Pieni lapsi hädässä

Posted on 20/03/2016 by maraia

Olen menossa lähiaikoina, aikuinen ihminen, kolmevuotiaan ja suht helppohoitoisen lapseni kanssa laivalle ensimmäistä kertaa. Mukana on toinen samanlainen, aikuinen ihminen ja suht helppohoitoinen lapsi.

Olen aivan äärettömän hermostunut. En matkusta yleensä mihinkään. Enkä mene yleensä uusiin paikkoihin. Kun saavun johonkin joka on aivan uusi paikka, minulla on vaikeuksia käsittää mitä minun tulisi seuraavaksi mennä tai mitä minun tulisi seuraavaksi tehdä. Jo pelkästään ovi josta en ole aiemmin kulkenut aiheuttaa minussa kauhunsekaisia tunteita. Mihin suuntaan se aukeaa? Kummalla sivulla on saranat? Johtaako se oikeaan paikkaan? Aukeaako se sisältäpäin?

Elämä tällaisessa maailmassa on vaikeaa. Elämä tässä hämmennyksessä on vaikeaa.

Nyt olen menossa toiseen maahan jossa on toinen maa! Paljon tuntemattomia ovia ja ilmansuuntia ja käytäviä ja toimintatapoja ja rahoja ja porttikongeja..

Olen tässä tämän vuoden puolella saanut alustavan diagnoosin keskittymishäiriölle. Olen myös kuulemma selvästi jonkin sortin hahmottamishäiriön uhri, jos niin nyt voi sanoa. Tämän tietäessäni se tuo lohtua sillä syy kaikelle pelkäämiselle ei olekaan oma vajavaisuuteni niinkään vaan seikat joille en voi mitään. Minulla on jonkin sortin aivovaurio, joka vaan on. Aivot puskee porkkanaa ja sille ei voi mitään.

Nyt voinkin vihdoin, näin liki 36 vuoden iässä todeta, että hitto kun pelottaa lähteä jonnekin kauas ilman aikuisen valvontaa. Onneksi on sentään kaveri matkassa ja laivassa paljon osaavia ammattilaisia. Pitäisikö itsellekin laittaa sellainen Muumi-osoitelappu niskaan?

Tilaisuudet ja niihin tarttuminen

Posted on 04/09/2015 by maraia

Päivä oli kuten mikä tahansa muukin, vain lounasta vailla. Lähdin pizzanhakureissulle ja jostain syystä päätin pistäytyä sisään siihen kahvilaan, joka on ollut jo vuoden auki ja josta menen ohi liki päivittäin mutta johon en koskaan ole tutustunut. Sisään astuessani huomasin heti ettei kahvilassa ollut mitään mitä voisin haluta, mutta kohteliaisuus- ja lähiyritysten tukemisen nimissä ostin kaksi mustikkapiirakkapalaa. Toisesta oli murtunut pala ja sain siitä puoli euroa alennusta, vaikka noh, murtuuhan ne palat purressakin. Minä olen enemmän sitä “no sittenhän minulla on kolme palaa”-tyyppiä, joka tykkää olla välittämättä tuollaisista. Mukavaahan se silti oli, ei sikäli.

Jatkoin siis matkaani kohti pizzapaikkaa joka olikin sitten kiinni. Ilmeisesti kukaan ei halua tehdä siellä perjantaisin lounasta. Harmistuneena ja ääneen itsekseni jutellen lähdin tien yli takaisin ja päätin puolivälissä jatkaa eteenpäin lähikaupalle, vaikka en ollutkaan einesfiiliksillä. Kyseisen pizzapaikan pizzat ovat parhaita tähän asti syömiäni enkä ollut valmis luopumaan unelmastani saada yksi tai kaksi lisäkiloa.

Kauppaan kulkiessani näin edellä kun roska-auto teki hyvin tehokkaasti töitä. Ei mennyt kovinkaan kauan kun koko pitkä katu oli putsattu roskapusseista ja päätyyn ehdittyään auto ei mahtunutkaan ahtaasta välistä koska kulmaan oli parkkeerattu auto. Kuskit olivat harmissaan, mutta totesivat että koska vieressä on myös kauppa, nyt olisi otollinen hetki parkkeerata auto ja käydä kaupassa. Mentiin sitten koko ronkka kauppaan.

Ostin kaupasta kaikenlaista, tuttuun tapaan huomasin sen olevan huono idea kun on nälkäinen. Ostin kaikkea ja vähän siitä lisäksi, tankkasin mukaan myös ison kasan hedelmiä viikonlopun tuplasynttäreitä varten. Kaupassa yksi äiti taisteli kolmen lapsensa kanssa ja hyllyn takana meno alkoi kuulostaa jo nyrkkitappelulta, mutta siellä he menivät reippaasti rivikkäin, vaikkakin pojat matkivat äitiään joka jatkuvasti aloitti lauseensa muodossa “NYT STOP!”. Kauppa oli täynnä yhtä stoppia kun sujuvasti purjehdin kassalle hämmentävän lounasostoskorini kanssa.

Kassalla pelkäsin että mukaani tarttunut ekokassi olisi liian pieni, vaikkakin se on tunnetusti ihmeellisen kestävä ja tilavampi kuin kassit yleensä.
“Nyt nähdään miten hyvä olen pakkaamaan” sanoin kun äiti lapsitornadoineen saapui latomaan tavaraa hihnalle. Kulmikas, kulmikas, pyöreä, painava.. Otin kassin pohjalta mustikkapiirakat ulos ja ladoin sata banaania tilalle. Lopulta täytin kassini ääriään myöten niin, että hetken mielijohteesta ostamani mustikkapiirakat olivat ylimääräisiä.
“Hyvinhän se meni, kiitos!” huikkasin ja ohjasin itseni ovelle.

Ulkona seisoi edelleen se vihreä roska-auto. Eteen parkkeerattu pikkuauto oli kadonnut, mutta kuskit viettivät autossaan lounastaukoa.

Eteeni avautui oiva tilaisuus:

Voisin kävellä auton ohitse, kiivetä raput kotiovelle ja istua mässyttää mustikkapiirakat suuhuni eikä kukaan minua siitä arvostelisi tai kritisoisi. Paitsi ehkä personal trainer. Ja minä itse. Mutta olisin samalla myös onnellinen mustikkamassu joten se voittaa.

Tai sitten..
Kävelin roska-auton viereen, koputin oveen ja sopersin jotain huonosti mietittyä, kuten etten koskaan ole kiittänyt roskankerääjiä (paras termi minkä siihen hätään keksin) ja tuumasin että te voisitte näistä pitää. Ojensin piirakat ylös ikkunalle ja miehet ottivat ne iloisina vastaan. Toivottelimme siinä toisillemme hyviä viikonloppuja ja jatkoimme matkaamme. Vielä juuri ennen kuin kaveri sai ikkunansa suljettua, kuulin tielläni kuskin hihkuvan odotuksesta.

Tilaisuudet ovat eriskummallisia. Ne esittäytyvät joskus selkeinä hetkinä, joskus niitä taas saa etsiä ja odottaa. Toiset tilaisuudet jättää käyttämättä, toisiin tarttuu ja toisia ei huomaa lainkaan.

Se kuitenkin mihin voimme vaikuttaa, on se tilaisuuksille silmänsä aukaiseminen ja rohkeus tarttua niihin.

Sivuhuomautuksena olen aina inhonnut sanontaa “päivän hyvä työ”. Miten niin päivän hyvä työ? Eikö niitä hyviä töitä voisi tehdä aina kun haluaa, rehellisesti, rakkaudella ja joko annettuun tilaisuuteen tarttumalla tai sellaisen erikseen luomalla? Miksi muka pitäisi olla jokin normi, jonka mukaan toimia.

Uskon etteivät ihmiset tarvitse hyvätyö-minimiä. He tarvitsevat vain rohkeutta toteuttaa itseään.

Ajassa taakse ja edespäin

Posted on 02/07/2014 by maraia

Viime merkinnästä on jo aikaa. En tiedä paljonko, varmaan joku vuoden tapainen mutta se tuntuu pidemmältä.

Olen vaihtanut työtä. Olen onnistunut, kasvanut, kokenut. Olen tärissyt kauhusta, huutanut vasten kylkiluitani ja nostanut katseeni.

Olen itkenyt, purkautunut onnettomaksi elinmassaksi maahan ja sätkinyt paikallani, mutta aina onnistunut löytämään jonkinlaisen rakenteen jonka varassa nousta ylös. Päänikin on aina lopulta noussut paikalleen ja askel on ollut ylväs.

Ihminen on kulutustavaraa. Sen näkee luonnosta kun se tarpeettomana meitä heittelee ympäri erilaisia paikkoja. Taas kuoli joku, big deal, tässä seuraava joka astuu tilalle. Luonto ei jää pohtimaan ihmisten tunteita. Ihmisetkään eivät aina pohdi ihmisten tunteita.

Tässä pari päivää sitten kaksivuotiaani oli kovin pahoillaan siitä, että kellon viisarit lyövät eteenpäin. Sanoin sen olevan hyvä juttu mutta en ihan löytänyt sille hyvää perustetta. Miksi se on hyvä juttu, että aika kuluu, että me vanhenemme, että maito happanee? Miksi se lasketaan onneksi, että aina tulee ilta ja aina tulee aamu? Että leikit loppuvat ja rakastavaiset eroavat?

Aika kuluu, ettemme jäisi tähän hetkeen.
Aika kuluu, jotta kokisimme uutta.
Aika kuluu, koska se voi tehdä niin.

Aika kuluu. Minä kulun. Minä hajoan, rakennun, romahdan, nousen, huudan ja hiljenen. Minä nauran, oivallan, rakastan ja tunnen. Kuka hullu haluaisi luopua siitä?

25 vuotta sitten menetin äitini. 2 vuotta sitten minusta tuli äiti. Olen koko elämäni odottanut lupaa muilta olla minä ja mahdollisuutta toteuttaa asioita, ihan vain sen pelossa että aika kuluu.

Nyt minun pitäisi päättää mikä on tärkeää, yrittää juosta ajan perässä tai ottaa riski ja seisahtua nauttimaan hetkestä.

Siitä huolimatta en osaa kuin huolehtia tulevasta.

Itsekäs syyllinen

Posted on 13/01/2013 by maraia

Biologia ja moraali tekevät yhteentörmäyksen toisinaan.

