän ja hiukan tarpeettomaksi vanhentuneen kollaasikulttuurin jälkijunassa minäkin loin oman kollaasikuvani.

Kuulin jossain vaiheessa suuria huhuja IRC-Gallerian tulevaisuudesta ja liityin #irc-galleria –kanavalle. Meno oli hieman vilkkaampaa kuin aiemmin käyttämilläni kanavilla ja uteliaisuus sai minut jäämään paikalle. IRC-Gallerian aktiivikäyttäjänä sekä irkin suurkuluttajana päädyin tekemään niin sanottuja ilmiantoja sivuston sääntöjä rikkovista kuvista kanavalla pyörineille ylläpitäjille, jotka melko yllättäen ottivatkin minuun yhteyttä ja kysyivät, haluaisinko tulla vapaaehtoiseksi moderaattoriksi sivustolle. Yhtä kiistattomasti kuin taannoin syntymäpäivälahjatiedusteluun vastattuani, tiesin vastauksen olevan kyllä. Kyllä! Ehdottomasti kyllä! Minusta tehtiin IRC-Galleriaan moderaattori.

Käyttäjiä ei tuolloin ollut vielä kuin muutama kymmenen tuhatta, mutta melko pian remmiin liittymiseni jälkeen uusia käyttäjiä vyöryi sisään tuhansia, kymmeniä tuhansia, jopa yli satatuhatta. Karkeasti sanottuna noin vuoden aikana palvelun käyttäjämäärä kasvoi yli 150’000 ja meidän ylläpitona tuli reagoida nopeasti sekä luoda sosiaalisen median säännöt Suomeen, jossa sosiaalista mediaa ei vielä käytännössä ollut. Yhtäkkiä palveluita nousi Suomessakin kuin sieniä sateella ja monesti saatiin kiroilla kun hienosti loppuun hiomamme säännöt löytyivätkin liki täysin kopioituna muiden sivustojen ohjeistuksista. Vauhti kiihtyi kiihtymistään ja IRC-Galleriasta muodostui hyvin merkittävä elementti niin nuorison, 2010-luvun nettikulttuurin sekä meidän oman elämämmekin kannalta. Olihan sentään kyseessä maan suosituin sosiaalisen median (ja hyvin mahdollisesti kaiken muunkin) sivusto ja sen tekijöiden keski-ikä oli vasta noin 27 vuotta.

Tähän mennessä sosiaalisen median perusajatus oli se, että netissä keskusteltiin ihmisten kanssa. Sosiaalinen osuus käsittikin likimain kokonaisuudessaan sen ajatuksen, että toisinaan joku kommentoi tuntemattoman ihmisen kuvia tai profiileita erilaisilla kuvagalleriasivustoilla. Muun muassa MySpace aloitti pientä aallonharjaa rikkaamman tiedonvälityksen suhteen, mutta epäselvänä ja monimutkaisena sivustona se hävisi nopeasti sutjakkaaksi suunnitellun ja suuren käyttäjäkunnan keränneen IRC-Gallerian rinnalla. IRC-Galleriassa onkin ollut vielä ihan näihin päiviin asti ennenkuulumattoman lojaali käyttäjäkunta. Se mahdollisti sivuston kehittämisen, ylläpidon ja laatutarkkailun tavalla, johon ulkomaiset nettijätit eivät yltäneet. IRC-Galleriassa myös vietettiin huomattavasti enemmän aikaa kuin esimerkiksi MySpacessa tai vähitellen suosiota keränneessä Facebookissa ja edelleenkin se on näistä poikkeuksellinen siinä, että sitä käytetään ensisijaisesti yhteydenpitoon sekä tutustumiseen.

Mutta kuten totesin, tähän mennessä ajateltiin näin. Facebookin nousu muutti kuitenkin maailmaa ja eritoten sosiaalista mediaa. Se ei ole Facebookin aikaansaamaa niinkään, vaan sen suosion synnyttämä aaltoefekti – ihmisillä oli tähän mennessä profiileita erilaisissa palveluissa eri tarkoituksia varten ja nyt tuli tarve joko karsia tai yhdistää. Hiljalleen niin käyttäjät kuin palveluntarjoajatkin ymmärsivät, ettei muiden sisällön liittäminen omaan palveluun ole köyhtymistä. Sosiaalisuus muuttui kaksiulotteisesta keskustelusta kolmiulotteiseksi. Ihmiset alkoivat käytöksellään hiljalleen muuntamaan palveluita heidän tarpeittensa mukaisiksi ja niin muun muassa Youtube kasvoi pelkistetystä videosivustosta omaksi mediakseen, jossa käyttäjät luovat omaa sisältöä sekä muokkaavat muiden luomuksia uusiksi. On videoblogeja, on ohjelmia, flash mobeja, dokumentteja.

