Innostuin Facebookin puolella kirjoittelemaan ylös ajatuksiani tekijänoikeuksista ja hyvitysmaksuista (terkkuja Arhinmäelle). Keskustelu on taas viime aikaisten nörttituomioiden ropistessa kiihtynyt, mutta tämänpäiväisen ryöppeen aikaansai A.W. Yrjänä joka oli kovaan ääneen selvitellyt kysyjille artistin oikeista maksamisista. Ilmeisesti Yrjänä oli saanut Spotifyn 400 000 kuuntelukerran tilinä 50 euroa. Ei ole helppoa muusikointi, ei. On se kurjaa, on.
Tämä tietenkin saa meidät ensimmäisenä ajattelemaan että kuinka voi olla, että niinkin tykätty ryhmä kuin CMX myy vain reilut 10 000 levyä ja sitten kaikki ihmiset vain sallivat sen, että ihmiset suoraan sanoen ryöväävät kovalla työllä tehdyn työn hedelmät aivan ilmaiseksi! Yrjänä tarkentaa artikkelissa että CMX:n keikkamenot käyvät keskimäärin 4500 euron paikkeilla ja tämä helposti johtaa siihen, että bändi jää vielä miinuksille hyvälläkin osanotolla. Kuitenkin artikkelin lopuksi todetaan että työllä pärjää, mutta siinä kohtaa ehkä minun matikkani pettää sillä ei tuo kovinkaan pärjäämiseltä kuulosta. Toisaalta, olen minäkin ostanut Yrjänän kirjan joskus joten tuleehan niitä rahoja muualtakin.
Täytyy nyt kuitenkin vähän aukaista tätä vyyhtiä. Rahahan ei liiku niin, että se on sinun taskussasi, josta se siirtyy Spotifylle, josta se siirtyy Yrjänälle. Spotify maksaa tulot levy-yhtiölle joka vuorostaan maksaa muusikolle hänen osuutensa tekemästään musiikista. Tämä osuus on se, mikä jää muusikolle käteen, ei se summa minkä Spotify on maksanut. Henkilökohtaisesti pidän sitä ironisena, että muusikot maksavat rahaa Teostolle jotta he saisivat osansa kaikista tuloista. Epäilen, että se ei ihan mielettömän kannattava kauppa ole. Mutta ei näemmä ole Spotifykään ainakaan näillä yhteenvedoilla.
Minulla on paljon mielipiteitä tekijänoikeuksista. Olenhan sentään joutunut niiden kanssa paljon tekemisiin, olen käynyt kursseja, koulutuksia ja selvittänyt lakiteknisyyksiä niihin liittyen. Olen myös itse pyrkinyt olemaan niitä rikkomatta, mikä kyllä käy joskus luonnon päälle kun haluaisi ihan oikeasti sen ihanimman taustakuvan käyttöön julisteeseen tai kotisivuille. Harva se päivä luen sallittujen oikeuksien listaa fontin readme:stä jotta tiedän saanko käyttää sitä hupisarjakuvassani. Mietin voinko mainita Mikki Hiiren jossakin, salliiko tuotesuoja hahmon tapailun johonkin hauskaan kuvaani. Ei se aina salli. Se pitää vain hyväksyä.
Tästä huolimatta että olen sisällöntuottaja, artisti, taiteilija mikälie, minut lasketaan potentiaaliseksi rikolliseksi. Minä olen yksi niistä, jonka tekijänoikeuksia rikotaan kun kuva kopioidaan johonkin, mutta joudun silti vaalimaan muusikoiden oikeuksia tehdä rahaa omilla kopioillaan. Minä maksan siitä, että omistan muistitikun, CD:n, DVD:n, kovalevyn, tietokoneen, älypuhelimen. Maksan rahaa siitä, että jotkut pelkäävät menettävänsä rahaa koska eivät enää myy levyjä kuin 90-luvulla. Siitäkin huolimatta nämä maksujen puolustajat jaksavat tulta puskien huutaa “artistien” ja “taiteilijoiden” oikeuteen saada palkkio. He puuskuttavat ja puhisevat tekijänoikeusmaksuista, ikäänkuin ne olisivat yleisiä tuloja mistä tahansa tekijänoikeuksista.
Tiedättekös miksi näin on? Miksi levyjä ei enää myydä? Ensinnäkin voin todeta, että vastaus tuli jo aiemmin: 1990 tuli ja meni. CD oli kova juttu, mutta se oli jo silloinkin kallis. Muistan kuinka teininä istuttiin tuntikausia radion ääressä sormi REC-napilla että saatiin nauhalle se superhyvä biisi, jonka nimeä ei tiedetty ja jonka ostamiseen ei ollut rahaa. Yrjänä olkoon mielissään siitä, että ostin mieheltä kirjan sinä aikana kun sain vuodessa kaksi valitsemaani kasettia tai CD:tä; syntymäpäivä- ja joululahjaksi. Silloin kuunneltiin radiota josta tuli vain kourallinen pitämistäni kappaleista ja kopioin kasetteja ystäviltä, joka oli jo tuolloin Erittäin Tuomittavaa. Olisi varmaan ollut parempi, että kaikki olisivat tuolloin vain ostaneet musiikkinsa ja jättäneet kuuntelemiset radiolle, sillä sehän oli tulon menetystä kun kaverille antoi kopion kasetista.