Mielestäni jokaisella on oikeus henkilökohtaisiin tunteisiin sekä kokemuksiin elämästä. Jokainen meistä saa tuntea negatiivisesti tai positiivisesti käytännöstä mistä asiasta tahansa ja välillisesti elää mukana asioissa, joihin törmää joko suoraan tai sivuten. Tähän lukeutuu muun muassa mediassa kerrottujen tragedioiden myötäeläminen ja ystävän tai vaikka naapurin kokemukset. Tietenkin on soveliasta miettiä kuinka tunteittensa kanssa reagoi, mutta siitä huolimatta jokaisella on oikeus tuntea.

Kuitenkin sitten nämä sallitut, henkilökohtaiset tunteet luovat tilanteita, jonka vuoksi muiden draamat ja tragediat saavat aikaan stressiä, huolta ja ahdistusta. Tämä on siis suoraan vain biologinen ja mielestäni oikeutettu juttu – muiden elämässä tapahtuvat rankat tapahtumat vaikuttavat myös läheisiin sekä kuormittavat heidän elämäänsä ja tämä on täysin sallittu tunne läheisille. Se ei vähennä tapahtumien keskellä elävien tunteita, ei halvenna mitään tilanteen osa-aluetta tai kasvata sivussa seisovan ihmisen osaa asiassa. Se on vain suora seuraus siitä, että joku elää yhteisössä, jossa jaetaan asioita.

Nyt sitten päästään kuitenkin siihen ristiriitaan, mitä päädyin tässä pohtimaan. En tiedä onko kristillisien arvojen vahva asema syynä (kristityn elämässä kun syyllisyys on monesti osana arkea monessakin eri osa-alueessa) vai onko kyseessä pelkän moraalikäsitteen olemassaolo, mutta yhtäkkiä kaikki henkilökohtainen rasite muuttuu syyllisyydeksi. Yhtäkkiä ihminen muistaa, ettei hänellä ole lupaa välittää muiden ihmisten asioista. Hänellä ei ole lupaa surra tai iloita kuin oman menetyksensä tai voittonsa kautta ja mikäli hän ei ole kyseisessä tilanteessa läsnä, hänellä ei ole mitään mikä oikeuttaisi tunteiden läsnäolon. Ihminen päätyy kokemaan syyllisyyttä siitä, että reagoi normaalisti asiaan, joka on häntä lähellä. Vain siksi, että jonkin määritelmän mukaan pitää täyttää tietyt kriteerit ollakseen oikeutettu tunteisiinsa. Nyt normaalin reaktion mukana tuoma ahdistus muuntuu voimakkaaksi syyllisyydeksi sekä häpeäksi siitä, että on näin itsekäs ja huono ihminen.

Mutta siitä huolimatta ihminen ei voi olla jotain muuta kuin on. Minun mielestäni ei pitäisi joutua yrittämäänkään. Älkää ymmärtäkö väärin, tämä ei ole mikään sananvapaus/vapaudu vankilasta -kortti, vaan toteamus oman luonteen hyväksymiseen. Käytöstavat eivät lukeudu omana itsenä pysymiseen suoraan, niitä voi silti harjoittaa vaikka on oma itsensä.

Ulkopuolisuudestani huolimatta olen menettänyt lukemattomia yöunia, nähnyt painajaisia, purrut hampaita yhteen, stressannut niin että hengästyttää ja rintaa puristaa. Siitä huolimatta ahdistaa, väsyttää, rasittaa ja raivostuttaa. Huvittavaa miten sitä ei ole keskellä mitään eikä siltikään pääse asian keskeltä mihinkään.

Olen koko ikäni toiminut sovittelijana erinäisten ihmisten keskellä. Lapsesta asti suvussa on ollut kaksi verivihollista, joista ei voi puhua toisilleen ja kun kyseessä on kaksi läheistä sekä rakasta ihmistä, se kysyy lapselta paljon. Sitten myöhemmin olin ainoa seitsenhenkisestä perheestä joka tuli toimeen kaikkien kanssa. Ei liene epäselvää, että sellaisessa tilanteessa eläminen tuo mukanaan tiettyjä rasitteita. Seuraavaksi lukiossa maailmaani rasitti kolmiodraama, vaikka en ollut edes uskottu sen osapuolille. Sen sijaan se tyttö, joille kaksi draaman tyttöä kertoi vuorotellen huoliaan, kertoi omansa minulle.

Tällä hetkellä suvussani ei liene ketään, joka ei olisi riidoissa jonkun kanssa tai välttelisi tätä muista syistä. Riitoihin ottaa osaa jopa täysin asiaan liittymättömät ihmiset ja kaikkea puidaan puhelimessa, keskusteluissa sekä netissä. Kaikkialla paitsi itse ihmisten kanssa. Normaaliin riitatyyliseen tapaansa ihmiset kertovat oman tarinansa luetellen mitä kamalaa muut ovat tehneet, mikä ei auta mitään. Kun avaan asiaa toisen ihmisen kannalta ja selvitän miksi toinen käyttäytyi näin, sitä ei ymmärretä. Se joko otetaan henkilökohtaisesti, ohitetaan tai sitten todetaan että ärsyttää ja kaikki puretaan minuun vaikka luurin korvaan paiskaamisella.

Miksi minun sukuni ei osaa pysyä sovussa?
Miksi minun lapseni on pakotettu elämään tässä samassa vihan ja katkeruuden kierrossa missä minäkin olen kasvanut?
Miksi ihmiset eivät kyllästy näihin tunteisiin?
Miksi minun ei anneta olla niistä erossa vaan minut nimitetään joksikin sillaksi pakollisten viestien kuljettamista varten?

Miksi minulla ei ole oikeutta tuntea mitä tunnen: olla väsynyt ja kyllästynyt, ottaa välimatkaa ja sanoa että en jaksa?

Väittäisin itsekkäämmäksi sitä, joka pitää yllä näitä riitoja.

Koston jäljet

Posted on 28/11/2012 by maraia

Kouluammuskeluita on nähty jo Suomessakin. Itse koin Jokelan hyvin läheltä vaikka en koulussa ollutkaan, sillä olin tuolloin IRC-Gallerian asiakaspalvelussa töissä. Tilanteeseen reagoiminen ennen mediaa sekä aktiivinen käsitteleminen vielä päiviä, jopa viikkoja sen jälkeen jätti jälkensä niin asiakaspalvelijoihin kuin käyttäjiinkin.

Katselen tässä Investigation Discoverylta Killer Kids -ohjelmaa joka käsittelee kouluammuskelijoita. Pitää ihan kommentoida kun asiaa tutkineet sun professorit ja muut kovaan ääneen puhuvat kouluammuskelijoista sekä tapahtumien uutisoinnista niin, että jos lapsilta vietäisi vain aseet tai uutisointia ei olisi, niin sitten lapset eivät saisi tuhoisia ajatuksia. Onhan siinä varmaan joo pointtia, et tiedä kengistä jos et koskaan ole sellaisia nähnyt tai sellaisista kuullut, mutta ei se silti estä sinua tekemästä itsellesi sellaisia.

Kouluammuskelijoiden teot ovat hirvittäviä, eikä niitä tule hyväksyä. Kuitenkin on järkevämpää yrittää ymmärtää tapahtunutta kuin pitää sitä käsittämättömänä sillä kauhistelu ei johda mihinkään. Hyvin pieni osa ihmisistä tekee jotain sellaista pelkän tappamisenhalun vuoksi, sillä miksi mennä juuri kouluun tappamaan jos se on pääasia, ellei se koulu sitten ole lähimpänä. On ymmärrettävä myös se, että taustalla voi olla syy johon reagoiminen olisi paljon hyödyllisempää kuin teon tuomitseminen ja piilottaminen.

Esimerkiksi mielenterveysongelmat, kodin olot tai koulukiusaaminen. Osaan sorrettua elämää eläneenä hyvin ymmärtää sellaista epätoivoa ja vihaa mitä kiusattu ihminen kokee. Lapsilla varsinkin koulu kattaa koko maailman. Siellä epätoivoa, pelkoa ja tuskaa kokenut ihminen voi haluta antaa samalla mitalla. Ei ole tavatonta, että kouluammuskelija päättää tähdätä niitä ihmisiä, jotka merkitsevät tälle eniten kuten kiusaajia ja välinpitämättömiä sivustakatselijoita. Miltei joka päivä joku kostaa ystävälleen, perheelleen tai vaikka lähikaupan kassalle sen kohtelun jonka hän on kokenut itselleen vääräksi, eikä se taipumus tappaa vähennä sitä syytä, joka on tämän ihmisen mielessä saanut koko lumipalloefektin aikaan.

Tämän sanottuani minua raivostuttaa myös se, miten yhteiskunta ja media ovat ihan suoraan sanottuna tekopyhiä umpiluupäitä näiden asioiden äärellä. On oikein, että asiat uutisoidaan, mutta niillä ei pidä mässäillä rahan vuoksi. Jokelan uhrit ovat kovaankin ääneen arvostelleet tiedotusvälineiden tunkeutuvaa asennetta, joka vain pahensi koko tilannetta. Mediaa ei kuitenkaan voi syyttää kokonaisuudessaan, sillä kansa ostaa kohulööppien perusteella uutisensa. Siihen on syynsä miksi keltainen lehdistö kukoistaa ja vakavammat journalistiset julkaisut joutuvat taistelemaan lehtensä puolesta. Siihen on syynsä, miksi kohulööppejä tehdään. Niitä tehdään ihmisten vuoksi.

Tavallinen kansalainen rakastaa skandaaleja. On niin ihanaa pöyristyä. On ihanaa yleistää, liioitella, kauhistella ja juoruta. Kouluammuskelut kuten Jokela ovat hirvittäviä rikoksia, joiden ymmärtäminen millään tasolla on niiden myötäilyä ja hyväksymistä. Jokelan ammuskelijaa kiusattiin? Ihan oikein sille, se ihminenhän syntyi pahana! Minä en koskaan sellaista tekisi, kiusattiinhan minuakin, monesti varastivat kumin kun sitä lainasin. Teinit on just tollasia, draamakuningattaria, ikään kuin ketään muuta ei olisi kiusattu. Räkänokille lisää kuria ja ne mamut pois Suomesta! Lapsille annetaan muutenkin ihan liikaa karkkia ja niitä hyysätään kotona, äidit aina vaan antaa anteeksi vaikka tekis mitä, vandaalejahan ne on kaikki.

Ei kouluammuskelijan ymmärtäminen ole tekojen hyväksymistä. Ei kouluammuskelusta terveellä kritiikillä tai jopa tekijälle myötätunnon osoittaminen ole teon hyväksymistä. Ei asian monisyinen tarkastelu ota uhrien uhriutta pois, tai vähättele heidän kärsimyksiään.

Eikä se, että tekoa tekemättömänä asian kauhistelu ja ampujalle (tai vaikka “kaunottareen” hurahtaneelle ministerille) tappouhkausten huutelu tee sinusta yhtään enemmän jaloa. Tappouhkaukset ovat idiootin reaktio. Tappouhkaukset ovat niitä, mitä kouluammuskelijat antoivat ennen tekoaan. Tappouhkaus on sellainen asia, jota normaali, tervejärkinen ihminen ei tee. Nyky-yhteiskunta on kuitenkin tehnyt tappouhkauksista normin ja sitten kansa kehtaa arvostella ihmisiä, jotka tekevät asialle jotain. Ei se media ole ainoa asiaan syyllinen, meidän kaikkien tulisi ymmärtää miten kieroutuneesti sitä nykyään ajatellaan ongelmista sekä niiden ratkaisemisesta, sillä jos tappouhkauksia on niin helppo antaa, niin ei se teon toteuttaminenkaan niin käsittämätöntä ole. Se vaan kertoo tilanteesta, jossa tekijä ei ole nähnyt muuta mahdollisuutta. Onko meillä oikeus tuomita joku suoraan vain siksi, että meille on annettu mahdollisuus?

Kouluammuskelujen vaara ei tule poistumaan, ennen kuin vanhemmat ymmärtävät opettaa lapsilleen empatiaa, ystävällisyyttä sekä lähimmäisenrakkautta. Tämä ei koske pelkästään sitä, että kiusaaminen saataisi loppumaan vaan myös sitä, että muut ottavat syrjäytyneet joukkoonsa sekä puuttuvat laiminlyönteihin. Tämän jälkeen saamme karsittua joukosta ne, joilla ihan oikeasti on ongelmia siinä määrin, että kouluammuskelusta haaveileminen on pelkkää tappamisen halua.

Mietteitä menneestä tulevaan

Posted on 18/11/2012 by maraia

Kulunut vuosi ja sitä edeltänyt syksy on ollut hyvin rankkaa aikaa. On koettu jos jonkinmoista hullunmyllyä – päästy kouluun ja aloitettu uutta tulevaisuutta, menetetty unelmia ja pelätty pahinta. On kärsitty säryistä ja kivuista, odotettu niin että pää hajoaa sekä saatu enemmän kuin koskaan ennen. Olen ollut lapseton, lapsekas, opiskelija, työntekijä, burn outin partaalla ja onneni kukkuloilla. Olen vaipunut epätoivoon, itkenyt itseni uneen ja nauranut ääneen ilosta useammin kuin kerran. Miettinyt, miten elämä voi ollakaan näin ihanaa ja ollut vakuuttunut siitä, etten koskaan enää tarvitse mitään.

Mutta elämä ei ole koskaan niin yksinkertaista. On ylä- ja alamäkiä, surua ja rakkautta. Keskenmenon jälkeen en uskaltanut enää tuntea samanlaista onnea kuin silloin ja levittelin uuden raskauden myötä kaiken rakkauteni tasaiseksi kerrokseksi sen sydäntä pakahduttavan ryöpyn sijaan. Antauduin hetkellisille pelkotiloille ja järkeilin päivittäin sisäisiä kauhujani pienemmiksi. En suunnitellut tulevaa, yritin vain pitää itseni aktiivisena jotta odotus ei tunnu niin pitkältä. Nyt kun tulevaisuus on täällä, olen vieläkin pienessä ihmetyksen tilassa. Olenko minä nyt tässä? Onko tuo vauva minun lapseni? Olenko minä aikaansaanut jotain noin ihmeellistä?

Olen saavuttanut yhden elämäni tarkoituksista. Minun pitäisi siis olla onnellisin ihminen maan päällä. Tämän sijaan kuitenkin olen muuttunut viime aikoina vaisuksi, en läpise mitä sattuu kaikille ihmisille kuten yleensä enkä innokkuudellani aiheuta nolostusta itselleni. En naura ääneen pieniäkin juttuja, enkä haaveile. Herkistyn hyvin helposti, monesti jopa ilman syytä ja joko nukun liikaa tai sitten en saa unta muutamaa tuntia enempää.

Ihmiset sanovat “no se vaan kuuluu siihen kun olet ollut raskaana”. He muistuttelevat baby bluesista, toteavat minun oman aiemmin todetun henkisen tilani vaikuttavan, toteavat että on täysin ymmärrettävää tuntea kaikenlaista kun elämä on näin mullistunut. “Lähde vaunukävelylle. Mene kahville jonkun mammakaverin kanssa. Keksi jokin projekti.”

Ehkä rehellisin kuva koskaan siitä haikeudesta, mikä minussa kasvaa.
Tämä kuva on otettu jouluna 1989, puoli vuotta sen jälkeen kun äiti kuoli.

Olisi joskus mukavaa, että loogisten syiden sijaan joku joskus näkisi minut. Katsoisi minua kohden ja huomaisi että minkälainen olen. Ei huolehtisi siitä mitä tilanteessa kuuluu nähdä, ei veisi minnekään piristääkseen, ei ahdistuisi siitä mitä minä tunnen vaan rehellisesti näkisi minut, ottaisi kädestä koska itse haluaa ja minusta pitää sekä olisi rehellisesti läsnä. Olisi joskus mukavaa, että en olisi itse näin hankalalla päällä.

Viime ajat ovat aikaansaaneet minulle sen tunteen, että olen tipahtanut maan päältä. Ensin lähdin YT-aallon mukana osittain itseni, osittain ystävieni puolesta. Jäin ulkopuolelle ja yksi elämäni rikkaimmista ajoista päättyi. Kuvittelin pitkään, ettei se muuta mitään mutta kyllähän se muutti kaiken. Uudessa työpaikassa tutustuin ihmisiin ja menestyin, mutta koska luonteeni on sellainen, olin sielläkin aina jossain määrin ulkopuolinen. Se on aina minä ja muut, jostain syystä. Yritin parhaani mutta sielläkin aloin polttamaan itseäni loppuun. Etsin pakotietä, hain kouluun ja sitten elämä päätti nykäistä minut muiden tarjoamista tarkoituksista suoraan omaani. Minusta tuli yhtäkkiä mielettömän tärkeä ihminen.

Nyt tuntuu, että elän muiden tarpeita varten. Minuuteni on kutistunut pieneksi kuulaksi kaiken tämän velvollisuuden alle ja minussa elää vahvaa haikeutta. Tunnen oloni seurassa jotenkin omituisella tavalla vaikeaksi, seuraan jatkuvasti tekemisiäni ja mietin, teenkö parhaani. Suunnittelen loputtomiin illanistujaisia ja vierailuja, mutta pelkään, ettei kukaan saavu paikalle. Ei, en pelkää. Se tunne on melkeinpä usko siihen, että olen liian kauan ollut jossain muualla, poissa baareista ja juhlista, oman elämäni pidättämä ja ulkopuolinen.

Kun joskus kuolen, kuinka moni ihminen saapuu paikalle hautajaisiini? Minkälaiset ne ovat, osaisivatko ihmiset luonnehtia minua sellaisena kuin olin? Ovatko he nähneet minut? Jos näkisin tämän kaiken, muuttaisinko itse mieleni siitä, minkälainen olen?

Näenkö itse itseni vai luulenko vain näkeväni? Kuka meistä on oikeassa?

Millä tavalla saisin itseni uskomaan, että kuulun jonnekin?

Kanavapaketti vai nettitelevisio

Posted on 19/10/2012 by maraia

Kanavapaketteja N vuotta tilanneena en voi kuin ihmetellä, miten artikkeli toisensa jälkeen saa Netflixin kuulostamaan kalliilta ja esimerkiksi YLEn taas halvalta.

Tosiasiassa YLE harvemmin tarjoaa minulle mitään katsottavaa. Sekin vähä mitä True Bloodia sun muuta olen katsonut, olen helposti missannut urheilumatsien tai muiden ohjelmamuutoksien vuoksi. Myös yllättäen alkaneet kaudet saavat jaksoja puuttumaan välistä ja kun en YLEn ohjelmia yleensä seuraa, en sarjojen aloituksesta kuulekaan. Areenassa taas esimerkiksi True Bloodin esitysaika per jakso on noin kaksi viikkoa, mikä ei taas auta ollenkaan.

Maikkarin ja Nelosen kanavapaketit taas esittävät luvatusti kymmeniä elokuvia sekä sarjoja, niistä vain harva on millään tavalla kiinnostava. MTV3 SciFiä katsoin kun sieltä tuli Star Trekkejä, kaikki Voyagerit ja Deep Space Ninet mutta kun sarjojen aloitusajankohdat vaihtelivat ja nauhoitukset menivät pyllylleen, päädyin taas kiristelemään hampaitani välistä puuttuvien jaksojen vuoksi. Kyllä, jos jakso jää välistä niin sillä on väliä. Se, joka väittää että ei ole, ei selvästikään ole nörttikansaa vaan lähempänä niitä jotka kaiholla muistelevat käpylehmien monipuolista tarjontaa.

Nettitelevisio kuten Netflix maksaa noin kympin kuussa. Sillä saat muun muassa kaikki 24:n tuotantokaudet. Voit seurata sarjoja useammalla eri välineellä, silloin kuin haluat, niin paljon kuin haluat. Ei pieleen menneitä nauhoituksia, ei yllättäen nauhoitettuja Plan-iltoja, ei hampaan kiristämistä, ei hämmennystä. Netflixin valikoiman nähneenä en pidä hintaa kalliina ja Facebook-feedini perusteella ei myöskään 90% kaveripiiristäni. Sen sijaan ne 30 kanavaa, joilta nauhoittelen satunnaisesti yhtä tai kahta juttua per viikko, ne vasta kalliita ovatkin.

Kaikkein huvittavinta koko jutussa on se, että juurikin ylimielisesti Netflixin suosiota väheksynyt MTV3 joka mukamas saa aikaan jonkin hirveän menetyksen kun ei tarjoa Netflixille suomalaista ohjelmasisältöä, häviää kuusnolla palvelun sisällölle. Mitä helvettiä minä jollain suomalaisella “julkkis kokkaa”, “julkkis laulaa”, “julkkis talkkaa” tai “tavis skabaa”-ohjelmalla teen, kun voin katsoa laatusarjoja vihdoinkin juuri silloin kuin haluan. Ja mikäli sieltä puuttuu jotain, kuten nyt puuttuu mm. Paramountit puhumattakaan ihmeellisistä maarajoituksista mitä on kehitetty, niin se tuskin on Netflixin vika.

Netflix aukesi, ei tarvinnut edes miettiä tunnuksen rekisteröimistä. Rekisteröisin tunnuksen HBO Nordicillekin välittömästi, jos voisin. Sen sijaan saattaa olla, että televisio itsessään (kanavapaketeista puhumattakaan) jää unholaan. Miksi seuraisin nyt hajanaisesti tarjottua sisältöä, kun voin itse päättää mitä katson. YLEn Areenakin on täynnä pelkkää Pasilaa ja ne jo omistan DVD:nä.

Viime aikojen muutoksia

Posted on 17/04/2012 by maraia

Olen viime aikoina huomannut katsoneeni jokaista näkemääni lasta uusin silmin.

“Onko meidän lapsi tuollainen?”
“Puuttuuko siltäkin otsa?”
“Annanko minäkin lapseni imeä kassatiskiä?”
“Haluaako se ostaa vain barbeja tai autoja?”
“Mitä jos se on ihan torvi?”
“Mitä jos en tajua että lapseni on ihan torvi?”
“Mitä jos annan sille typerän nimen?”
“Sitten se vihaa mua.”
“Käyköhän sille huonosti?”
“Osaanko kasvattaa sen oikein, edes vähän?”
“Ostetaanko mekin vappukrääsää sitten?”
“Voi jeesus mun koti on kohta täynnä vappuhuiskasotkua!”
“Pitää opetella siivoamaan.”
“Nauraakohan munkin lapsi ilkeästi muille.”
“Osaankohan opettaa sen olemaan kiusaamatta.”
“Olenko minä siisti tyyppi lapseni mielestä?”
“Mitähän siitä tulee, lapsesta siis.”
“Mitähän sen kasvattamisesta tulee.”

Päivittäin löydän itseni tilanteesta, jolloin henkilö X vanhemman ominaisuudessa ostaa lapselleen jotain kurahousuista outoon siilipalloon joka vilkkuu eri väreissä. Olen aina näissä tilanteissa pyrkinyt ottamaan myös lapset huomioon, kysyn haluavatko he ostokselleen muovipussia tai tervehdin erikseen. Katselen alaspäin, kun joku pieni pörröpäinen ja usein myös limaisia eritteitä valuva otus haukkaa kassatiskin reunan suuhunsa ja pitää sitä suussaan kunnes tämä vanhempi maksaa ostoksensa ja kulkeutuessaan ulko-ovelle huikkaa jotain merkiksi seurata. Nämä pienet ihmiset tarjoavat minulle ryppyisiä, pehmeiksi pyöriteltyjä seteleitä, ihmeellisiä tarinoita maailmasta jonka me muut näemme helposti harmaampana sekä imeskeltyjä, märkiä sukkahousupaketteja, dödötörppöjä, kasvorasvoja. Eräskin poika sai kauhean vastareaktion kun suussaan pitämää pönttöharjaa piti näyttää koodin lukijalle.

Hiljalleen nämä kohtaamiset koskettavat vieläkin lähemmäs. Viimeistään silloin, kun kassalleni päätyi nainen kehitysvammaisen poikansa kanssa ja jonossa seuraavana olleet tytöt hihittivät salaa heidän selkänsä takana, aloin miettiä omaa elämänkohtaloani.

Minulla tuntuu pieniä plurahduksia vatsakalvoillani. Se on kuin pieni otus pyristelisi aivan ihoni alla, kuitenkaan erityisemmin yrittämättä ulos. Erittäin omituinen tunne – usein tuntuukin hieman väärältä, tai niin kuin isoäitini sanoisi kemiläiseen tapaansa: visto fiilis. Liikkeet kuitenkin muistuttavat minua tulevasta. Siellä on joku ihminen, joka päätyy ajattelemaan ja keksimään asioita. Sieltä tulee joku, jota minun pitää rakastaa ja joka minun tulee opettaa tulemaan toimeen itsenäisesti, ilman minua. Jossain vaiheessa on siis suunniteltu, että minä olen vihdoin oppinut pitämään kiinni juuri silloin kun tämä pieni otus haluaa vain päästää irti.

Ellei sitten käy niin, että lapseni onkin erilainen kuin oletan. Mitä jos lapseni ei voikaan koskaan päästää irti? Mitä jos hänellä tulee aina olemaan tarpeita, joita jonkun täytyy täyttää? Minä en elä ikuisesti, vaikka kuinka minua tarvittaisi, minusta ei ole aina kolmekymppiseksi ensiäidiksi loppumattomine voimavaroineni. Minusta ei välttämättä ole edes vanhaksi äidiksi loppumattomine voimavaroineni. Minun voimavarani saattavat olla ehtyviä.

Mikäli lapseni on kehitykseltään vaillinainen ja tarvitsee vanhempiaan, se on selvä etten tätä jätä. Minä annan itsestäni kaiken mitä tarvitaan ja varmasti enemmänkin, mutta alkukantaisia tunteitaan ei voi hallita. Mitä jos jollain tasolla tulen vihaamaan tuota kaikkea, ainakin joskus? Mitä jos tulen ajattelemaan, että olisin itse voinut tehdä jotain eri tavalla? Mitä jos syyllistän itseäni tai jotakuta muuta? En tiedä kumpi olisi pahempaa.

Elämässäni olen uhrannut paljon, liikaakin jos tietyiltä henkilöiltä kysytään. Olkoon, että jokin menee vikaan, sitten siihen tulee vain sopeutua. Sitten opetellaan tilanteen mukaisia taitoja sekä eletään sen vaatimalla tavalla.

Mutta mitä sitten, jos mikään ei olekaan vialla?

“Mitä jos kissat syö sen Legoja?”

Minä ja sosiaalinen media

Posted on 14/04/2012 by maraia

Tätä kirjoittaessaan allekirjoittanut täytti juuri 32 vuotta.

Niille jotka termiä ovat joskus ihmetelleet: Sosiaalinen media on sitä, kun Internetissä jaat asioita ja kommunikoit muiden ihmisten kanssa. Media sinänsä on sanana harhaanjohtava – se pikemminkin viittaa siihen välineeseen, jonka kautta tämä sosiaalisuus välittyy eli itse tietokoneeseen ja Internettiin. Sosiaalinen taas on juuri sitä mitä väittääkin, sosiaalisuutta yhden ihmisen osalta joko toiselle tai useammalle ihmiselle. Sosiaalisen median toistelulta ei nykypäivänä voi välttyä mutta se on myös samalla jotain, joka on noussut juuri epätodennäköisimpien ihmisten kautta elintavaksi yhteiskuntaan. Sosiaalisen median nousu nosti nörtit halveksutuista ihmisraakileista koko yhteiskunnan johtoon: loistokkaisiin kartanoihin, limousiineihin sekä kunniapaikoille aitioissa. Vaikka maailma ei sitä vielä ihan myönnäkään, nörtit ovatkin yhtäkkiä sitä kovinta valuuttaa niin sosiaalisen median kehittäjinä kuin myös käyttäjinä.

En ole vielä tähän päivään mennessä keksinyt miksi aikoinaan pyysin isältäni tietokonetta kahdeksanneksi syntymäpäivälahjakseni. Muistan vain kysyttäessä vastauksen olleen selkeä ja kiistaton: ”Tietokone”. Isä hankki meille hienon Commodore 64:n peleineen, sitten veli kaatoi sen näppäimistöön mehua ja tietokone laitettiin kaappiin hyödyttömänä. Tietokonekuume oli kuitenkin minut vienyt jo mennessään, eikä paluuta ollut. Seuraavan kerran saimme tietokoneen kun olin jo 16-vuotias tytönroikale ja vaikka siinä ei ollut modeemia tai mitään muutakaan mielenkiintoista, pelasin DOS-pelejä, piirtelin Paintilla ja kirjoittelin kaikenlaista mitä päähäni juolahti.

Kaikki muuttui kun Packard Belliimme lätkäistiin moderni 1997 vuosimallin piipaaripirapi-modeemi. Sillä sopi soitella maailmalle ja sen piipittämistä peiteltiin etteivät hirmuvanhemmat kuulisi ja pakottaisi johonkin tylsään, ”kehittävään” toimintaan tietokoneen sijaan. Minä istuin tietokonetuolille, avasin oven koko maailmaan Riihimäen ulkopuolella ja ryhdyin toteuttamaan itseäni. Ensimmäisenä aioin tehdä itselleni kotisivut, jonka jälkeen kirjauduin chattiin katsomaan, kuka muu on tietokoneen äärellä.

Geocities lienee ensimmäinen suht valmiiksi tehty html-editori jolla pystyin valmiista elementeistä koostamaan itselleni kotisivut. Koko yritys oli melko rankkaa sillä minun piti itse alusta asti päätellä miten tietokoneelle puhutaan jotta se tekisi kaikki haluamani asiat, eikä kotisivujen tekeminen ollut kovinkaan nopea projekti. Aina väsyttyäni kuitenkin siirryin chattien puolelle tutkimaan ja päädyin lopulta melko neutraaliin keskusteluhuoneeseen Kiss.FM-chattiin, jossa oli paljon väkeä ja monesti samat henkilöt äänessä. Kokeilin itselleni erilaisia nimimerkkejä ja huomasin, että iänikuinen esittäytyminen oli väsyttävää ja tarpeetonta. Onneksi satuin kerran kirjoittamaan nimeni väärin ja päädyin ottamaan sen nimimerkikseni, sillä sillä nimellä minua on kutsuttu siitä lähtien: Minä olen Maraia.