Internet on muuttanut maailmaa ja tuonut nörtit ansaitsemilleen paikoille teknologiakuninkaina. Nyky-yhteiskunnassa älyä ihannoidaan ja persoonallisuus on valuuttaa. Erilaisuus pääsee esille ja maailmassa on yhtäkkiä miljardeja yksittäisiä ääniä, joilla kaikilla on vaikutusta tulevaisuuteen.

Tulevina vuosina sosiaalinen media tulee vieläkin muuttumaan, tämä jo nähty on vasta alkua. Ihmiset tulevat varmasti vieläkin aliarvioimaan netin sekä sen käyttäjien vaikutusta kuten aikoinaan tekivät naureskellessaan tekstiviesteille, kännykkäpeleille, blogeille tai videopalveluille. Yritykset joko yrittävät rahastaa vapaan maailman mahdollisuuksilla (esimerkkinä Skypen käytöstä perittävät maksut joita Sonera yrittää ajaa läpi) tai sitten jollain ilveellä heiltä löytyy kauaskatseisuutta muuttaa suhtautumistaan. Taistelu piratismia vastaan tulee vielä kasvamaan mutta uskon, että jossain vaiheessa joku alkaa miettiä parempaa vaihtoehtoa loputtomille kieltämisille, rajoituksille ja verottamisille. Vielä toistaiseksi elämme siinä vaiheessa, jossa ihmiset yrittävät kynsin hampain pitää kiinni menneestä ja rajoituksilla ohjata tulevaisuuden tekniikkaa siihen suuntaan mikä sopii 90-luvun yhteiskuntamentaliteetille.

Sen tiedän kuitenkin, että netin vallankumous tulee jatkumaan ja siihen pääsee osalliseksi vain nettiin sukeltamalla. Helpoin tapa kiinnittyä informaatiovirtaan lienee Twitter sillä sen suosio on vielä nousuvaiheessa, varsinkin näin pienen Suomen näkökulmasta tarkasteltuna. Lisäksi Youtuben selaaminen on täysin sallittua, sillä siellä kasvumahdollisuudet ovat rajattomat. Facebook sen sijaan kaatuu omaan nokkeluuteensa ja jollei se pian muuta suhtautumistaan, siitä tulee vain kansiollinen kivoja kissakuvia ja hassuja nettilinkkejä.


Jälkikirjoituksena voin vielä tarkastella sitä, mitä sosiaalinen media minulle on antanut.

Olen saanut ensinnäkin ystäviä, jotka eivät katoa välimatkasta huolimatta ja joiden elämässä voin olla osana vaikka en puhelimessa roikkuisikaan. Ensimmäiset näistä ystävistäni tapasin henkilökohtaisesti elämäni ensimmäisessä miitissä juuri ennen vuosituhannen loppua ja heitä näen vieläkin, aktiivisesti. He ovat minun ystäviäni, työnantajiani, kollegoitani, uskottujani ja olen jopa saanut kunnian olla kummina yhdelle heidän lapsistaan. Tämän ydinporukan rinnalla seisoo liuta sosiaalisen median experttejä – internetvelhoja ja viisaita ihmisiä. Heidän elämänsä rikastuttaa omaani ja minä vuorollani pyrin tekemään samoin.

Lisäksi olen löytänyt netin välityksellä rakkautta. Olen muuttanut paikkakunnalta toiselle, kokenut asioita ja elänyt niin rikkaudessa kuin kurjuudessakin. Jokaisesta kohtaamisesta olen ottanut hiukan itselleni ja lopulta minun tieni kohtasi juurikin irkin välityksellä toisen ihmisen, jolla oli samanlainen ajatusmaailma ja huumorintaju. Me, kaksi irkkaajaa, menimme naimisiin vuonna 2008 ja 2012 meille syntyy esikoinen. Me olemme edelleen netissä, niin vaimo kuin mieskin, ystävät ja kummit, kaimat, kaverit. Meillä on käytössämme laajoja verkostoja joilla voimme kurkistaa maailman joka kolkkaan sekä ystävyyssuhteita, jotka ulottuvat pidemmälle kuin nuo vanhempiemme arvostamat nummet.