Muistan myös erään suomalaisen bändin, joka teki jotain ennenkuulumatonta. Tämä myi sinkkuaan Anna Mulle Piiskaa 10 markan hintaan vaikka yleensä sinkku jo itsekseen maksoi enemmän. En ole koskaan aiemmin tai sen jälkeen ostanut fyysistä sinkkulevyä kaupasta, mutta silloin tein sen koska halusin tukea fiksua porukkaa fiksuissa aatteissaan. Sattumoisin sain männäpäivänä tietää vanhalta tutultani, että noihin aikoihin olin antanut hänelle C-kasettikopioni Apulannan albumista lainaan ja aikaansaanut sen, että yhden kasetin laina oli kasvanut vuosien kuunteluksi. Lieneekö siis kaikki kopiointi ja lainaaminen pahasta? Noh, sanovat kriitikot ja Petri: Ennen oli ennen, nyt on nyt on nytten. Paitsi että ihmisten on vieläkin löydettävä musiikkinsa kaiken tarjonnan keskeltä. Nyt se on tärkeämpää kuin koskaan, sillä artistejakin on satamäärin verrattuna entisaikoihin.
Ehkä se syy siihen, että Yrjänä toteaa muusikoiden tienaavan enää 20% siitä mitä tienasivat aiemmin, onkin suoranaisesti se että myynti- ja markkinointimetodit ovat vielä kaksi vuosikymmentä jäljessä. Ehkä vika ei olekaan 2010-luvussa vaan siinä, että muun muassa artistit eivät suostu näkemään internettiä mahdollisuutena vaan sen sijaan pelkäävät sitä ja haluavat sulkea sen pieneen lokeroon. Kuukaudesta toiseen saamme kuulla kuinka lakia tiukennetaan siinä, lakia kiristetään tässä, lakeja on pakko luoda jotta voimme kitkeä epärehellisyyden.
Voisin nopeasti käyttää esimerkkinä taannoin uutisissa ollutta keskustelua laittomista aseista. Tietyn tyyppisten puoliautomaattisten aseiden kieltoa pohtinut työryhmä päätyi siihen tulokseen, ettei yhden asetyypin kieltäminen auta laittomien aseiden kitkemisessä. Itseasiassa kun asiaa ajattelee, aseet eivät lakkaa olemasta, eikä niiden määrä erityisesti vähene jos ne kiellettäisi maastamme kokonaisuudessaan. Se vaan tarkoittaisi sitä, että kaikki maamme aseet ovat laittomia. Otammeko mieluummin tunnetun luvun laillisia aseita, joiden alkuperää ja olemassaoloa voidaan seurata vai nimettömän määrän pimeitä aseita, joiden historiasta ei ole minkäänlaista käsitystä? Otammeko artistit jotka saavat lisää kuulijoita ja tuloja työstään vai kasan rajoituksia, jotka maksavat lopulta enemmän kuin se osuus, joka jää perimättä vapautetun materiaalin tuloista?
Minun mielestäni muusikoiden pitäisi vähän tulla alemmas jalustaltaan. Se että Spotifyssa joku on sinun musiikkiasi soittanut 400 000 kertaa, ei tarkoita, että olet menettänyt levymyyntiä. On HYVIN TODENNÄKÖISTÄ, että nämä ihmiset eivät olisi koskaan ostaneet levyä joka tapauksessa, saati sitten ilman jakelua tai kuunteluohjelmia edes kuullut musiikista koskaan. Ja vaikka nyt huomenna suljettaisi koko Spotify, eivät ihmiset tule ostamaan kaikkia kuuntelemiaan levyjä. Ne ovat vain liian kalliita jotta näin voisi tehdä. Voimme taas kysyä, onko se sitten parempi, että ihmiset eivät kuuntele musiikkia lainkaan? Se olisi varmaankin sitten se oikea tapa kunnioittaa artistia ja hänen työnsä hedelmiä.
Mitä jos tehtäisikin niin, että tultaisi pois sieltä viime vuosituhannelta ja otettaisi oppia rohkeista muusikoista, jotka ovat käyneet laatikon ulkopuolella. Esimerkkinäni toimikoon Radiohead, albumi In Rainbows ja lainausta varten Wikipedia, joka on viisas niin monessa asiassa. Asiat voi tehdä kahdella tavalla, joko uskotaan netin mahdollisuuksiin tai sitten pelätään, sensuroidaan ja vedetään pussi päähän.
“Radioheadin seitsemäs albumi, In Rainbows, julkaistiin lokakuussa 2007 digitaalisessa muodossa, jolloin se oli ladattavana yhtyeen kotisivuilta ostajan valitsemalla hinnalla: mahdollinen hinta vaihteli ilmaisesta 99,99;ään puntaan. Vaikka onkin raportoitu, että albumia ladattiin 1,2 miljoonaa kertaa julkaisupäivänä, Radioheadin manageri ei ole paljastanut virallisia latauslukuja. Hän väitti, että Internetjakelun oli tarkoitus lisätä fyysisen albumin myyntiä.
Samassa raportissa kerrottiin myös, että lataajista 38 prosenttia myös maksoi levystä ja keskimääräinen hinta oli ollut kuutisen dollaria. Yorken mukaan Radioheadin tulot In Rainbowsin digitaalisesta latauksesta olivat suuremmat kuin kaikkien muiden albumien digitaalisista latauksista yhteensä. Reilun kuukauden jälkeen tiedotettiin, että Radiohead oli varovaisestikin arvioiden ansainnut useita miljoonia euroja nettimyynnillä.”
Haluan huomauttaa niille jotka ulisee siitä 38 prosentista, että hintahaarukkaan oli määritelty ilmainen eikä Radiohead lähtenyt erikseen tienaamaan albumilla rahaa. Tämän digialbumin jälkeen julkaistiin sama albumi lisämateriaalilla fyysisessä olemuksessaan, eivätkä ihmiset sitä jättäneet ostamatta. Kuka nykyään enää haluaa maksaa 19e siitä, että saa paperilapun ja CD:n jonka kuitenkin tökkää ensitöikseen tietokoneeseen? Siitä ainakin ollaan samaa mieltä Yrjänän kanssa, että ei oikein kukaan.