Chatteja on aina parjattu vaarallisiksi, turhiksi sekä aikaa tuhlaaviksi toiminnoiksi. On ilmeisesti terveellisempää hyppiä nummilla ja haistella kukkasia. Minä olin hyppinyt kaikki aiemmat elinvuoteni nummilla ja olin päätynyt syrjäytyneeksi, yksinäiseksi ihmiseksi jolta uupui käytännössä kaikki sosiaaliset taidot sekä kriittinen ajattelu. Nettiin mentyäni kävin läpi kovan koulun, kukaan ei siellä sievistele sanoissaan kun huomaa epäkohtia toisen käytöksessä. Kukaan ei myöskään muistele loputtomiin toisten virheitä ja hiljalleen opin chattien alakulttuurin, tapasin ihmisiä ja ystävystyin. Jopa rakastuin. Siitä on nyt kulunut 14 vuotta.

Nyt kun meillä on kaikilla älypuhelimet, tietokoneet taskussa, kädessä, laukussa, pöydällä ja ties missä muualla, tuntuu absurdilta ajatella sen ajan tiedonhakua. Silloin ei ollut kaikkivoipaa Googlea ja muistin miettineeni, miksi kukaan ei tee jotain sellaista jolta voisi kysyä mitä tahansa. Tiesin tarvitsemieni tietojen olevan siellä jossain ja Internetissä niiden huhuttiin olevan, mutta siitä huolimatta Yahoo tai AskJeeves ei tuntunut löytävän kuin murto-osan. Käytin suuren osan ajastani Internetin tutkimiseen ja kyselin loputtomia kysymyksiä hakukoneilta toisensa jälkeen. Selasin ihmisten tekemiä kotisivuja ja klikkailin linkkejä chatissa. Kiss.FM:n Café-huoneessa tapaamani ihmiset tutustuttivat minut Internet Relay Chatin maailmaan ja vaikka en sitä käyttänytkään aktiivisemmin kuin vasta parin vuoden päästä, tunsin kuinka pelkät selainchatit rajoittivat tiedonkulkua. IRC:ssä ihmiset olivat nopeampia, käytännöllisempiä ja keskustelukulttuuri oli tiukempaa. Kanavilla oli paljon sääntöjä, joita kaikki noudattivat ja niitä vastaan kapinoineet tiputettiin kylmästi ulos. Mikäli kanavalle säädetyt säännöt olivat epäreilut tai tarpeettoman tiukat, perustivat keskustelijat omia kanaviaan paremmilla säännöillä. Minusta tuli pian tunnettu nimimerkki kantakeskustelijoiden joukossa ja sain lisää ystäviä sekä rohkeutta kokeilla muita kanavia.

IRC onkin ollut minun sosiaalisen mediani sydän. Kaikki informaatio, mikä Internetissä liikkuu, käy aina ensin IRC:n kautta. Kun Stockmannin seinään törmäsi kutosen ratikka, oli siitä radiossa tai uutisissa parin tunnin viiveellä, mutta IRC:ssä ihailimme tilanteesta otettuja kuvia ensimmäisen 10 minuutin kuluessa. Tunsin (ja tunnen vieläkin) olevani etuoikeutettu kun olen löytänyt niin toimivan tietoverkoston kuin IRC on. Siellä liikkuu tietoa kaikkialta maailmasta, ihmisiä kaikista ikä- ja etnisyysryhmistä. Siellä tapaa aivan tavallisia ihmisiä, epätavallisia ihmisiä ja samanlaisia ihmisiä kuin sinä. Aina, kun minulla on ollut ongelma tai kysymys, olen logannut irkkiin ja kysynyt miten ongelman voisi ratkaista. Jos kukaan ei tiedä, osaa kuitenkin joku neuvoa miten ratkaisun voisi löytää. Mikäli ymmärrät irkin sosiaalista alakulttuuria, ei sinua estä mikään.

IRC johti minut ajan mittaan syvemmälle maailmalla hiljaa kasvavaan sosiaaliseen mediaan. Siinä missä harrastusprojektinani olin aloittanut 2001 pitämään netissä omaa joulukalenteria, kasvoi keskustelijoiden parissa tarve tuntea juttukaveri hieman paremmin. Vuosituhannen vaihteessa muutama irkkaaja aloitti oman projektinsa: sivuston, jonne irkkaajat voivat laittaa kuvansa nimimerkkinsä viereen ja josta muut irkkaajat voivat käydä katsomassa miltä silloinen juttukumppani näyttää. Näin syntyi IRC-Galleria.

IRC-Galleria täytti tarpeen irkkaajien keskuudessa ja sen jäsenmäärä alkoi kasvaa. Yhden kuvan rajoitus ajoi ihmiset tekemään kollaaseja, sekä irkkiin valuneet kommentit vakoilluista kuvista aikaansaivat mahdollisuuden kommentoida kuvia IRC-Galleriassa. Vähitellen sivustolle pystyi jokainen luomaan oman tunnuksen, lisäämään muutamia kuvia sekä kommentoimaan kuvien alle mielipiteitä tai ajatuksia. Käyttäjät halusivat pian lisää ominaisuuksia: tietolaatikon mihin lisätä vaikkapa syntymäpäivä tai oikea nimi, kanavat joilla irkkaa ja niin edelleen. Siinä vaiheessa kun minä tein tunnukseni IRC-Galleriaan, oli ominaisuuksia jo paljon enemmän ja hiukan tarpeettomaksi vanhentuneen kollaasikulttuurin jälkijunassa minäkin loin oman kollaasikuvani.

Kuulin jossain vaiheessa suuria huhuja IRC-Gallerian tulevaisuudesta ja liityin #irc-galleria –kanavalle. Meno oli hieman vilkkaampaa kuin aiemmin käyttämilläni kanavilla ja uteliaisuus sai minut jäämään paikalle. IRC-Gallerian aktiivikäyttäjänä sekä irkin suurkuluttajana päädyin tekemään niin sanottuja ilmiantoja sivuston sääntöjä rikkovista kuvista kanavalla pyörineille ylläpitäjille, jotka melko yllättäen ottivatkin minuun yhteyttä ja kysyivät, haluaisinko tulla vapaaehtoiseksi moderaattoriksi sivustolle. Yhtä kiistattomasti kuin taannoin syntymäpäivälahjatiedusteluun vastattuani, tiesin vastauksen olevan kyllä. Kyllä! Ehdottomasti kyllä! Minusta tehtiin IRC-Galleriaan moderaattori.

Käyttäjiä ei tuolloin ollut vielä kuin muutama kymmenen tuhatta, mutta melko pian remmiin liittymiseni jälkeen uusia käyttäjiä vyöryi sisään tuhansia, kymmeniä tuhansia, jopa yli satatuhatta. Karkeasti sanottuna noin vuoden aikana palvelun käyttäjämäärä kasvoi yli 150’000 ja meidän ylläpitona tuli reagoida nopeasti sekä luoda sosiaalisen median säännöt Suomeen, jossa sosiaalista mediaa ei vielä käytännössä ollut. Yhtäkkiä palveluita nousi Suomessakin kuin sieniä sateella ja monesti saatiin kiroilla kun hienosti loppuun hiomamme säännöt löytyivätkin liki täysin kopioituna muiden sivustojen ohjeistuksista. Vauhti kiihtyi kiihtymistään ja IRC-Galleriasta muodostui hyvin merkittävä elementti niin nuorison, 2010-luvun nettikulttuurin sekä meidän oman elämämmekin kannalta. Olihan sentään kyseessä maan suosituin sosiaalisen median (ja hyvin mahdollisesti kaiken muunkin) sivusto ja sen tekijöiden keski-ikä oli vasta noin 27 vuotta.

Tähän mennessä sosiaalisen median perusajatus oli se, että netissä keskusteltiin ihmisten kanssa. Sosiaalinen osuus käsittikin likimain kokonaisuudessaan sen ajatuksen, että toisinaan joku kommentoi tuntemattoman ihmisen kuvia tai profiileita erilaisilla kuvagalleriasivustoilla. Muun muassa MySpace aloitti pientä aallonharjaa rikkaamman tiedonvälityksen suhteen, mutta epäselvänä ja monimutkaisena sivustona se hävisi nopeasti sutjakkaaksi suunnitellun ja suuren käyttäjäkunnan keränneen IRC-Gallerian rinnalla. IRC-Galleriassa onkin ollut vielä ihan näihin päiviin asti ennenkuulumattoman lojaali käyttäjäkunta. Se mahdollisti sivuston kehittämisen, ylläpidon ja laatutarkkailun tavalla, johon ulkomaiset nettijätit eivät yltäneet. IRC-Galleriassa myös vietettiin huomattavasti enemmän aikaa kuin esimerkiksi MySpacessa tai vähitellen suosiota keränneessä Facebookissa ja edelleenkin se on näistä poikkeuksellinen siinä, että sitä käytetään ensisijaisesti yhteydenpitoon sekä tutustumiseen.

Mutta kuten totesin, tähän mennessä ajateltiin näin. Facebookin nousu muutti kuitenkin maailmaa ja eritoten sosiaalista mediaa. Se ei ole Facebookin aikaansaamaa niinkään, vaan sen suosion synnyttämä aaltoefekti – ihmisillä oli tähän mennessä profiileita erilaisissa palveluissa eri tarkoituksia varten ja nyt tuli tarve joko karsia tai yhdistää. Hiljalleen niin käyttäjät kuin palveluntarjoajatkin ymmärsivät, ettei muiden sisällön liittäminen omaan palveluun ole köyhtymistä. Sosiaalisuus muuttui kaksiulotteisesta keskustelusta kolmiulotteiseksi. Ihmiset alkoivat käytöksellään hiljalleen muuntamaan palveluita heidän tarpeittensa mukaisiksi ja niin muun muassa Youtube kasvoi pelkistetystä videosivustosta omaksi mediakseen, jossa käyttäjät luovat omaa sisältöä sekä muokkaavat muiden luomuksia uusiksi. On videoblogeja, on ohjelmia, flash mobeja, dokumentteja.

Internet on muuttanut maailmaa ja tuonut nörtit ansaitsemilleen paikoille teknologiakuninkaina. Nyky-yhteiskunnassa älyä ihannoidaan ja persoonallisuus on valuuttaa. Erilaisuus pääsee esille ja maailmassa on yhtäkkiä miljardeja yksittäisiä ääniä, joilla kaikilla on vaikutusta tulevaisuuteen.