Minä olen ylpeä siitä, mitä olen. Olen ylpeä siitä, että olin netissä vaikka minua kiellettiin, vähäteltiin ja jopa uhkailtiin. Vaikka nörteille naurettiin, heitä kiusattiin ja hyödynnettiin, seisoin heidän vierellään selkä suorana. Toisinaan, tietyssä seurassa voin jopa itse sanoa olevani nörtti. Ainakin olen sellainen sydämeltäni.

Ja tiedän, että vaikka maailma vielä kuinka teeskentelisi pelien ja leffojen ja sarjakuvien olevan vain lasten juttuja, minulla on vierelläni ihmisiä jotka tietävät asian olevan toisin.
Antaa tavisten pitää utopiansa, me nörtit emme kaipaa dissareita.

Computer says: “No”.

Tekijänoikeudet vs. Internet

Innostuin Facebookin puolella kirjoittelemaan ylös ajatuksiani tekijänoikeuksista ja hyvitysmaksuista (terkkuja Arhinmäelle). Keskustelu on taas viime aikaisten nörttituomioiden ropistessa kiihtynyt, mutta tämänpäiväisen ryöppeen aikaansai A.W. Yrjänä joka oli kovaan ääneen selvitellyt kysyjille artistin oikeista maksamisista. Ilmeisesti Yrjänä oli saanut Spotifyn 400 000 kuuntelukerran tilinä 50 euroa. Ei ole helppoa muusikointi, ei. On se kurjaa, on.

Tämä tietenkin saa meidät ensimmäisenä ajattelemaan että kuinka voi olla, että niinkin tykätty ryhmä kuin CMX myy vain reilut 10 000 levyä ja sitten kaikki ihmiset vain sallivat sen, että ihmiset suoraan sanoen ryöväävät kovalla työllä tehdyn työn hedelmät aivan ilmaiseksi! Yrjänä tarkentaa artikkelissa että CMX:n keikkamenot käyvät keskimäärin 4500 euron paikkeilla ja tämä helposti johtaa siihen, että bändi jää vielä miinuksille hyvälläkin osanotolla. Kuitenkin artikkelin lopuksi todetaan että työllä pärjää, mutta siinä kohtaa ehkä minun matikkani pettää sillä ei tuo kovinkaan pärjäämiseltä kuulosta. Toisaalta, olen minäkin ostanut Yrjänän kirjan joskus joten tuleehan niitä rahoja muualtakin.

Täytyy nyt kuitenkin vähän aukaista tätä vyyhtiä. Rahahan ei liiku niin, että se on sinun taskussasi, josta se siirtyy Spotifylle, josta se siirtyy Yrjänälle. Spotify maksaa tulot levy-yhtiölle joka vuorostaan maksaa muusikolle hänen osuutensa tekemästään musiikista. Tämä osuus on se, mikä jää muusikolle käteen, ei se summa minkä Spotify on maksanut.  Henkilökohtaisesti pidän sitä ironisena, että muusikot maksavat rahaa Teostolle jotta he saisivat osansa kaikista tuloista. Epäilen, että se ei ihan mielettömän kannattava kauppa ole. Mutta ei näemmä ole Spotifykään ainakaan näillä yhteenvedoilla.

Minulla on paljon mielipiteitä tekijänoikeuksista. Olenhan sentään joutunut niiden kanssa paljon tekemisiin, olen käynyt kursseja, koulutuksia ja selvittänyt lakiteknisyyksiä niihin liittyen. Olen myös itse pyrkinyt olemaan niitä rikkomatta, mikä kyllä käy joskus luonnon päälle kun haluaisi ihan oikeasti sen ihanimman taustakuvan käyttöön julisteeseen tai kotisivuille. Harva se päivä luen sallittujen oikeuksien listaa fontin readme:stä jotta tiedän saanko käyttää sitä hupisarjakuvassani. Mietin voinko mainita Mikki Hiiren jossakin, salliiko tuotesuoja hahmon tapailun johonkin hauskaan kuvaani. Ei se aina salli. Se pitää vain hyväksyä.

Tästä huolimatta että olen sisällöntuottaja, artisti, taiteilija mikälie,  minut lasketaan potentiaaliseksi rikolliseksi. Minä olen yksi niistä, jonka tekijänoikeuksia rikotaan kun kuva kopioidaan johonkin, mutta joudun silti vaalimaan muusikoiden oikeuksia tehdä rahaa omilla kopioillaan. Minä maksan siitä, että omistan muistitikun, CD:n, DVD:n, kovalevyn, tietokoneen, älypuhelimen. Maksan rahaa siitä, että jotkut pelkäävät menettävänsä rahaa koska eivät enää myy levyjä kuin 90-luvulla. Siitäkin huolimatta nämä maksujen puolustajat jaksavat tulta puskien huutaa “artistien” ja “taiteilijoiden” oikeuteen saada palkkio. He puuskuttavat ja puhisevat tekijänoikeusmaksuista, ikäänkuin ne olisivat yleisiä tuloja mistä tahansa tekijänoikeuksista.

Tiedättekös miksi näin on? Miksi levyjä ei enää myydä? Ensinnäkin voin todeta, että vastaus tuli jo aiemmin: 1990 tuli ja meni. CD oli kova juttu, mutta se oli jo silloinkin kallis. Muistan kuinka teininä istuttiin tuntikausia radion ääressä sormi REC-napilla että saatiin nauhalle se superhyvä biisi, jonka nimeä ei tiedetty ja jonka ostamiseen ei ollut rahaa. Yrjänä olkoon mielissään siitä, että ostin mieheltä kirjan sinä aikana kun sain vuodessa kaksi valitsemaani kasettia tai CD:tä; syntymäpäivä- ja joululahjaksi. Silloin kuunneltiin radiota josta tuli vain kourallinen pitämistäni kappaleista ja kopioin kasetteja ystäviltä, joka oli jo tuolloin Erittäin Tuomittavaa. Olisi varmaan ollut parempi, että kaikki olisivat tuolloin vain ostaneet musiikkinsa ja jättäneet kuuntelemiset radiolle, sillä sehän oli tulon menetystä kun kaverille antoi kopion kasetista.

Muistan myös erään suomalaisen bändin, joka teki jotain ennenkuulumatonta. Tämä myi sinkkuaan Anna Mulle Piiskaa 10 markan hintaan vaikka yleensä sinkku jo itsekseen maksoi enemmän. En ole koskaan aiemmin tai sen jälkeen ostanut fyysistä sinkkulevyä kaupasta, mutta silloin tein sen koska halusin tukea fiksua porukkaa fiksuissa aatteissaan. Sattumoisin sain männäpäivänä tietää vanhalta tutultani, että noihin aikoihin olin antanut hänelle C-kasettikopioni Apulannan albumista lainaan ja aikaansaanut sen, että yhden kasetin laina oli kasvanut vuosien kuunteluksi. Lieneekö siis kaikki kopiointi ja lainaaminen pahasta? Noh, sanovat kriitikot ja Petri: Ennen oli ennen, nyt on nyt on nytten. Paitsi että ihmisten on vieläkin löydettävä musiikkinsa kaiken tarjonnan keskeltä. Nyt se on tärkeämpää kuin koskaan, sillä artistejakin on satamäärin verrattuna entisaikoihin.

Ehkä se syy siihen, että Yrjänä toteaa muusikoiden tienaavan enää 20% siitä mitä tienasivat aiemmin, onkin suoranaisesti se että myynti- ja markkinointimetodit ovat vielä kaksi vuosikymmentä jäljessä. Ehkä vika ei olekaan 2010-luvussa vaan siinä, että muun muassa artistit eivät suostu näkemään internettiä mahdollisuutena vaan sen sijaan pelkäävät sitä ja haluavat sulkea sen pieneen lokeroon. Kuukaudesta toiseen saamme kuulla kuinka lakia tiukennetaan siinä, lakia kiristetään tässä, lakeja on pakko luoda jotta voimme kitkeä epärehellisyyden.

Voisin nopeasti käyttää esimerkkinä taannoin uutisissa ollutta keskustelua laittomista aseista. Tietyn tyyppisten puoliautomaattisten aseiden kieltoa pohtinut  työryhmä päätyi siihen tulokseen, ettei yhden asetyypin kieltäminen auta laittomien aseiden kitkemisessä. Itseasiassa kun asiaa ajattelee, aseet eivät lakkaa olemasta, eikä niiden määrä erityisesti vähene jos ne kiellettäisi maastamme kokonaisuudessaan. Se vaan tarkoittaisi sitä, että kaikki maamme aseet ovat laittomia. Otammeko mieluummin tunnetun luvun laillisia aseita, joiden alkuperää ja olemassaoloa voidaan seurata vai nimettömän määrän pimeitä aseita, joiden historiasta ei ole minkäänlaista käsitystä? Otammeko artistit jotka saavat lisää kuulijoita ja tuloja työstään vai kasan rajoituksia, jotka maksavat lopulta enemmän kuin se osuus, joka jää perimättä vapautetun materiaalin tuloista?

Minun mielestäni muusikoiden pitäisi vähän tulla alemmas jalustaltaan. Se että Spotifyssa joku on sinun musiikkiasi soittanut 400 000 kertaa, ei tarkoita, että olet menettänyt levymyyntiä. On HYVIN TODENNÄKÖISTÄ, että nämä ihmiset eivät olisi koskaan ostaneet levyä joka tapauksessa, saati sitten ilman jakelua tai kuunteluohjelmia edes kuullut musiikista koskaan. Ja vaikka nyt huomenna suljettaisi koko Spotify, eivät ihmiset tule ostamaan kaikkia kuuntelemiaan levyjä. Ne ovat vain liian kalliita jotta näin voisi tehdä. Voimme taas kysyä, onko se sitten parempi, että ihmiset eivät kuuntele musiikkia lainkaan? Se olisi varmaankin sitten se oikea tapa kunnioittaa artistia ja hänen työnsä hedelmiä.

Mitä jos tehtäisikin niin, että tultaisi pois sieltä viime vuosituhannelta ja otettaisi oppia rohkeista muusikoista, jotka ovat käyneet laatikon ulkopuolella. Esimerkkinäni toimikoon Radiohead, albumi In Rainbows ja lainausta varten Wikipedia, joka on viisas niin monessa asiassa. Asiat voi tehdä kahdella tavalla, joko uskotaan netin mahdollisuuksiin tai sitten pelätään, sensuroidaan ja vedetään pussi päähän.

“Radioheadin seitsemäs albumi, In Rainbows, julkaistiin lokakuussa 2007 digitaalisessa muodossa, jolloin se oli ladattavana yhtyeen kotisivuilta ostajan valitsemalla hinnalla: mahdollinen hinta vaihteli ilmaisesta 99,99;ään puntaan. Vaikka onkin raportoitu, että albumia ladattiin 1,2 miljoonaa kertaa julkaisupäivänä, Radioheadin manageri ei ole paljastanut virallisia latauslukuja. Hän väitti, että Internetjakelun oli tarkoitus lisätä fyysisen albumin myyntiä.

Samassa raportissa kerrottiin myös, että lataajista 38 prosenttia myös maksoi levystä ja keskimääräinen hinta oli ollut kuutisen dollaria. Yorken mukaan Radioheadin tulot In Rainbowsin digitaalisesta latauksesta olivat suuremmat kuin kaikkien muiden albumien digitaalisista latauksista yhteensä. Reilun kuukauden jälkeen tiedotettiin, että Radiohead oli varovaisestikin arvioiden ansainnut useita miljoonia euroja nettimyynnillä.”

Haluan huomauttaa niille jotka ulisee siitä 38 prosentista, että hintahaarukkaan oli määritelty ilmainen eikä Radiohead lähtenyt erikseen tienaamaan albumilla rahaa. Tämän digialbumin jälkeen julkaistiin sama albumi lisämateriaalilla fyysisessä olemuksessaan, eivätkä ihmiset sitä jättäneet ostamatta. Kuka nykyään enää haluaa maksaa 19e siitä, että saa paperilapun ja CD:n jonka kuitenkin tökkää ensitöikseen tietokoneeseen? Siitä ainakin ollaan samaa mieltä Yrjänän kanssa, että ei oikein kukaan.