Kerrostaloelämää

Törmäsin tänään KaksPlussan threadiin otsikolla:
Päästättekö lapsenne kyläilemään kerrostaloissa asuvien kavereiden luokse?

Tämän myötä aloin muistella elämääni Riihimäellä, pelätyllä Peltosaaren kerrostalobunkkerialueella. Peltosaari on siis entinen suo, joka on jossain 1970-80 -luvun taitteessa tms. jalostettu kerrostaloalueeksi, täytetty kaupungin vuokralaisilla, romaneilla, köyhillä opiskelijoilla, lapsiperheillä ja ikisinkuilla. Alue olikin 80-luvun lopussa täynnä jos jonkinmoista hiihtäjää rikollisista uskoviin ja täynnä elämää.

Peltosaaren maine on aina kiirinyt sen edellä. Se on ollut samanlainen kulttuurikattila kuin Itä-Helsinki ja vähintäänkin yhtä pelätty. Jos hyvänuskoinen turisti eksyi iltajunasta Peltosaaren puolelle, ei kukaan uskonut tämän selviävän helpolla, mutta siitäkin huolimatta seudulla eli paljon lapsia jotka juoksivat avain kaulassaan ulkona aamusta iltaan.

Me muutettiin Peltsiin kesällä -89. Isä kävi ilmoittamassa meidät Peltosaaren kouluun ja kun asuttiin Jupiterinkadulla, oli koulumatkaa ruhtinaalliset 2,5 minuuttia. Kadut oli nimetty avaruusteemalla, Otavan päiväkoti oli koulun vieressä ja Linnunradankadulla käytiin hammaslääkärissä. Kaveri asui Saturnuksenkadulla ja Marsinkatu oli toisella puolen tietä. Jokainen katu kulkikin suorana talomuurien vierellä ja jokaista pihaa reunusti neljän talon seinä. Ajan mittaan Peltosaareen olikin kehittynyt hyvin vahva pihakulttuuri lasten ja miksei aikuistenkin kesken. Omistaan pidettiin aina huolta.

Kaikkien näiden vaarojen keskellä en koskaan ole tuntenut oloani yhtä turvalliseksi. Omalla pihalla oli omat säännöt ja jos eksyit toisen talon pihaan, olit turvaton ja pihan asukkaiden armoilla. Sen sijaan taas sinulla oli ehdoton valta vieraita lapsia kohtaan ja jos olit kova tyyppi, sinut hyväksyttiin likimain täysivaltaiseksi jäseneksi vieraalle pihalle. Tämä sääntö oli ehdoton – jos asuit pihalla, olit osa jengiä. Kukaan toisen pihan lapsista ei koskaan voinut yltää samalle tasolle.

Joskus kuului huhuja siitä että jollain tietyllä pihalla oli tyyppi, jota tulisi varoa. Tieto levisi lasten keskellä ja sen oikeellisuuteen luotettiin. Luottamus piti ansaita, eikä tuntemattomille annettu helposti mahdollisuuksia. Muistan kuinka joku romani ampui toista keittiön ikkunan alapuolella, kuinka kaverin kodin seinään oli ilmestynyt kummallinen reikä kun isä oli hermostunut. Muiden asioista ei kyselty. Jokainen huolehti oman perheensä asioista, mutta pihaleikeissä kaikki olivat tasavertaisia.

Päivittäin lapset seisoivat pihalla kailottamassa rytmikästä “is-kä tuu parvek-keel-le” tietäen, että jos meni asioista kysymään kotiin asti, ei enää voisi jatkaa leikkejä pihalla. Avaimia kannettiin puuvillanarussa kaulassa eikä kukaan kuristunut, kun tiedettiin että se sattuu jos jäät siitä roikkumaan. Joskus joku tökkäsi toista sauvalla naamaan ja toinen jäi kielestään lyhtypylvääseen kiinni, mutta se oli tärkeä osa valmentautumista tuleviin vuosiin. Sitä oppi kerrasta. Joko oman tai toisen kokemuksen kautta.

