Mielikuvia metsästämässä: Ukit, vaarit ja papat

Tämä on haaste teille kaikille, jotka olette joskus nähneet jossain isovanhempia.

Tuleeko minusta vaari, pappa vai ukki?
Muffa, faffa, isoisä, joulupukki?
Nimelläkö pieni ääni minua kutsua aikoo,
kuka näistä herroista parhaat letut taikoo?

Nyt kun isovanhemmat alkavat hiljalleen keksimään miksi heitä jatkossa pieni ääni kutsuu, alan minä kaivata lisätietoa siitä miten suomalaiset erilaiset isovanhempien ilmentymät näkevät.

Kerro siis minulle, minkälaisia mielikuvia sinulla on erilaisista papoista, vaareista, ukeista? Mikä erottaa isoisän ja vaarin, ajaako pappa autolla ja onko ukin mielipuuhaa istua keinutuolissa?

Kuka käy sienimetsällä? Kuka syö Sisuja? Kuka tupruttelee piippua?

Kerro minulle minkälaisia isoisiä sinulla on, minkälaisiin vaareihin olet törmännyt ja miksi papat ovat parhaita?

Tarvitsen mahdollisimman paljon mielipiteitä, joten älä epäile jakaa tätä ystävillesi. Ehkä projekti venyy jopa kirjakauppoihin asti.

P.S. Kerrothan myös mielipiteesi mummuista tähän merkintään.

Uusi minä

Eilen kävin kavereita katsastamassa töiden jälkeen ja oli kivaa vaikka alkoikin väsyttää niin julmetusti. Ihmetyksekseni ainakin kaksi näistä oikein erityisesti sanoi minun näyttävän hyvältä. Mietin tätä kotiin mennessäni. Miksi?

Ehkä se johtuu siitä, että olen raskaana. Joku tämä hehkujuttu tms. hyvä ravitsemus. Tai ehkä siihen vaikuttaa se, että yhteisestä työpaikasta lähtiessä sekä viimeisen vuoden aikana olen ollut burnoutin partaalla. Tällä hetkellä olen hyvässä paikassa, itsevarma ja ehjä kokonaisuus.

Haluaisin uskoa, että kyseessä on jälkimmäinen. Se tekee paljon, kun ei sisin ole musta ja mieli katkeroitunut, väsynyt pieni rusina. Kannatti kasvaa aikuiseksi ja ymmärtää, ettei koko maailma ole minun vastuullani.

Tosin saa nähdä miten sen kanssa käy nyt kun olen päättänyt pyöräyttää maailmaan pienen ihmisen, jonka koko maailma on minun vastuullani.

Kamikaze Spider

Kuten monet saattavat muistaa, meillä on kotona kaksi kissaa. Kuitenkin jäsenmäärä on kasvanut vielä yhdellä, jolla tosin on monen monta jalkaa ja vielä useampi silmä. Meille on muuttanut Kamikaze Spider.

Kamikaze Spider on siis hämähäkki, joka on jostakin syystä eksynyt meille. En tiedä mistä se tuli, muistan vaan joskus nähneeni sen seinällä keittiössä, kun kissat kävivät sen kimppuun.

“Hei hei hämähäkki”, ajattelin ja tuumasin, että olisi toisaalta ollut ihan hyväkin että olisi hämis niin se olisi syönyt kaikki mahdolliset ötökät.

Kas kummaa, viikon sisällä näin hämähäkin keittiön toisella seinällä möllöttämässä ja annoin sen siinä olla. Se saa syödä kaikki ötökät jotka se löytää, totesin.

Seuraavan kerran näin hämähäkin taas viikon tms. päästä kun istuin vessassa. Olin vetänyt oven perässäni kiinni ja hämähäkillä tuntui jääneen yksi koipi sinne väliin jumiin. Siinä se keikkui ja möykkäsi, ojensi koipensa ojolleen ja roikkui pää alaspäin tökerön näköisesti. Toivoin, että se hieman rauhoittuisi ennen kuin repisi jalkansa irti mutta se onnistui pyristelemään vapaaksi ennen kuin tulin pelastamaan. Hämähäkki päätyi mykkyrälle oven alareunaan ja pidin huolen, että ovi jäi sopivasti raolleen kun poistuin paikalta.

Siirryin sohvalle istumaan mutta ei mennyt kauaakaan kun näin hämähäkin kiipivän olohuoneen maton reunalle. Samalla hetkellä kissa huomasi ötökkärukan ja koko rumba sai aikaan sellaisen metakan, että mies otti lottokupongin ja vokotteli hämähäkin sen päälle. Lottokupongin avulla hämähäkki saatiin nostettua kirjahyllyn päälle, mutta kun sitä yritettiin sinne jättää, se olikin jäänyt seitin varaan roikkumaan ja hups vaan tipahti takaisin matolle kun kuponki nostettiin pois kirjahyllyn yltä.

Meni ehkä tunti niin tämä sama tapahtuma toistui, aivan sitä seitinrihmaa myöten. Penteleen hämis. Tämän jälkeen asunnossa suoritettiin imurointi eikä hämähäkistä ollut tietoakaan pariin viikkoon.

Ennen kuin nyt.

Istuin sohvalla, kiusasin kissaa ja huomasin kun sen katse kiinnittyi johonkin yllättäen. Siellähän se, tuttu Kamikaze Spider, kiipesi samassa kohdassa saman maton kulman päälle ja kissa ampaisi sen perään. Sain eläimestä kuitenkin ajoissa kiinni ja pidin sen paikoillaan, kunnes mies pelasti tilanteen nostamalla hämähäkin uudestaan kirjahyllyn päälle varmistaen, että se myös jäi kirjahyllyn päälle. Näin kuinka hämähäkki jäi kirjahyllyyn lahjaksi saadun formula-pienoismallin päälle. Naureskelin miehelle kuinka hämähäkki laskeutui seittihissillä alas eikä siinä mennyt kauaakaan, kun kesken Amazing Racen jännittävän suorituksen, katseeni kiinnittyi pikkuiseen hämähäkkiin, joka hissasi rohkeasti alas lattialle kirjahyllyn päältä.

Selvä, you got a death wish. Ihan turha meidän auttaa, kun kerran uskot selviäväsi kissoista ilmankin sitä apua. Sikäli ymmärrettävää, kun kerran olen itsekin luullut ko. hämähäkin kuolleen jo useaan eri otteeseen ja siitäkin huolimatta se porskuttaa, kaikki raajat tallella, onnellisesti karvamatossa.

Kerrostaloelämää

Törmäsin tänään KaksPlussan threadiin otsikolla:
Päästättekö lapsenne kyläilemään kerrostaloissa asuvien kavereiden luokse?

Tämän myötä aloin muistella elämääni Riihimäellä, pelätyllä Peltosaaren kerrostalobunkkerialueella. Peltosaari on siis entinen suo, joka on jossain 1970-80 -luvun taitteessa tms. jalostettu kerrostaloalueeksi, täytetty kaupungin vuokralaisilla, romaneilla, köyhillä opiskelijoilla, lapsiperheillä ja ikisinkuilla. Alue olikin 80-luvun lopussa täynnä jos jonkinmoista hiihtäjää rikollisista uskoviin ja täynnä elämää.

Peltosaaren maine on aina kiirinyt sen edellä. Se on ollut samanlainen kulttuurikattila kuin Itä-Helsinki ja vähintäänkin yhtä pelätty. Jos hyvänuskoinen turisti eksyi iltajunasta Peltosaaren puolelle, ei kukaan uskonut tämän selviävän helpolla, mutta siitäkin huolimatta seudulla eli paljon lapsia jotka juoksivat avain kaulassaan ulkona aamusta iltaan.

Me muutettiin Peltsiin kesällä -89. Isä kävi ilmoittamassa meidät Peltosaaren kouluun ja kun asuttiin Jupiterinkadulla, oli koulumatkaa ruhtinaalliset 2,5 minuuttia. Kadut oli nimetty avaruusteemalla, Otavan päiväkoti oli koulun vieressä ja Linnunradankadulla käytiin hammaslääkärissä. Kaveri asui Saturnuksenkadulla ja Marsinkatu oli toisella puolen tietä. Jokainen katu kulkikin suorana talomuurien vierellä ja jokaista pihaa reunusti neljän talon seinä. Ajan mittaan Peltosaareen olikin kehittynyt hyvin vahva pihakulttuuri lasten ja miksei aikuistenkin kesken. Omistaan pidettiin aina huolta.

Kaikkien näiden vaarojen keskellä en koskaan ole tuntenut oloani yhtä turvalliseksi. Omalla pihalla oli omat säännöt ja jos eksyit toisen talon pihaan, olit turvaton ja pihan asukkaiden armoilla. Sen sijaan taas sinulla oli ehdoton valta vieraita lapsia kohtaan ja jos olit kova tyyppi, sinut hyväksyttiin likimain täysivaltaiseksi jäseneksi vieraalle pihalle. Tämä sääntö oli ehdoton – jos asuit pihalla, olit osa jengiä. Kukaan toisen pihan lapsista ei koskaan voinut yltää samalle tasolle.

Joskus kuului huhuja siitä että jollain tietyllä pihalla oli tyyppi, jota tulisi varoa. Tieto levisi lasten keskellä ja sen oikeellisuuteen luotettiin. Luottamus piti ansaita, eikä tuntemattomille annettu helposti mahdollisuuksia. Muistan kuinka joku romani ampui toista keittiön ikkunan alapuolella, kuinka kaverin kodin seinään oli ilmestynyt kummallinen reikä kun isä oli hermostunut. Muiden asioista ei kyselty. Jokainen huolehti oman perheensä asioista, mutta pihaleikeissä kaikki olivat tasavertaisia.

Päivittäin lapset seisoivat pihalla kailottamassa rytmikästä “is-kä tuu parvek-keel-le” tietäen, että jos meni asioista kysymään kotiin asti, ei enää voisi jatkaa leikkejä pihalla. Avaimia kannettiin puuvillanarussa kaulassa eikä kukaan kuristunut, kun tiedettiin että se sattuu jos jäät siitä roikkumaan. Joskus joku tökkäsi toista sauvalla naamaan ja toinen jäi kielestään lyhtypylvääseen kiinni, mutta se oli tärkeä osa valmentautumista tuleviin vuosiin. Sitä oppi kerrasta. Joko oman tai toisen kokemuksen kautta.

Muistan kerran kuinka Peltosaaren koulun keskuskeittiö oli sytytetty palamaan. Isä oli sammuttanut herätyskellon ja heräsin kauhuissani kun olin myöhästynyt koulusta. Yllätyksekseni isä olikin kotona (yksinhuoltajana tämä oli monesti poissa kotoa aamukuudesta iltayhteentoista jolloin veljestä ja kodista huolehtiminen jäi minulle) ja  kurkisti ovensuusta sanoen: Koulu on palanut. Mentiin koululle katsomaan mitä on tapahtunut ja vaikka se ei näyttänyt mitenkään erityisen palaneelta, kärynneen muovin ja pinnoitteen haju viesti jostakin erilaisesta.

Tämä koulun palaminen vaikutti hyvin pitkälti koko Riihimäen kouluihin ja pisti ruokailut täysin uusiksi muutaman kuukauden ajaksi. Moni lapsi muissa kouluissa kuvitteli kuinka Peltosaaresta tulee pitkä rimpsu kouluorpoja istumaan heidän luokissaan ja ehkä vähän pelkäsikin tuntemattomia oppilaita, sekä pahamaineisia tarkkisluokkalaisia. Sen sijaan me saatiin yksi vapaapäivä. Yksi. Seuraavana aamuna palattiin kouluun, joka haisi kitkerälle, jonka lattia oli noesta mustana ja ensimmäisenä saimme tehtäväksi puhdistaa pulpetti ja penkki, jotta olisi paikka jossa istua. Peltosaaressa ei pienistä hätkähdetty, olihan koulun jokainen ikkuna jo vuosi takaperin ammuttu rikki ilmakiväärillä. Vandalismi kuuluu urbaaniin ilmaisuun.

Vaikka vieläkin ihmiset kavahtavat jotakuta, joka elää ja hengittää Peltosaaren katuja, olen ottanut sieltä mukaani paljon hyviä muistoja. Muistan kuinka jokaisella lapsella oli oranssi tai vihreä täyskuminen Matti Nykänen -lelu, joka ostettiin Peltsin Ärrältä. Muistan kuinka kaikkia katuja ympäröi muhkeat ruusupuskat, joista kerättiin ampiaisia purkkiin ja kutituspulveria marjojen ilmestyttyä. Muistan, kuinka äiti piti pienenä siellä kuvataidekerhoa ja vaikka olin nuorin kaikista lapsista, opin piirtämään jäljentämällä kirahvin. Minulla oli tosin vaikeuksia ymmärtää miksi pilkkujen piti olla mustia ja miksi rajojen sisällä piti pysyä.

Muistan, kuinka saimme päähämme lähteä kahlaamaan Otavan päiväkodin edessä olevaan koristealtaaseen ja isä joutui sen jälkeen pinseteillä putsaamaan jalkapohjistamme lukemattomia lasinsiruja. Muistan kuinka pihalla leikittiin tuikkista ja keinuissa keinupalloa. Muistan, kuinka joku sai käsiinsä suurennuslasin ja sillä poltettiin muurahaisia. Muistan, kuinka kaikki katsoivat Pulttiboissia, kuuntelivat Raptoria ja Annie Lennoxia sekä kuinka yksi kaverini oli saanut suudella sitä koulun uutta poikaa ja kuinka vahingoniloisia sitä oltiin kun he olivat lyöneet hampaansa yhteen.

Muistan, etten ole sen jälkeen tuntenut oloani yhtä turvalliseksi. Peltosaaressa minulla oli oikea tarkoitus. Oikea paikka. Kuuluin johonkin. Minulla oli ystäviä, tukijoita ulkopuolisia uhkatekijöitä vastaan. Sain nauttia elämästäni, tutkia ympäristöäni ja kaikki oli ihmeellistä. Peltosaaren jälkeen kuvioihin astui murrosikä, ihastumiset ja sosiaalinen vaivaantuneisuus. Peltosaaren jälkeen olen ollut vain minä, enkä ole enää kuulunut niin ehdottomasti johonkin ryhmään vaikka olen ollutkin tiiviisti osa erinäisiä ryhmiä. Peltosaaressa annettu uskollisuus, jengimentaliteetti, oli ehdotonta.

Voin hyvin kuvitella, miksi jengejä on olemassa ja miksi ihmiset eivät välttämättä halua niistä eroon.

Pirates, err?

First, see this comic.

This is so true. It’s not that people won’t pay for things, it’s that they don’t have any other option.

For example, say that we pirate a great show. Keep in mind that we wouldn’t have the need to pirate a crappy show because the show is so crappy we don’t want to watch it. So, say we pirate it. After the last episode of the season, we buy the box because – you guessed it – it is a great show. So we have the box. We watch the show again on dvd or bluray. After this we still might watch it on TV whenever we see it’s on or record it on our digibox. In what phase you as a retailer have lost some money? P.S. I also buy boxes in smaller packages later when they publish them so the x seasons won’t take up so much room.

I’ve watched the Big Bang Theory and Gilmore Girls from TV and on DVD for two or three times already, granted I haven’t pirated them but as I await for the fourth season of How I Met Your Mother to be available on DVD (there is already 7 seasons made and the fourth has been published and then sold out so it is not available for me), it really gives me the incentive to pirate it, although I’m not going to. It almost makes me feel stupid, that I’m waiting for something slow, costly and legal for weeks at a time just to be a good citizen according to some people. Keep in mind I will in any case, buy all 7 seasons.

There you go, idiots that don’t know anything about pirates and their friends.

Pyörätuolidemokratiaa

Ai niin, tänään salilla kävi näin:
Siellä on kaksi takanojapyörää. Otettiin kaverin kanssa semmoiset ja laitettiin aikamääreeksi 20 minuutin treeni. Jossain viidennen minuutin kohdalla siihen viereen lipui joku nyreähköltä vaikuttava vaaleaverikkö joka työnteli vanhempaa herrasmiestä pyörätuolissa. Huomasin parivaljakon silloin kun tyttö käsitteli jotain ja päästi irti pyörätuolista, joka sitten valui edelleen ja törmäsi kankaaseen joka jakoi salin tilaa.

Tyttö korjasi miehen kurssia ja lipui hiljalleen meidän viereen.
“Tota me tarvittas tää ku me ei muualla voida”
Kaveri antoi kernaasti tilaa ja koska minä olen käytännössä vittumainen akka, en suostunut tekemään asian suhteen mitään. Pistin sitten polkien sillä perusajatuksella, että mies sai itselleen sopivan tuolin ja ongelma on ratkaistu. Minulla on yhtälailla oikeus käyttää kuntolaitteita siinä missä muillakin, vaikka olenkin onnekkaana välttynyt sen suuremmilta fysioterapioilta.

Tyttö kiinnitteli miehen jalkoja laitteeseen ja huomasin miten tätä ärsytti se, etten vajonnut polvilleni pyörätuolin edessä. Minä olen sitä tyyppiä, että olen mielelläni avuksi ja teen pyytämättäkin asioita mutta perkeles jos joku ei edes kysy, että kuinka kauan meillä on ohjelmaa jäljellä vaan tulee ja ajaa meidät pois, näytän kyllä mieltäni. Pyöräilin omaa tahtiani ja vaaleaverikön käsi osui pari kertaa polkimeni tielle. Vieläkään en tehnyt mitään sillä en vienyt enempää tilaa kuin sen, minkä laite vei.

Tyttö jätti miehen polkemaan ja häipyi hetkeksi jonnekin, mies pyysi apua kuulokejohdon selvittämiseen ohikulkeneelta henkilöltä ja söi jotakin joka haisi kamalasti tällaisen nälkäisen raskausmamman nenään. Mietin että minkälainen vamma miehellä on kun kuitenkin pystyi esimerkiksi seisomaan ja nousemaan laitteeseen, kuulokejohdon kanssa tämä tarvitsi apua mutta lopulta vaikutti kuitenkin siltä, ettei mies ole mitenkään kyvytön tekemään asioita.

Polkiessani mietin, kuinka paljon yhteiskunta holhoaa vammautuneita ihmisiä ja edesauttaa avuntarvetta. Mitä jos asioita ei tehtäisi niin kovasti toisten puolesta? Olisiko se julmaa vai auttaisiko se vammautunutta pysymään itsenäisempänä? Auttaisiko se pitämään itsestä paremmin huolta ilman nyrpeitä pyörätuolihoitsuja?

Kun 20 minuuttia oli täysi, nousin laitteesta kuten olin ajatellutkin ja siirryin matoille tekemään liikkeitä. Tunnin treenin (tai no kaveri treenasi, minä pahoinvoin) jälkeen oli kotiinlähdön aika ja lähtiessä huomasin kuinka tämä parivaljakko oli varannut itselleen viimeisen tunnin ajaksi ne ainoat kaksi takanojapyörää. Minä ymmärrän sen, että tämä fysioterapiaa kaipaava mies ottaa pyörän ja käyttää sitä tarpeen mukaan niin kauan kuin on hyvä, mutta sitä en ymmärrä millä perusteella terve, työkseen toista avustava ihminen ei ymmärrä ottaa muita salillakävijöitä huomioon sen vertaa, että antaa laitteen käyttöön muillekin. Sitä lehteä voi lukea vaikka crosstrainerissa. Tai kävelymatolla. Tai kuntopyörällä. Näitä kaikkia on useampi.

En tiedä onko syynä se että olen vittumainen akka, mutta olen melko varma tytön itsensä myös helpottavan omaa elämäänsä sen varjolla, että pukkaa toista pyörätuolissa. Ainakin käytöstavat on jääneet kotiin kaupungille lähtiessä.

Tiedän, että ajatuksissani on jotain perää koska koen omatunnossani pistoksia jo pelkästään siitä, että uskallan ajatella pyörätuoliväestä niin kuin ajattelisin kaikista muistakin.

Tekijänoikeudet vs. Internet

Innostuin Facebookin puolella kirjoittelemaan ylös ajatuksiani tekijänoikeuksista ja hyvitysmaksuista (terkkuja Arhinmäelle). Keskustelu on taas viime aikaisten nörttituomioiden ropistessa kiihtynyt, mutta tämänpäiväisen ryöppeen aikaansai A.W. Yrjänä joka oli kovaan ääneen selvitellyt kysyjille artistin oikeista maksamisista. Ilmeisesti Yrjänä oli saanut Spotifyn 400 000 kuuntelukerran tilinä 50 euroa. Ei ole helppoa muusikointi, ei. On se kurjaa, on.

Tämä tietenkin saa meidät ensimmäisenä ajattelemaan että kuinka voi olla, että niinkin tykätty ryhmä kuin CMX myy vain reilut 10 000 levyä ja sitten kaikki ihmiset vain sallivat sen, että ihmiset suoraan sanoen ryöväävät kovalla työllä tehdyn työn hedelmät aivan ilmaiseksi! Yrjänä tarkentaa artikkelissa että CMX:n keikkamenot käyvät keskimäärin 4500 euron paikkeilla ja tämä helposti johtaa siihen, että bändi jää vielä miinuksille hyvälläkin osanotolla. Kuitenkin artikkelin lopuksi todetaan että työllä pärjää, mutta siinä kohtaa ehkä minun matikkani pettää sillä ei tuo kovinkaan pärjäämiseltä kuulosta. Toisaalta, olen minäkin ostanut Yrjänän kirjan joskus joten tuleehan niitä rahoja muualtakin.

Täytyy nyt kuitenkin vähän aukaista tätä vyyhtiä. Rahahan ei liiku niin, että se on sinun taskussasi, josta se siirtyy Spotifylle, josta se siirtyy Yrjänälle. Spotify maksaa tulot levy-yhtiölle joka vuorostaan maksaa muusikolle hänen osuutensa tekemästään musiikista. Tämä osuus on se, mikä jää muusikolle käteen, ei se summa minkä Spotify on maksanut.  Henkilökohtaisesti pidän sitä ironisena, että muusikot maksavat rahaa Teostolle jotta he saisivat osansa kaikista tuloista. Epäilen, että se ei ihan mielettömän kannattava kauppa ole. Mutta ei näemmä ole Spotifykään ainakaan näillä yhteenvedoilla.

Minulla on paljon mielipiteitä tekijänoikeuksista. Olenhan sentään joutunut niiden kanssa paljon tekemisiin, olen käynyt kursseja, koulutuksia ja selvittänyt lakiteknisyyksiä niihin liittyen. Olen myös itse pyrkinyt olemaan niitä rikkomatta, mikä kyllä käy joskus luonnon päälle kun haluaisi ihan oikeasti sen ihanimman taustakuvan käyttöön julisteeseen tai kotisivuille. Harva se päivä luen sallittujen oikeuksien listaa fontin readme:stä jotta tiedän saanko käyttää sitä hupisarjakuvassani. Mietin voinko mainita Mikki Hiiren jossakin, salliiko tuotesuoja hahmon tapailun johonkin hauskaan kuvaani. Ei se aina salli. Se pitää vain hyväksyä.

Tästä huolimatta että olen sisällöntuottaja, artisti, taiteilija mikälie,  minut lasketaan potentiaaliseksi rikolliseksi. Minä olen yksi niistä, jonka tekijänoikeuksia rikotaan kun kuva kopioidaan johonkin, mutta joudun silti vaalimaan muusikoiden oikeuksia tehdä rahaa omilla kopioillaan. Minä maksan siitä, että omistan muistitikun, CD:n, DVD:n, kovalevyn, tietokoneen, älypuhelimen. Maksan rahaa siitä, että jotkut pelkäävät menettävänsä rahaa koska eivät enää myy levyjä kuin 90-luvulla. Siitäkin huolimatta nämä maksujen puolustajat jaksavat tulta puskien huutaa “artistien” ja “taiteilijoiden” oikeuteen saada palkkio. He puuskuttavat ja puhisevat tekijänoikeusmaksuista, ikäänkuin ne olisivat yleisiä tuloja mistä tahansa tekijänoikeuksista.

Tiedättekös miksi näin on? Miksi levyjä ei enää myydä? Ensinnäkin voin todeta, että vastaus tuli jo aiemmin: 1990 tuli ja meni. CD oli kova juttu, mutta se oli jo silloinkin kallis. Muistan kuinka teininä istuttiin tuntikausia radion ääressä sormi REC-napilla että saatiin nauhalle se superhyvä biisi, jonka nimeä ei tiedetty ja jonka ostamiseen ei ollut rahaa. Yrjänä olkoon mielissään siitä, että ostin mieheltä kirjan sinä aikana kun sain vuodessa kaksi valitsemaani kasettia tai CD:tä; syntymäpäivä- ja joululahjaksi. Silloin kuunneltiin radiota josta tuli vain kourallinen pitämistäni kappaleista ja kopioin kasetteja ystäviltä, joka oli jo tuolloin Erittäin Tuomittavaa. Olisi varmaan ollut parempi, että kaikki olisivat tuolloin vain ostaneet musiikkinsa ja jättäneet kuuntelemiset radiolle, sillä sehän oli tulon menetystä kun kaverille antoi kopion kasetista.

Muistan myös erään suomalaisen bändin, joka teki jotain ennenkuulumatonta. Tämä myi sinkkuaan Anna Mulle Piiskaa 10 markan hintaan vaikka yleensä sinkku jo itsekseen maksoi enemmän. En ole koskaan aiemmin tai sen jälkeen ostanut fyysistä sinkkulevyä kaupasta, mutta silloin tein sen koska halusin tukea fiksua porukkaa fiksuissa aatteissaan. Sattumoisin sain männäpäivänä tietää vanhalta tutultani, että noihin aikoihin olin antanut hänelle C-kasettikopioni Apulannan albumista lainaan ja aikaansaanut sen, että yhden kasetin laina oli kasvanut vuosien kuunteluksi. Lieneekö siis kaikki kopiointi ja lainaaminen pahasta? Noh, sanovat kriitikot ja Petri: Ennen oli ennen, nyt on nyt on nytten. Paitsi että ihmisten on vieläkin löydettävä musiikkinsa kaiken tarjonnan keskeltä. Nyt se on tärkeämpää kuin koskaan, sillä artistejakin on satamäärin verrattuna entisaikoihin.

Ehkä se syy siihen, että Yrjänä toteaa muusikoiden tienaavan enää 20% siitä mitä tienasivat aiemmin, onkin suoranaisesti se että myynti- ja markkinointimetodit ovat vielä kaksi vuosikymmentä jäljessä. Ehkä vika ei olekaan 2010-luvussa vaan siinä, että muun muassa artistit eivät suostu näkemään internettiä mahdollisuutena vaan sen sijaan pelkäävät sitä ja haluavat sulkea sen pieneen lokeroon. Kuukaudesta toiseen saamme kuulla kuinka lakia tiukennetaan siinä, lakia kiristetään tässä, lakeja on pakko luoda jotta voimme kitkeä epärehellisyyden.

Voisin nopeasti käyttää esimerkkinä taannoin uutisissa ollutta keskustelua laittomista aseista. Tietyn tyyppisten puoliautomaattisten aseiden kieltoa pohtinut  työryhmä päätyi siihen tulokseen, ettei yhden asetyypin kieltäminen auta laittomien aseiden kitkemisessä. Itseasiassa kun asiaa ajattelee, aseet eivät lakkaa olemasta, eikä niiden määrä erityisesti vähene jos ne kiellettäisi maastamme kokonaisuudessaan. Se vaan tarkoittaisi sitä, että kaikki maamme aseet ovat laittomia. Otammeko mieluummin tunnetun luvun laillisia aseita, joiden alkuperää ja olemassaoloa voidaan seurata vai nimettömän määrän pimeitä aseita, joiden historiasta ei ole minkäänlaista käsitystä? Otammeko artistit jotka saavat lisää kuulijoita ja tuloja työstään vai kasan rajoituksia, jotka maksavat lopulta enemmän kuin se osuus, joka jää perimättä vapautetun materiaalin tuloista?

Minun mielestäni muusikoiden pitäisi vähän tulla alemmas jalustaltaan. Se että Spotifyssa joku on sinun musiikkiasi soittanut 400 000 kertaa, ei tarkoita, että olet menettänyt levymyyntiä. On HYVIN TODENNÄKÖISTÄ, että nämä ihmiset eivät olisi koskaan ostaneet levyä joka tapauksessa, saati sitten ilman jakelua tai kuunteluohjelmia edes kuullut musiikista koskaan. Ja vaikka nyt huomenna suljettaisi koko Spotify, eivät ihmiset tule ostamaan kaikkia kuuntelemiaan levyjä. Ne ovat vain liian kalliita jotta näin voisi tehdä. Voimme taas kysyä, onko se sitten parempi, että ihmiset eivät kuuntele musiikkia lainkaan? Se olisi varmaankin sitten se oikea tapa kunnioittaa artistia ja hänen työnsä hedelmiä.

Mitä jos tehtäisikin niin, että tultaisi pois sieltä viime vuosituhannelta ja otettaisi oppia rohkeista muusikoista, jotka ovat käyneet laatikon ulkopuolella. Esimerkkinäni toimikoon Radiohead, albumi In Rainbows ja lainausta varten Wikipedia, joka on viisas niin monessa asiassa. Asiat voi tehdä kahdella tavalla, joko uskotaan netin mahdollisuuksiin tai sitten pelätään, sensuroidaan ja vedetään pussi päähän.

“Radioheadin seitsemäs albumi, In Rainbows, julkaistiin lokakuussa 2007 digitaalisessa muodossa, jolloin se oli ladattavana yhtyeen kotisivuilta ostajan valitsemalla hinnalla: mahdollinen hinta vaihteli ilmaisesta 99,99;ään puntaan. Vaikka onkin raportoitu, että albumia ladattiin 1,2 miljoonaa kertaa julkaisupäivänä, Radioheadin manageri ei ole paljastanut virallisia latauslukuja. Hän väitti, että Internetjakelun oli tarkoitus lisätä fyysisen albumin myyntiä.

Samassa raportissa kerrottiin myös, että lataajista 38 prosenttia myös maksoi levystä ja keskimääräinen hinta oli ollut kuutisen dollaria. Yorken mukaan Radioheadin tulot In Rainbowsin digitaalisesta latauksesta olivat suuremmat kuin kaikkien muiden albumien digitaalisista latauksista yhteensä. Reilun kuukauden jälkeen tiedotettiin, että Radiohead oli varovaisestikin arvioiden ansainnut useita miljoonia euroja nettimyynnillä.”

Haluan huomauttaa niille jotka ulisee siitä 38 prosentista, että hintahaarukkaan oli määritelty ilmainen eikä Radiohead lähtenyt erikseen tienaamaan albumilla rahaa. Tämän digialbumin jälkeen julkaistiin sama albumi lisämateriaalilla fyysisessä olemuksessaan, eivätkä ihmiset sitä jättäneet ostamatta. Kuka nykyään enää haluaa maksaa 19e siitä, että saa paperilapun ja CD:n jonka kuitenkin tökkää ensitöikseen tietokoneeseen? Siitä ainakin ollaan samaa mieltä Yrjänän kanssa, että ei oikein kukaan.

Ideoista onnettomuuslaskuriin

Jokainen meistä on elävä, hengittävä ihminen jonka suoniverkostossa pumppaa veri, tulpat ja kolesteroli; tai ainakin näin on turvallista olettaa. Me kaikki teemme päätöksiä, toimimme niiden perusteella ja päädymme sinnetänne. Toisinaan ne päätökset vievät meidät haluttuun suuntaan ja joskus taas päädymme nollaamaan laskurin, joka ilmentää ideapieruvapaita päiviä. Nyt on taas mokattu jotakin, laskuri nollassa ja häntä koipien välissä.

Suuren egon kolahtaessa sen tuntee. Se sattuu. Se särkee ja muistuttaa, hiljentää äänekkäimmänkin know-it-allin sekä häivyttää esiintyjän takariviin. Joillakin ihmisillä on nerokas järjestelmä olla huomaamatta päivänselviä asioita – ne tyypit eivät ole välittävinään vaikka ovat tehneet jotain kamalan typerää kaikkien nähden. Nämä ihmiset jatkavat vieläkin kovempaa ja teeskentelevät sen olleen tarkoitettua. Näiden ihmisten vierellä selviää hyvin, jos haluaa kadota maan sisään. Mokamorkkiksesta kärsivät maan alle katoajat toivovatkin, että joku möykkäpetteri tulee ja vie valokeilaa pois nenänpäältä. Mutta siitäkin huolimatta, pidit kovaa ääntä tai et, se korventaa. Mikäli tiedät, miten makeanmurhaavalta tuntuu lyödä varvas kynnykseen, tiedät miltä tuntuu kun kolauttaa itsevarmuutensa kompastuessaan ideapieruihin.

Tänään oli vähän semmoinen ideapierupäivä, päässä soi ajatus “onkohan tämä ihan fiksua” ja siitäkin huolimatta sitä jatkoi ja jatkoi rajojen hakemista. Haarukallinen kerrallaan sitä sinetöi omaa kohtaloaan, samalla kyvyttömänä hallitsemaan itseään ja tulevaisuutta. Siellä oli iso kolajuoma. Siellä oli iso pihvi ja järjetön satsi ihanaa perunamuusia jossa oli voita. Siellä oli kauhalla ammennettuna kermaista sienikastiketta ja makujen sinfonia, joka sai syöjänsä toivomaan suurempaa vatsalaukkua. Siellä oli myös jälkiruokia sekä pähkinätön suklaakakku vaniljajäätelöllä. Suklaakakku, joka ei ollut vain pala vaan ihan järjettömän suuri, järjettömän suklainen ja mielettömän herkullinen pala. Siellä oli myös appelsiineja, joista ehdin toisen kaluamaan ennen kuin vyö kiristi liikaa ja tarjoilija ehti lautasen hakemaan pois.

Tarjoilija kysyi, että joko nämä voi viedä ja totesin että sinne jäi se toinen appelsiini, mutta jos olet nähnyt sen Monty Pythonin Meaning of Lifen ravintolakohtauksen, jossa aterian jälkeen tuodaan “vain pieni minttusuklaa”, tiedät että appelsiini edustaa minulle sitä, joka räjäyttää pankin. Kaiken sen suklaan ja kahvin ja kolan ja ruoan jälkeen olen vakuuttunut, että se appelsiinin lohko olisi ollut minun minttusuklaani. Tämän tiedän siksi, että tunsin ruoan rajan jossain ruokatorvessa. Kaikki ei mahtunut edes vatsalaukkuuni. Pahoinvoivana riivin päälleni vaatteet, ripustin olalle laukut ja lylleröin eteenpäin melko hiljaisena peläten, että jos puhun, oksennan. Huomasin kulkiessani, että askeleet aiheuttivat kaikua vatsanpohjassa ja että oli ilmeisen vaikeaa kävellä pystypäin. Yritin rentouttaa vatsalaukkuni, kävellä etunojassa, yrittää unohtaa se missä olen sekä selvitä oksentamatta.

Harvemmin tulee syötyä yhtä antaumuksella. Toisinaan olen syönyt itseni räjähtämispisteeseen ja joutunut joskus jopa tarkoituksella helpottamaan oloani vanhaan roomalaismalliin, mutta se johtuukin siitä, että syön antiikkilaisittain. Tarkoitan siis sitä, että kun antiikin Roomassa ja Kreikassa alkoi hyvinvointi parantua, ihmiset ryhtyivät valikoimaan sitä mitä halusivat syödä ja silloin, kun tarkoituksena oli nauttia, syötiin paljon ja pitkään. Tietenkin koska tarkoituksena ei ollut syödä nälkään, oli vatsalaukkua tyhjennettävä ajoittain ihan pelkästään logistiikkasyistä. Eli samaan aikaan kun suomalainen hytisi hökkelössään ja järsi jäätynyttä ruohontynkää, Euroopassa opittiin gourmet-aterioinnin pääperiaatteet. Kyllä mekin on nyt Suomessa opittu tavoille. Hyvä me. Hyvä minä.

Ei tosin tuntunut ihan samalta, kun yritti seistä suorana peläten ruokatorven hallinnan menettämistä. Ei ihan lohduttanut hyvinvointivaltioelämä, kun toivoin hiljaa tehneeni erilaisia valintoja. Mutta nyt, kaksi tuntia myöhemmin olo on varsin mahtava. Ihan sikahyvää ruokaa, hyvää sikaseuraa ja sikana hyvää mieltä.

Pyydän anteeksi ajattelureikiä tekstissä, olen tätä kirjoittanut nyt kotvan aikaa, keskustellut ties mistä samaan aikaan ja uskon, että ruoansulatus on vieläkin vitosvaihteella jonka vuoksi saanen loput aivosoluistani takaisin aikaisintaan tuossa keskiyön jälkeen.

Jaa niin, kannattaa mennä ruokailemaan Aikatalon Morrison’siin. Se paikka on NOM. Sieltä saa maksaa. Siis ruoka-maksaa. Namimaksaa.

Tämä videopätkä on muuten yksi asia, jonka muistin vaikka en tiennyt koskaan nähneeni ko. elokuvaa. Tämä kohtaus, kirjanpitäjien merirosvohyökkäys, lehtien itsemurha ja tissiteloituspartio paloivat peruuttamattomasti muistilohkooni vaikka olin vain muutaman vuoden ikäinen. Kirjaimellisesti unohtumaton kokemus.

Kuvittele tietäväsi ja olet väärässä

“Hyvin on mennyt” huudahdan kun joku minulta kysyy.
“Ei tunnu missään eikä aamupahoinvointiakaan ole!”
“Helpolta vaikuttaa, nyt sitten vaan odotellaan.”

Jep jep. Tänään töissä, jo aiemmin aamulla vähitellen jotain syöneenä, laitoin hyllynreunaan hintalappuja ja koin yllättävän pahoinvoinnin aallon. Rupesi heikottamaan, oksettamaan, väsyttämään, hengästyttämään ja huimaamaan. Nojailin salaa kahvinkeittimiin ja puhaltelin, toivoen hiljaa että kohtaus menisi ohitse. Piti ihan taistella, etten lampsinut tyttöjen vessaan istumaan ja lorvimaan.

Sitten koulussa taas söin tauolla yhden meetvursti-sämpylän ja puputin perään kassista löytyneen suklaapatukan. Ilmeisesti keho pisti insuliinitasot kattoon sillä hetken päästä nukuin tunnilla. Pitäisi ihan oikeasti löytää joku ratkaisu tuohon nukahteluun, veikkaan että lisääntynyt paino rintakehällä on tuonut takaisin tuon tilan nimeltä Hengitysvaje eli obesiteetti-hypoventilaatiosyndrooma (OHS). Ainakin olen huomannut, että selällään nukkuminen on yhtäkkiä epämukavaa ja onhan toi rintavarustus kasvanut jo toisesta viikosta lähtien. Pian hukun maitorauhasiin.

Ja vasta tulee toinen kuukausi täyteen. Moro.

Kun nyt ees selviäisi normaaleista askareista mutta alkaa vähitellen epäilyttämään koko homman toimivuus. Ei menekään ihan niin muhevasti, kuin alunperin ehdin toivouskoa.

 

Muutosvastarinta

Ensin olin vain työntekijä, joka joko ulisi liiallisista töistä tai niiden puutteesta, rahan puutteesta tai ajan puutteesta. Ensin näin itseni vain unelmoivana myyjänä, joka haluaisi joskus olla niissä elokuvissa ja ohjelmissa, joita katsoo. Haluaisi kaivaa hiekkaa pois lapsensa suusta. Haluaisi kirjata kirjaan kun joku huutaa poikki ja teeskennellä, ettei hermostuta Tommi Korpelan seurassa. Haluaisi kaikkea.

Sitten hain Metropoliaan. Kulttuuripuolelle. Ja pääsin perkele sisään. Nyt opiskelen Elokuva- ja radiotuotantoa vai televisio tai mikälie sinnepäin se oli. Minusta tulee medianomi.

Sitten tein joulukuun 20. päivä raskaustestin. Oli muuten kihlajaispäivä se. Ja kaverin hääpäivä. Ja se olikin perkele positiivinen. Nyt availen salaa nappeja ja löysään vyötä. Minusta tulee äiti.

Tänään, ihan siis äsken oli ensimmäinen koulupäivä. Neljä tuntia kuuntelemista, yritin keskittyä siihen mitä sanottiin, välttää kylmän huoneen ajattelemista ja pysyä liikkumatta kun huomasin hytkyttäväni vierustoverin juomapulloa. Meillä oli pistokoe, olin kirkkaasti keskitasoa eikä minulla ollut kuin yhdenvärinen kynä. Pitää hankkia lyijykynä JA punakynä niin on tarvikkeet sitten seuraavalla kerralla mukana. Kuulakärkikynä ei ole ystävä, ei aina.

Siellä sitten istuin, hytkyin ja mietin että mitä hemmettiä minä täällä teen. Ala on ihana. Minulla on siihen hyvät valmiudet ja journalismia minussa on vaikka kokemusta ei olekaan. Muutenhan se olisi ihan tavallista, että kokemusta ei ole mutta kun meillä on sattumoisin luokalla tyyppi joka löytyy IMDb:stä hemmetin pitkän listan kera, koen pientä alemmuuskompleksia.

Lisäksi, tämä vatsan paisuminen. Miten saan kaiken mahtumaan? Jos onnistuisin käymään kouluni neljässä vuodessa, pääsen koulun kustantamalle matkalle luokkani kanssa. Lukioaikana en valmistunut silloin kuin muut ja se oli vähän kurjaa, siinä mielessä olin kyllä valmistumassa nyt mutta miten ihmeessä kun tätä menoa poksahdan siinä syyskuun alkuviikolla?

Jotta koko asia ei olisi niin harmaa ja synkkä ja pelottava, voin kertoa että eipä kyllä se koulukaan mikään helppo laitos ole. Ilmeisesti sieltä joutuu joskus evakkoon luokista kun vanhasta verkatehtaan talosta on saattanut tulla katto sisään. Tai esimerkiksi radioluokan vallannut muun muassa vesivahingoista johtunut home joka vaatii aina suojavarusteet ennen kuin luokkaan voi edes mennä. Internet ei toimi, järjestelmät ei toimi, se ja se on monesti rikki ja ilman sitä sun tätäkin pärjää. Jollakin tasolla kaiken tämän kamaluuden keskellä tuo Arabianrannan verkatehtaan rakennus on vieläkin ihastuttavampi oikutellessaan. Persoonallisempaa rakennusta saanee etsiä.

Mutta toistaiseksi minun on väisteltävä hometta, haettava viltti luokan nurkasta ja istuttava tuolin reunalla, ettei housujen vetoketju paina rakkoa kun tuntuu että muuten juoksen minuutin välein vessassa.

Minä en ole valmis tähän en ole en ole
Minä en ole valmis äidiksi, minä en ole valmis kouluun, minä en ole valmis muuttamaan enkä halua asua enää tässä asunnossa. Haluan painaa pääni tyynyyn ja sulkea silmäni ja lukita maailman ulkopuolelle minua häiritsemästä.
En ole valmis!
EN OLE!

Mutta.
Ruotsin tasokoe koittaa ylihuomenna. Onnea vaan ja hej på dig, sanoi Saga.

Kivoja äitijuttuja

Kaikille äitiyttä miettiville kivoja juttuja.

Kun harkitset raskautta, ala syömään foolihappoa ja teetä kilpirauhastutkimus. Kilpirauhasen vajaatoiminta voi haitata kehitystä ja on ikävä juttu vaikkakaan ei vaarallinen niin raskauden aikana kuin sen jälkeenkin.

Mutta kivoja linkkejä:

Kaksplussan raskauslaskurit
Muksun raskauslaskuri

Masutyyppi-kirja

Kahden roolin vaiheilla

Muutama kuukausi takaperin huomasin olevani raskaana. Tunne oli valtava, se vyöryi raikkaana ylitseni ja sai minut tuntemaan oloni onnelliseksi. Olin yhtäkkiä joku muu, kaikki prioriteettini muuttuivat toisiksi ja elämäni suunta muuttui lennosta. Äitiys oli jotain, mistä olin haaveillut jo vuosia, mutta joka tuntui edelleen yhtä kaukaiselta – joltain kauniilta ajatukselta joka on kaukana tulevaisuudessa. Totuus kuitenkin on, että olen jo 31-vuotias, enkä tule yhtään nuoremmaksi. Se aika on nyt.

Ei kuitenkaan kestänyt kuin pari viikkoa kun töihin mennessä tunsin vatsassa kipua. Kahden tunnin sisällä könötin sikiöasennossa pukuhuoneen lattialla kivun vuoksi ja soitin kenelle tahansa terveysalan koulutuksen omaavalle, joka osaisi sanoa mitä minun tulee tehdä. Taksilla sairaalaan, ultraääneen hieman erilaisissa merkeissä kuin olin aiemmin odottanut ja ruudulla kuva tyhjästä kohdun raakileesta.
“”Kyllä se nyt taisi mennä kesken” sanoi lääkäri.
Yhtäkkiä maailma hämärtyi ja ilman täytti haalea, tunkkainen pettymyksen tunne. Mietin, miksi en saanut pitää tätä. Minulta on otettu niin paljon, enkä ole kokenut erityistä katkeruutta vaan pitänyt katseeni tulevaisuudessa ja tehnyt parhaani mutta siitäkin huolimatta elämä muistuttaa monimutkaisuudestaan.

Olen sittemmin lohduttautunut ajatuksella, että on parempi ottaa vastaan terve, uusi ihminen kuin pitää kynsin hampain kiinni jostain minkä elämä olisi vähintäänkin yhtä haastavaa kuin minulla. Vielä en ehtinyt ymmärtää missä tilanteessa olin, miksi olin muuttumassa ja minulta pois otettu lähti yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Niin kuin laastari, johon en ollut vielä tottunut.

Ajan mittaan keho toipui, mieli eheytyi ja olin taas siinä pisteessä missä olin ollut jo pitkään. En voinut kuvitellakaan, että minusta tulisi pikapuoliin äiti. En osannut ajatella, että minun elämäni muuttuisi. Jatkoin eteenpäin, hain kouluun, pääsin sisään, odotin joulua ja valmistauduin vuoden vaihtoon.

Ja sitten, huomasin taas olevani raskaana. Nyt olen kuudennella raskausviikolla enkä koe lainkaan samanlaista onnea ja odotusta kuin aiemmin. Jokainen nipistys, nipistyksen puute ja tunti saa minut miettimään, onko jokin vialla. Suurin ajatukseni kaikessa on pieni ilo siitä, että toistaiseksi mikään ei ole mennyt vikaan. Hiljalleen tilanteeni lähestyessä samaa pistettä kuin viimeksi, stressitasoni kasvaa ja joinakin päivinä olen likimain hengästynyt tilanteen aiheuttamasta paineesta.

Kun kerroin asiasta varovaisesti lähiperheelle, nämä ohittivat tiedon välittömästi.
“Ai jaa.”
“Joo” he murahtivat kuin yhdestä suusta.
“No ei nyt vielä sitä ajatella.”
Ironista kyllä, tämä asian olemassaolon kieltäminen ja kaikkien läheisten vaikeneminen tekee asian minulle vaikeammaksi. Minä en uskalla kutsua asiaa edes sen oikealla nimellä, en uskalla sanoa mitään ja koska en osaa ajatella mitään, olen kuin lukossa. Minulla ei ole lupaa toimia, puhua, toimia ennen kuin olen ollut tässä tilassa tarpeeksi monta viikkoa, jos sittenkään. En ole ihan tietoinen siitä, milloin olen virallisesti raskaana muiden mielestä ja missä vaiheessa menetyksen pelko häviää riemulle. Pettymyksen tuoma katkeruus on muuttunut kiukuksi siitä, että muut eivät halua kuulla minun elämäni suurimmasta asiasta. Muut ikäänkuin pistävät suuhuni kapulan ja sanelevat, mitä tulee ajatella.

Minä en ole yhtään sen vähempää raskaana kuin yhdeksännellä kuulla. Tällä hetkellä riski on suurempi, miksi en siis saa tukea ihmisiltä? Onko menetys sukulaisille suurempi kuin minulle? Minä joudun elämään tämän kanssa aamusta iltaan, miettimään olenko syönyt tarpeeksi, saanko kaikki vitamiinit, miten voin edesauttaa kehoni hyvinvointia. Minä joudun miettimään, mitä kaikkea tämä tekee minun elämälleni tulevaisuudessa ja tottumaan uuteen rooliini, joka toivon mukaan on tällä kertaa pysyvä. On väärin, että sukulaiset tekevät asiasta omansa ja esittävät vaatimuksia, kieltävät koko asian olemassaolon suojellakseen itseään. Se on ymmärrettävää, mutta mielestäni silti epäreilua.

En kuitenkaan usko olevani sen kummemmassa tilanteessa kuin kuka tahansa muu saman kokenut. Enkä toisaalta koe olevani mitenkään erityisen yksin, sillä en ole koskaan voinut täysin luottaa muilta saatuun tukeen. Toisaalta ihan hyväkin, sillä vaikka se tekee ihmisestä epäluuloisen ja katkerankin, se kasvattaa luonnetta ja opettaa tervettä kritiikintajua. Se, että muu maailma vaikenee, tekee tästä asiasta vain meidän omamme. Kukaan muu ei saa omistusoikeutta, eikä osallisuutta kuin me ja kaikista epäilyistäni huolimatta olen varma, että kun vihdoin tulee vastaan se ensimmäinen syntymäpäivä, voin todeta: “ähäkutti maailma”.

Oops I never, ihan vahingossa vaan

Minä en huijannut lanttulaatikkoihmisiä! En! Ihan vahingossa saatoin tehdä jotain jonka ikäänkuin tiesin että se menee näin ja sitten en joudu tekemään mitään ja saan silti palkinnon mutta en ole huijari, en!

Haluatko ilmaisen suklaalevyn? Tässä ohjeet:

Mene Malmin Nova -ostoskeskukseen, sinne Tiimarin perukoille ja etsi käsiisi ihminen, jolla on sininen kirjoitusalusta. Kerro, että et syö lanttulaatikkoa mutta jos oletetaan että sellaista hankit kotiisi jouluna, ostaisit sen kaupasta. Seuraa ihmistä yläkertaan. Täytä tietokoneella sinuun pätevät kohdat (joo, mies/nainen, tulot, ikä, diiba ja daa) kunnes vastaan tulee kysymys joka käytännössä kysyy tykkäätkö/kaipaatko/syötkö/hankitko lanttulaatikkoa ollenkaan. Vastaa rehellisesti. Jos olet niin kuin minä etkä edelleenkään hanki omaa jouluasi varten lanttulaatikkoa, testi päättyy siihen ja saat ilmaisen suklaalevyn ilman yhtäkään lanttulaatikkomaistiaista.

Avot!

Enkä tehny tätä suunnitellusti, mitä oli tyhmä eikä tajunnu että jos en syö lanttulaatikkoa, se tarkottaa että en sit syö lanttulaatikkoa.

P.S.
Lisäksi mies oli sitä mieltä että minä en saa mitään suklaita tai mitään mutta karma is my bitch and she knows how to hook me up w/ stuff.

Get ready for a new era

Ihan viime aikoina olen kokenut mieltäräjäyttävää  henkistä kasvua. Tuntuu kuin olisin ollut vuosia kyyryssä jonkin muovikalvon alla, kyräillyt muita ja hymissyt muiden mukana. Olen tehnyt asioita jotka ovat minua lähellä ja joihin ei tarvitse muita, jotta en joutuisi rikkomaan mukavan lämpimäksi muuttunutta kuortani. Olin istunut maassa jo niin kauan, että olin kasvattanut juuret sen kamaraan ja antanut villimurattien peittää päälakeni. Hymyilin auringolle ja nautin sen paisteesta, enkä osannut kaivata muiden ihmisten elämää. Omani on riittävä.

Samalla kuitenkin minua hyyti yksinäisyys, syyllisyys ja paine. Soimasin itseäni jo niin tottuneesti, että muutin ne kamalat asiat lauluiksi, joita laulelin. Läpsin itseäni ranteille jos mielestäni tein jotakin väärin, vaikka tosiasiassa en tehnyt mitään.
Paitsi odotin.

Ja pelkäsin.

Nyt kuluneesta elämästäni olen käyttänyt leijonanosan odottamiseen, pelkäämiseen ja itseni väheksymiseen. Olen ajatellut, että en riitä koska en ole paras, en riitä koska en osaa tarpeeksi hyvin, en riitä koska en ole kuin muut. Samalla jos totesin hetken ajan olevani erilainen, sen ampui alas itseni johdolla muu yhteiskunta: “KUKAAN ei ole erilainen! Me olemme kaikki yksilöitä koska se on kunnioitettavaa ja ansaittua ja muodissa! Olet niin kuin kaikki muutkin. Tee persoonallisia asioita asetetuissa raameissa ja toteuta mielesi visioita muiden säestyksellä ollaksesi onnellinen yksilö!”

Kuitenkin viime aikoina on tapahtunut selittämättömiä asioita. Tunnen oloni erilaiseksi. Aivan kuin valoa pääsisi huoneeseen ja näkisin (niin kuin isoäitini tapaa sanoa) talven siisteyden kevään ensi auringossa. Paikat ovat pölyssä, polvet kankeina. Onnekseni kuitenkin ymmärrän nyt, että minun vastuuni ei ole pitää huolta kaikesta. Minun tehtäväni ei ole estää vaikeuksia.
Shit happens, ota paperia mukaan jos haluat mutta aivan varmasti sitä löytyy muualtakin.
Siinä missä ennen pakkasin mukaan tavaraa kaikkien mahdollisten katastrofien varalta, otan mukaani nyt tavaraa sen mukaan mitä jaksan kantaa ja millä pärjään suunnilleen jotakin. Ajatusprosessi ikäänkuin jää kesken, kun päätän ettei minua niin hirvittävästi asia kiinnosta, mutta sen ansiosta ajattelen nyt kuin normaalit ihmiset. En tärise hermostuksesta, en punastu tehdessäni jotain hassua, en lukittaudu mieleni sopukoihin jos tapaan jonkin ihmisen. Saan aikaiseksi enemmän ja olen onnellisempi.

Yksi tärkeimmistä oppimistani asioista on se, että luovuus ei ole se lopputulos vaan ajatusprosessi joka liikuttaa eteenpäin. Luova ihminen on se, joka siirtyy edespäin. Olen kaiken tämän ajan sanonut itseäni luovaksi vaikka en toisaalta ole sitä itse uskonut. Nyt voin sanoa, että minä olen luova. Olen vapauttanut mieleni, olen vapauttanut itseni, aion siirtyä eteenpäin. Minun ei myöskään tarvitse perustella kenellekään olevani erilainen, sen näkee kun minut tapaa. Minä en ole yksilö, minä en ole ryhmä, minä en ole erilainen, minä en ole samanlainen. Minä olen minä. Minä olen oma voimani. Minä olen huumorintajuinen. Minä olen täynnä rakkautta ja surua, enkä halua luopua kummastakaan.

Vanhaksi kasvamisen suurin opetus on se, että kaikki osoittautuu ajan mittaan täysin erilaiseksi. Aikuisuus mitataan sillä, kuka pystyy nielemään tämän katkeran kalkin nikottelematta ja kuka ei suostu uskomaan tai miettimään asioita. Kuka jää kuplaan, kuka vapautuu tutkimaan maailmaa.

Vaikkakin on olemassa yksi asia, josta olen aina pienestä asti ollut samaa mieltä: Aikuisena on kiva olla.