Tulevina vuosina sosiaalinen media tulee vieläkin muuttumaan, tämä jo nähty on vasta alkua. Ihmiset tulevat varmasti vieläkin aliarvioimaan netin sekä sen käyttäjien vaikutusta kuten aikoinaan tekivät naureskellessaan tekstiviesteille, kännykkäpeleille, blogeille tai videopalveluille. Yritykset joko yrittävät rahastaa vapaan maailman mahdollisuuksilla (esimerkkinä Skypen käytöstä perittävät maksut joita Sonera yrittää ajaa läpi) tai sitten jollain ilveellä heiltä löytyy kauaskatseisuutta muuttaa suhtautumistaan. Taistelu piratismia vastaan tulee vielä kasvamaan mutta uskon, että jossain vaiheessa joku alkaa miettiä parempaa vaihtoehtoa loputtomille kieltämisille, rajoituksille ja verottamisille. Vielä toistaiseksi elämme siinä vaiheessa, jossa ihmiset yrittävät kynsin hampain pitää kiinni menneestä ja rajoituksilla ohjata tulevaisuuden tekniikkaa siihen suuntaan mikä sopii 90-luvun yhteiskuntamentaliteetille.

Sen tiedän kuitenkin, että netin vallankumous tulee jatkumaan ja siihen pääsee osalliseksi vain nettiin sukeltamalla. Helpoin tapa kiinnittyä informaatiovirtaan lienee Twitter sillä sen suosio on vielä nousuvaiheessa, varsinkin näin pienen Suomen näkökulmasta tarkasteltuna. Lisäksi Youtuben selaaminen on täysin sallittua, sillä siellä kasvumahdollisuudet ovat rajattomat. Facebook sen sijaan kaatuu omaan nokkeluuteensa ja jollei se pian muuta suhtautumistaan, siitä tulee vain kansiollinen kivoja kissakuvia ja hassuja nettilinkkejä.

Jälkikirjoituksena voin vielä tarkastella sitä, mitä sosiaalinen media minulle on antanut.

Olen saanut ensinnäkin ystäviä, jotka eivät katoa välimatkasta huolimatta ja joiden elämässä voin olla osana vaikka en puhelimessa roikkuisikaan. Ensimmäiset näistä ystävistäni tapasin henkilökohtaisesti elämäni ensimmäisessä miitissä juuri ennen vuosituhannen loppua ja heitä näen vieläkin, aktiivisesti. He ovat minun ystäviäni, työnantajiani, kollegoitani, uskottujani ja olen jopa saanut kunnian olla kummina yhdelle heidän lapsistaan. Tämän ydinporukan rinnalla seisoo liuta sosiaalisen median experttejä – internetvelhoja ja viisaita ihmisiä. Heidän elämänsä rikastuttaa omaani ja minä vuorollani pyrin tekemään samoin.

Lisäksi olen löytänyt netin välityksellä rakkautta. Olen muuttanut paikkakunnalta toiselle, kokenut asioita ja elänyt niin rikkaudessa kuin kurjuudessakin. Jokaisesta kohtaamisesta olen ottanut hiukan itselleni ja lopulta minun tieni kohtasi juurikin irkin välityksellä toisen ihmisen, jolla oli samanlainen ajatusmaailma ja huumorintaju. Me, kaksi irkkaajaa, menimme naimisiin vuonna 2008 ja 2012 meille syntyy esikoinen. Me olemme edelleen netissä, niin vaimo kuin mieskin, ystävät ja kummit, kaimat, kaverit. Meillä on käytössämme laajoja verkostoja joilla voimme kurkistaa maailman joka kolkkaan sekä ystävyyssuhteita, jotka ulottuvat pidemmälle kuin nuo vanhempiemme arvostamat nummet.

Minä olen ylpeä siitä, mitä olen. Olen ylpeä siitä, että olin netissä vaikka minua kiellettiin, vähäteltiin ja jopa uhkailtiin. Vaikka nörteille naurettiin, heitä kiusattiin ja hyödynnettiin, seisoin heidän vierellään selkä suorana. Toisinaan, tietyssä seurassa voin jopa itse sanoa olevani nörtti. Ainakin olen sellainen sydämeltäni.

Ja tiedän, että vaikka maailma vielä kuinka teeskentelisi pelien ja leffojen ja sarjakuvien olevan vain lasten juttuja, minulla on vierelläni ihmisiä jotka tietävät asian olevan toisin.
Antaa tavisten pitää utopiansa, me nörtit emme kaipaa dissareita.

Computer says: “No”.

Pyörätuolidemokratiaa

Posted on 25/01/2012 by maraia

Ai niin, tänään salilla kävi näin:
Siellä on kaksi takanojapyörää. Otettiin kaverin kanssa semmoiset ja laitettiin aikamääreeksi 20 minuutin treeni. Jossain viidennen minuutin kohdalla siihen viereen lipui joku nyreähköltä vaikuttava vaaleaverikkö joka työnteli vanhempaa herrasmiestä pyörätuolissa. Huomasin parivaljakon silloin kun tyttö käsitteli jotain ja päästi irti pyörätuolista, joka sitten valui edelleen ja törmäsi kankaaseen joka jakoi salin tilaa.

Tyttö korjasi miehen kurssia ja lipui hiljalleen meidän viereen.
“Tota me tarvittas tää ku me ei muualla voida”
Kaveri antoi kernaasti tilaa ja koska minä olen käytännössä vittumainen akka, en suostunut tekemään asian suhteen mitään. Pistin sitten polkien sillä perusajatuksella, että mies sai itselleen sopivan tuolin ja ongelma on ratkaistu. Minulla on yhtälailla oikeus käyttää kuntolaitteita siinä missä muillakin, vaikka olenkin onnekkaana välttynyt sen suuremmilta fysioterapioilta.

Tyttö kiinnitteli miehen jalkoja laitteeseen ja huomasin miten tätä ärsytti se, etten vajonnut polvilleni pyörätuolin edessä. Minä olen sitä tyyppiä, että olen mielelläni avuksi ja teen pyytämättäkin asioita mutta perkeles jos joku ei edes kysy, että kuinka kauan meillä on ohjelmaa jäljellä vaan tulee ja ajaa meidät pois, näytän kyllä mieltäni. Pyöräilin omaa tahtiani ja vaaleaverikön käsi osui pari kertaa polkimeni tielle. Vieläkään en tehnyt mitään sillä en vienyt enempää tilaa kuin sen, minkä laite vei.

Tyttö jätti miehen polkemaan ja häipyi hetkeksi jonnekin, mies pyysi apua kuulokejohdon selvittämiseen ohikulkeneelta henkilöltä ja söi jotakin joka haisi kamalasti tällaisen nälkäisen raskausmamman nenään. Mietin että minkälainen vamma miehellä on kun kuitenkin pystyi esimerkiksi seisomaan ja nousemaan laitteeseen, kuulokejohdon kanssa tämä tarvitsi apua mutta lopulta vaikutti kuitenkin siltä, ettei mies ole mitenkään kyvytön tekemään asioita.

Polkiessani mietin, kuinka paljon yhteiskunta holhoaa vammautuneita ihmisiä ja edesauttaa avuntarvetta. Mitä jos asioita ei tehtäisi niin kovasti toisten puolesta? Olisiko se julmaa vai auttaisiko se vammautunutta pysymään itsenäisempänä? Auttaisiko se pitämään itsestä paremmin huolta ilman nyrpeitä pyörätuolihoitsuja?

Kun 20 minuuttia oli täysi, nousin laitteesta kuten olin ajatellutkin ja siirryin matoille tekemään liikkeitä. Tunnin treenin (tai no kaveri treenasi, minä pahoinvoin) jälkeen oli kotiinlähdön aika ja lähtiessä huomasin kuinka tämä parivaljakko oli varannut itselleen viimeisen tunnin ajaksi ne ainoat kaksi takanojapyörää. Minä ymmärrän sen, että tämä fysioterapiaa kaipaava mies ottaa pyörän ja käyttää sitä tarpeen mukaan niin kauan kuin on hyvä, mutta sitä en ymmärrä millä perusteella terve, työkseen toista avustava ihminen ei ymmärrä ottaa muita salillakävijöitä huomioon sen vertaa, että antaa laitteen käyttöön muillekin. Sitä lehteä voi lukea vaikka crosstrainerissa. Tai kävelymatolla. Tai kuntopyörällä. Näitä kaikkia on useampi.

En tiedä onko syynä se että olen vittumainen akka, mutta olen melko varma tytön itsensä myös helpottavan omaa elämäänsä sen varjolla, että pukkaa toista pyörätuolissa. Ainakin käytöstavat on jääneet kotiin kaupungille lähtiessä.

Tiedän, että ajatuksissani on jotain perää koska koen omatunnossani pistoksia jo pelkästään siitä, että uskallan ajatella pyörätuoliväestä niin kuin ajattelisin kaikista muistakin.

Tekijänoikeudet vs. Internet

Posted on 20/01/2012 by maraia

Innostuin Facebookin puolella kirjoittelemaan ylös ajatuksiani tekijänoikeuksista ja hyvitysmaksuista (terkkuja Arhinmäelle). Keskustelu on taas viime aikaisten nörttituomioiden ropistessa kiihtynyt, mutta tämänpäiväisen ryöppeen aikaansai A.W. Yrjänä joka oli kovaan ääneen selvitellyt kysyjille artistin oikeista maksamisista. Ilmeisesti Yrjänä oli saanut Spotifyn 400 000 kuuntelukerran tilinä 50 euroa. Ei ole helppoa muusikointi, ei. On se kurjaa, on.

Tämä tietenkin saa meidät ensimmäisenä ajattelemaan että kuinka voi olla, että niinkin tykätty ryhmä kuin CMX myy vain reilut 10 000 levyä ja sitten kaikki ihmiset vain sallivat sen, että ihmiset suoraan sanoen ryöväävät kovalla työllä tehdyn työn hedelmät aivan ilmaiseksi! Yrjänä tarkentaa artikkelissa että CMX:n keikkamenot käyvät keskimäärin 4500 euron paikkeilla ja tämä helposti johtaa siihen, että bändi jää vielä miinuksille hyvälläkin osanotolla. Kuitenkin artikkelin lopuksi todetaan että työllä pärjää, mutta siinä kohtaa ehkä minun matikkani pettää sillä ei tuo kovinkaan pärjäämiseltä kuulosta. Toisaalta, olen minäkin ostanut Yrjänän kirjan joskus joten tuleehan niitä rahoja muualtakin.

Täytyy nyt kuitenkin vähän aukaista tätä vyyhtiä. Rahahan ei liiku niin, että se on sinun taskussasi, josta se siirtyy Spotifylle, josta se siirtyy Yrjänälle. Spotify maksaa tulot levy-yhtiölle joka vuorostaan maksaa muusikolle hänen osuutensa tekemästään musiikista. Tämä osuus on se, mikä jää muusikolle käteen, ei se summa minkä Spotify on maksanut. Henkilökohtaisesti pidän sitä ironisena, että muusikot maksavat rahaa Teostolle jotta he saisivat osansa kaikista tuloista. Epäilen, että se ei ihan mielettömän kannattava kauppa ole. Mutta ei näemmä ole Spotifykään ainakaan näillä yhteenvedoilla.

Minulla on paljon mielipiteitä tekijänoikeuksista. Olenhan sentään joutunut niiden kanssa paljon tekemisiin, olen käynyt kursseja, koulutuksia ja selvittänyt lakiteknisyyksiä niihin liittyen. Olen myös itse pyrkinyt olemaan niitä rikkomatta, mikä kyllä käy joskus luonnon päälle kun haluaisi ihan oikeasti sen ihanimman taustakuvan käyttöön julisteeseen tai kotisivuille. Harva se päivä luen sallittujen oikeuksien listaa fontin readme:stä jotta tiedän saanko käyttää sitä hupisarjakuvassani. Mietin voinko mainita Mikki Hiiren jossakin, salliiko tuotesuoja hahmon tapailun johonkin hauskaan kuvaani. Ei se aina salli. Se pitää vain hyväksyä.

Tästä huolimatta että olen sisällöntuottaja, artisti, taiteilija mikälie, minut lasketaan potentiaaliseksi rikolliseksi. Minä olen yksi niistä, jonka tekijänoikeuksia rikotaan kun kuva kopioidaan johonkin, mutta joudun silti vaalimaan muusikoiden oikeuksia tehdä rahaa omilla kopioillaan. Minä maksan siitä, että omistan muistitikun, CD:n, DVD:n, kovalevyn, tietokoneen, älypuhelimen. Maksan rahaa siitä, että jotkut pelkäävät menettävänsä rahaa koska eivät enää myy levyjä kuin 90-luvulla. Siitäkin huolimatta nämä maksujen puolustajat jaksavat tulta puskien huutaa “artistien” ja “taiteilijoiden” oikeuteen saada palkkio. He puuskuttavat ja puhisevat tekijänoikeusmaksuista, ikäänkuin ne olisivat yleisiä tuloja mistä tahansa tekijänoikeuksista.

Tiedättekös miksi näin on? Miksi levyjä ei enää myydä? Ensinnäkin voin todeta, että vastaus tuli jo aiemmin: 1990 tuli ja meni. CD oli kova juttu, mutta se oli jo silloinkin kallis. Muistan kuinka teininä istuttiin tuntikausia radion ääressä sormi REC-napilla että saatiin nauhalle se superhyvä biisi, jonka nimeä ei tiedetty ja jonka ostamiseen ei ollut rahaa. Yrjänä olkoon mielissään siitä, että ostin mieheltä kirjan sinä aikana kun sain vuodessa kaksi valitsemaani kasettia tai CD:tä; syntymäpäivä- ja joululahjaksi. Silloin kuunneltiin radiota josta tuli vain kourallinen pitämistäni kappaleista ja kopioin kasetteja ystäviltä, joka oli jo tuolloin Erittäin Tuomittavaa. Olisi varmaan ollut parempi, että kaikki olisivat tuolloin vain ostaneet musiikkinsa ja jättäneet kuuntelemiset radiolle, sillä sehän oli tulon menetystä kun kaverille antoi kopion kasetista.

Muistan myös erään suomalaisen bändin, joka teki jotain ennenkuulumatonta. Tämä myi sinkkuaan Anna Mulle Piiskaa 10 markan hintaan vaikka yleensä sinkku jo itsekseen maksoi enemmän. En ole koskaan aiemmin tai sen jälkeen ostanut fyysistä sinkkulevyä kaupasta, mutta silloin tein sen koska halusin tukea fiksua porukkaa fiksuissa aatteissaan. Sattumoisin sain männäpäivänä tietää vanhalta tutultani, että noihin aikoihin olin antanut hänelle C-kasettikopioni Apulannan albumista lainaan ja aikaansaanut sen, että yhden kasetin laina oli kasvanut vuosien kuunteluksi. Lieneekö siis kaikki kopiointi ja lainaaminen pahasta? Noh, sanovat kriitikot ja Petri: Ennen oli ennen, nyt on nyt on nytten. Paitsi että ihmisten on vieläkin löydettävä musiikkinsa kaiken tarjonnan keskeltä. Nyt se on tärkeämpää kuin koskaan, sillä artistejakin on satamäärin verrattuna entisaikoihin.

Ehkä se syy siihen, että Yrjänä toteaa muusikoiden tienaavan enää 20% siitä mitä tienasivat aiemmin, onkin suoranaisesti se että myynti- ja markkinointimetodit ovat vielä kaksi vuosikymmentä jäljessä. Ehkä vika ei olekaan 2010-luvussa vaan siinä, että muun muassa artistit eivät suostu näkemään internettiä mahdollisuutena vaan sen sijaan pelkäävät sitä ja haluavat sulkea sen pieneen lokeroon. Kuukaudesta toiseen saamme kuulla kuinka lakia tiukennetaan siinä, lakia kiristetään tässä, lakeja on pakko luoda jotta voimme kitkeä epärehellisyyden.

Voisin nopeasti käyttää esimerkkinä taannoin uutisissa ollutta keskustelua laittomista aseista. Tietyn tyyppisten puoliautomaattisten aseiden kieltoa pohtinut työryhmä päätyi siihen tulokseen, ettei yhden asetyypin kieltäminen auta laittomien aseiden kitkemisessä. Itseasiassa kun asiaa ajattelee, aseet eivät lakkaa olemasta, eikä niiden määrä erityisesti vähene jos ne kiellettäisi maastamme kokonaisuudessaan. Se vaan tarkoittaisi sitä, että kaikki maamme aseet ovat laittomia. Otammeko mieluummin tunnetun luvun laillisia aseita, joiden alkuperää ja olemassaoloa voidaan seurata vai nimettömän määrän pimeitä aseita, joiden historiasta ei ole minkäänlaista käsitystä? Otammeko artistit jotka saavat lisää kuulijoita ja tuloja työstään vai kasan rajoituksia, jotka maksavat lopulta enemmän kuin se osuus, joka jää perimättä vapautetun materiaalin tuloista?

Minun mielestäni muusikoiden pitäisi vähän tulla alemmas jalustaltaan. Se että Spotifyssa joku on sinun musiikkiasi soittanut 400 000 kertaa, ei tarkoita, että olet menettänyt levymyyntiä. On HYVIN TODENNÄKÖISTÄ, että nämä ihmiset eivät olisi koskaan ostaneet levyä joka tapauksessa, saati sitten ilman jakelua tai kuunteluohjelmia edes kuullut musiikista koskaan. Ja vaikka nyt huomenna suljettaisi koko Spotify, eivät ihmiset tule ostamaan kaikkia kuuntelemiaan levyjä. Ne ovat vain liian kalliita jotta näin voisi tehdä. Voimme taas kysyä, onko se sitten parempi, että ihmiset eivät kuuntele musiikkia lainkaan? Se olisi varmaankin sitten se oikea tapa kunnioittaa artistia ja hänen työnsä hedelmiä.

Mitä jos tehtäisikin niin, että tultaisi pois sieltä viime vuosituhannelta ja otettaisi oppia rohkeista muusikoista, jotka ovat käyneet laatikon ulkopuolella. Esimerkkinäni toimikoon Radiohead, albumi In Rainbows ja lainausta varten Wikipedia, joka on viisas niin monessa asiassa. Asiat voi tehdä kahdella tavalla, joko uskotaan netin mahdollisuuksiin tai sitten pelätään, sensuroidaan ja vedetään pussi päähän.

“Radioheadin seitsemäs albumi, In Rainbows, julkaistiin lokakuussa 2007 digitaalisessa muodossa, jolloin se oli ladattavana yhtyeen kotisivuilta ostajan valitsemalla hinnalla: mahdollinen hinta vaihteli ilmaisesta 99,99;ään puntaan. Vaikka onkin raportoitu, että albumia ladattiin 1,2 miljoonaa kertaa julkaisupäivänä, Radioheadin manageri ei ole paljastanut virallisia latauslukuja. Hän väitti, että Internetjakelun oli tarkoitus lisätä fyysisen albumin myyntiä.

Samassa raportissa kerrottiin myös, että lataajista 38 prosenttia myös maksoi levystä ja keskimääräinen hinta oli ollut kuutisen dollaria. Yorken mukaan Radioheadin tulot In Rainbowsin digitaalisesta latauksesta olivat suuremmat kuin kaikkien muiden albumien digitaalisista latauksista yhteensä. Reilun kuukauden jälkeen tiedotettiin, että Radiohead oli varovaisestikin arvioiden ansainnut useita miljoonia euroja nettimyynnillä.”

Haluan huomauttaa niille jotka ulisee siitä 38 prosentista, että hintahaarukkaan oli määritelty ilmainen eikä Radiohead lähtenyt erikseen tienaamaan albumilla rahaa. Tämän digialbumin jälkeen julkaistiin sama albumi lisämateriaalilla fyysisessä olemuksessaan, eivätkä ihmiset sitä jättäneet ostamatta. Kuka nykyään enää haluaa maksaa 19e siitä, että saa paperilapun ja CD:n jonka kuitenkin tökkää ensitöikseen tietokoneeseen? Siitä ainakin ollaan samaa mieltä Yrjänän kanssa, että ei oikein kukaan.

Get ready for a new era

Posted on 26/11/2011 by maraia

Ihan viime aikoina olen kokenut mieltäräjäyttävää henkistä kasvua. Tuntuu kuin olisin ollut vuosia kyyryssä jonkin muovikalvon alla, kyräillyt muita ja hymissyt muiden mukana. Olen tehnyt asioita jotka ovat minua lähellä ja joihin ei tarvitse muita, jotta en joutuisi rikkomaan mukavan lämpimäksi muuttunutta kuortani. Olin istunut maassa jo niin kauan, että olin kasvattanut juuret sen kamaraan ja antanut villimurattien peittää päälakeni. Hymyilin auringolle ja nautin sen paisteesta, enkä osannut kaivata muiden ihmisten elämää. Omani on riittävä.

Samalla kuitenkin minua hyyti yksinäisyys, syyllisyys ja paine. Soimasin itseäni jo niin tottuneesti, että muutin ne kamalat asiat lauluiksi, joita laulelin. Läpsin itseäni ranteille jos mielestäni tein jotakin väärin, vaikka tosiasiassa en tehnyt mitään.
Paitsi odotin.

Ja pelkäsin.

Nyt kuluneesta elämästäni olen käyttänyt leijonanosan odottamiseen, pelkäämiseen ja itseni väheksymiseen. Olen ajatellut, että en riitä koska en ole paras, en riitä koska en osaa tarpeeksi hyvin, en riitä koska en ole kuin muut. Samalla jos totesin hetken ajan olevani erilainen, sen ampui alas itseni johdolla muu yhteiskunta: “KUKAAN ei ole erilainen! Me olemme kaikki yksilöitä koska se on kunnioitettavaa ja ansaittua ja muodissa! Olet niin kuin kaikki muutkin. Tee persoonallisia asioita asetetuissa raameissa ja toteuta mielesi visioita muiden säestyksellä ollaksesi onnellinen yksilö!”

Kuitenkin viime aikoina on tapahtunut selittämättömiä asioita. Tunnen oloni erilaiseksi. Aivan kuin valoa pääsisi huoneeseen ja näkisin (niin kuin isoäitini tapaa sanoa) talven siisteyden kevään ensi auringossa. Paikat ovat pölyssä, polvet kankeina. Onnekseni kuitenkin ymmärrän nyt, että minun vastuuni ei ole pitää huolta kaikesta. Minun tehtäväni ei ole estää vaikeuksia.
Shit happens, ota paperia mukaan jos haluat mutta aivan varmasti sitä löytyy muualtakin.
Siinä missä ennen pakkasin mukaan tavaraa kaikkien mahdollisten katastrofien varalta, otan mukaani nyt tavaraa sen mukaan mitä jaksan kantaa ja millä pärjään suunnilleen jotakin. Ajatusprosessi ikäänkuin jää kesken, kun päätän ettei minua niin hirvittävästi asia kiinnosta, mutta sen ansiosta ajattelen nyt kuin normaalit ihmiset. En tärise hermostuksesta, en punastu tehdessäni jotain hassua, en lukittaudu mieleni sopukoihin jos tapaan jonkin ihmisen. Saan aikaiseksi enemmän ja olen onnellisempi.

Yksi tärkeimmistä oppimistani asioista on se, että luovuus ei ole se lopputulos vaan ajatusprosessi joka liikuttaa eteenpäin. Luova ihminen on se, joka siirtyy edespäin. Olen kaiken tämän ajan sanonut itseäni luovaksi vaikka en toisaalta ole sitä itse uskonut. Nyt voin sanoa, että minä olen luova. Olen vapauttanut mieleni, olen vapauttanut itseni, aion siirtyä eteenpäin. Minun ei myöskään tarvitse perustella kenellekään olevani erilainen, sen näkee kun minut tapaa. Minä en ole yksilö, minä en ole ryhmä, minä en ole erilainen, minä en ole samanlainen. Minä olen minä. Minä olen oma voimani. Minä olen huumorintajuinen. Minä olen täynnä rakkautta ja surua, enkä halua luopua kummastakaan.

Vanhaksi kasvamisen suurin opetus on se, että kaikki osoittautuu ajan mittaan täysin erilaiseksi. Aikuisuus mitataan sillä, kuka pystyy nielemään tämän katkeran kalkin nikottelematta ja kuka ei suostu uskomaan tai miettimään asioita. Kuka jää kuplaan, kuka vapautuu tutkimaan maailmaa.

Vaikkakin on olemassa yksi asia, josta olen aina pienestä asti ollut samaa mieltä: Aikuisena on kiva olla.

Validoitu elämänkaari

Posted on 24/11/2011 by maraia

Eräässä rap-klassikossa sanotaan että meistä jokainen syntyy maailmaan ilman mielentilaa. Mistä se kääretorttua muistuttava monikerroksinen maailmankuva sitten muodostuu?

Satuin tässä eräänä päivänä television ääreen katsomaan dokumenttia onnesta. Siinä annettiin ihmisille hyvä loppuajatus: Meillä ei ole koskaan aiemmin ollut näin paljon onnellisia vuosia elämämme aikana. Olemme siis onnellisempia kuin kukaan meitä aiemmin. Silti meitä kiinnostaa, miten voisimme olla onnellisempia, miksi en ole onnellisempi, miksi muut saavat olla onnellisempia kuin minä, mitä olen tehnyt väärin ollakseni näin onneton? Onnesta onkin tullut kauppatavaraa, materian aiheuttama valmiiksi määritelty mielentila, jokaisen kansalaisen velvollisuus ja ihmisen todellinen päämäärä. Meidän tulee olla onnellisia. Meillä on oikeus olla onnellisia. Minä olen vapaa. Antakaa minulle jotta voin olla onnellinen.

Samaan aikaan kasvava lapsi saa vanhemmiltaan hyvin mustavalkoisia ohjeita elämästä, kuten pitääkin. Vasta aikuisena lapsi ymmärtää paremmin harmaan eri sävyjä, mutta vielä maata viistävänä karvattomana apinana lapsi saa tietää mikä on hyvä ja mikä on paha. Kuuma pata, ei saa! Nukke, saa! Rusetti hiuksiin, saa! Rusetti hiuksista, ei saa! Näitä ohjeita käyttäen lapset muodostavat hämmentävän mutta hyvin toimivan verkon niistä asioista, joita saa ja ei saa, pitää ja ei pidä tehdä.

Lapsi varttuu teini-ikäiseksi. Vanhempia rasittaa kun lapsi ei vielä ymmärrä harmaan eroa mustaan tai valkoiseen, mutta ymmärtää sen olemassaolon ja tarkoituksen. Lapsi ei ymmärrä miksi vanhemmat eivät ymmärrä. Kaikki ovat onnettomia. Lapsi uudelleenmäärittää vanhempiaan ja vanhemmat määrittävät uudelleen niin itsensä, kuin teoriassa myös lapsensa vaikka moni ei pystykään päästämään irti siitä vaippaikäisen lapsen määritelmästä. Saa tehdä, ei saa tehdä, teen silti. Vanhemmat lätkivät tehtyjen rajakokeilujen päälle OK ja EI -leimoja sitä mukaa kuin lapsi kasvaa ja vähitellen lapsi kehittää rakentamansa verkon päälle henkilökohtaisia periaatteita ja suunnan.

Sitten ollaan tässä aikuisuuteen kasvavien ihmisten muurahaispesässä. Jokaisella on oma pieni kolonsa, jota saa koristaa mutta niin, ettei muita häiritse. Ei saa olla ääntä, ei liikaa valoa, huono juttu jos on liian pimeää, lasten äänet on niin ihania. Jokainen ihminen täyttää [ ] valid [ ] invalid -lomakkeita tekemillään päätöksillä sitä mukaa kun elävät elämäänsä.
Minulla on henkilöturvatunnus, olen siis validi ihminen.
Minulla ei ole passia, en ole validi kun en voi todistaa olevani tässä.
Minulla on auto ja pääsen sillä itsenäisesti liikkeelle, olen validi.
Minä kuljen pyörällä koska en ole viitsinyt käyttää rahojani jonkin rautalehmän ajolupakorttiin, en ole validi. Ihmiset kutsuvat minua hipiksi.
Minä syön vihreää koska en halua tuottaa tuskaa eläimille tai rasittaa ympäristöäni. En ole siis validi, minua pidetään tiukkiksena.
Minä syön vihreää koska tykkään eläimistä ja se on ollut juuri kaikissa lehdissä että se on terveellistä ja ihanaa, olen validi.

Minä olen lihava, en ole validi. Minä harrastan urheilua ja pyrin terveellisyyteen, olen sittenkin validi. Syön suklaapatukan, olen epäjohdonmukainen.

Minä syötän tietoni palveluun, tietoni vuodetaan maailmalle. En ole ajatellut tarkkaan minne tietoni syötän, en ole validi vaan typerä. Tiedot varasti ja vuoti joku muu, olen siis uhri, olen jälleen validi.

Maailma huokaa yhteen ääneen joka päivä, kuka on ok ja kuka ei. Kuka teki oikein, kuka ajatteli oikein, mitä kaikkea tehtiinkään väärin. Väärin tehneiden odotetaan asettuvan riviin ja toteuttavan katumusharjoituksiaan ja jollei näin käy, on se skandaali ja uusi väärä teko. Kaipaamme hyväksyntää kaikelle mitä olemme – ajatuksille, teoille, päätöksille. Haluamme ostaa hyväksytyn värisen auton, haluamme ne kengät jotka ovat kaikkein makeimmat jotta voimme nauttia muiden hyväksynnästä. Me haluamme kuulua siihen hyvisjengiin, paiskata tassua ostareilla ja mulkoilla niitä idiootteja jotka eivät tajua.

Ei sikäli, hyväksyntä on hyvä juttu. Se jakaa ihmiset hyviin ja pahoihin, antaa syyn ja seurauksen vallita maailmassa, aiheuttaa värinää ja väristyksiä ihmissuhteisiin sekä järisyttää joidenkin maailmaa. Toisinaan vain on hyvä huomata se, miten ihmiset elävät kuin liukuhihnalla. Joskus on hyvä, että maailmassa on muutama Jussi Parviainen, jolla on halua kirjoittaa blogia ja rikkoa maailmaan hieman enemmän harmaan sävyjä. Joskus on hyvä tulla ravistelluksi kaiken sen päänsilittelyn sijaan. Joskus on hyvä, ettei kahvikupissani lue että varo tämä on kuumaa. Joskus on hyvä ostaa kaupasta Haisuli-vihko vaikka sillä ei mitään tee.

Joskus on hyvä ymmärtää miettiä asioita ja ehkäpä kirjoittaa blogaus jolla ei oikeastaan ole minkään sortin rakennetta.

blog.maraia.net

Tag Archives: Ajattelin