Muistan kerran kuinka Peltosaaren koulun keskuskeittiö oli sytytetty palamaan. Isä oli sammuttanut herätyskellon ja heräsin kauhuissani kun olin myöhästynyt koulusta. Yllätyksekseni isä olikin kotona (yksinhuoltajana tämä oli monesti poissa kotoa aamukuudesta iltayhteentoista jolloin veljestä ja kodista huolehtiminen jäi minulle) ja  kurkisti ovensuusta sanoen: Koulu on palanut. Mentiin koululle katsomaan mitä on tapahtunut ja vaikka se ei näyttänyt mitenkään erityisen palaneelta, kärynneen muovin ja pinnoitteen haju viesti jostakin erilaisesta.

Tämä koulun palaminen vaikutti hyvin pitkälti koko Riihimäen kouluihin ja pisti ruokailut täysin uusiksi muutaman kuukauden ajaksi. Moni lapsi muissa kouluissa kuvitteli kuinka Peltosaaresta tulee pitkä rimpsu kouluorpoja istumaan heidän luokissaan ja ehkä vähän pelkäsikin tuntemattomia oppilaita, sekä pahamaineisia tarkkisluokkalaisia. Sen sijaan me saatiin yksi vapaapäivä. Yksi. Seuraavana aamuna palattiin kouluun, joka haisi kitkerälle, jonka lattia oli noesta mustana ja ensimmäisenä saimme tehtäväksi puhdistaa pulpetti ja penkki, jotta olisi paikka jossa istua. Peltosaaressa ei pienistä hätkähdetty, olihan koulun jokainen ikkuna jo vuosi takaperin ammuttu rikki ilmakiväärillä. Vandalismi kuuluu urbaaniin ilmaisuun.

Vaikka vieläkin ihmiset kavahtavat jotakuta, joka elää ja hengittää Peltosaaren katuja, olen ottanut sieltä mukaani paljon hyviä muistoja. Muistan kuinka jokaisella lapsella oli oranssi tai vihreä täyskuminen Matti Nykänen -lelu, joka ostettiin Peltsin Ärrältä. Muistan kuinka kaikkia katuja ympäröi muhkeat ruusupuskat, joista kerättiin ampiaisia purkkiin ja kutituspulveria marjojen ilmestyttyä. Muistan, kuinka äiti piti pienenä siellä kuvataidekerhoa ja vaikka olin nuorin kaikista lapsista, opin piirtämään jäljentämällä kirahvin. Minulla oli tosin vaikeuksia ymmärtää miksi pilkkujen piti olla mustia ja miksi rajojen sisällä piti pysyä.

Muistan, kuinka saimme päähämme lähteä kahlaamaan Otavan päiväkodin edessä olevaan koristealtaaseen ja isä joutui sen jälkeen pinseteillä putsaamaan jalkapohjistamme lukemattomia lasinsiruja. Muistan kuinka pihalla leikittiin tuikkista ja keinuissa keinupalloa. Muistan, kuinka joku sai käsiinsä suurennuslasin ja sillä poltettiin muurahaisia. Muistan, kuinka kaikki katsoivat Pulttiboissia, kuuntelivat Raptoria ja Annie Lennoxia sekä kuinka yksi kaverini oli saanut suudella sitä koulun uutta poikaa ja kuinka vahingoniloisia sitä oltiin kun he olivat lyöneet hampaansa yhteen.

Muistan, etten ole sen jälkeen tuntenut oloani yhtä turvalliseksi. Peltosaaressa minulla oli oikea tarkoitus. Oikea paikka. Kuuluin johonkin. Minulla oli ystäviä, tukijoita ulkopuolisia uhkatekijöitä vastaan. Sain nauttia elämästäni, tutkia ympäristöäni ja kaikki oli ihmeellistä. Peltosaaren jälkeen kuvioihin astui murrosikä, ihastumiset ja sosiaalinen vaivaantuneisuus. Peltosaaren jälkeen olen ollut vain minä, enkä ole enää kuulunut niin ehdottomasti johonkin ryhmään vaikka olen ollutkin tiiviisti osa erinäisiä ryhmiä. Peltosaaressa annettu uskollisuus, jengimentaliteetti, oli ehdotonta.

Voin hyvin kuvitella, miksi jengejä on olemassa ja miksi ihmiset eivät välttämättä halua niistä eroon.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *