[Edit: Kirjoitus käsittelee synnytyksen jälkeisen masennuksen stigmaa, ei niinkään vähättele sellaisen vaikutusta ihmiseen ja perhe-elämään. Henkilökohtaisesti tiedän, miten vaikeaa elämä voi masentuneena olla, joten kyse ei ole tilan väheksymisestä millään tavalla.]

Yksi asia, mistä on puhuttu paljon ja varoiteltu vielä enemmän, on baby blues eli synnytyksen jälkeinen masennus. On annettu sellainen kuva, että kyseessä on täysin asiaan liittymätön sairaus, joka hiipii ihmiseen vaivihkaa ja tekee elämästä vaarallisen ravistelualtista. Yleensä äitiä on katsottu silmiin tästä puhuttaessa, mutta yllätyksekseni kerran mainittiin jopa miehet samassa yhteydessä, baby blues kun ei katso roolia eikä sukupuolta.

Minulle ei ole täysin selvinnyt se, mitä baby blues on olevinaan. Masennuksen kanssa eläneenä olen sikäli hyvin tietoinen masentuneisuudestani tai sellaisen kauden alkamisesta sekä ymmärrän tulkita tunteitani sitä mukaa kun niitä tulee. Olemme siitä hyvä perheyksikkö, että meitä molempia kiinnostaa analysoida omaa ja muiden käytöstä, ottaa selvää ja tutkia asioita sekä puhua miten jokin asia toimii tai miten ongelmat voisi ratkaista. Itse en kuitenkaan näe eroa masennuksen ja baby bluesin kuvauksen välillä. Tietenkin ihminen kokee järkytyksen näin suuren elämänmuutoksen edessä. Tietenkin suuret elämänmuutokset voivat lannistaa. Toiset ihmiset masentuvat hetkeksi kun joutuvat liian suureen myllytykseen liian nopeasti, se on vaan fakta. Ei siihen tarvitse erikseen mitään syndroomaa tai diagnoosia.

Veikkaan, että alunperin baby blues on viittaus joka on kehitetty ihan vaan siksi että tiedostetaan synnytyksen jälkeisen elämän vaikutus elämänlaatuun sekä pystytään siihen puuttumaan. Kyseessä ei ole mikään kuolemantauti tai parantumaton sairaus. Masennuksestakin voi parantua ja apatia valtaa toisinaan meistä jokaisen. Me kaikki tarvitsemme joskus tukea ja varsinkin luvan sanoa että nyt en jaksa. Luulisi, että baby bluesiin taipuvaiset äidit ja isät yrittävät vain urheasti kieltää oman haavoittuvuutensa ja lopulta heräävät siihen, että nyt ollaankin jo burn outin paikkeilla.

En osaa sanoa, onko minulle iskemässä baby blues vai ei mutta olen huomannut itsessäni muutoksia. Osittain se johtuu uudesta elämästäni sekä kaipauksesta vanhaan, osittain väsymyksestä, laiskotuksesta, osittain tikeistä nimettömissä paikoissa sekä muista asiaan kuuluvista säryistä. Osittain uskon sen liittyvän siihen, että vatsassani elänyt mielikuvalapsi on nyt kadonnut, kuollut niin sanotusti ja edessäni on tuollainen vieraan oloinen (mutta varsin viehättävä) otus, jota en tunne mutta jota minun tulisi rakastaa. Osittain se muodostuu siitä ristiriidasta, kun tunnet yhteenkuuluvuutta ja rakkautta sitä limaista nyyttiä kohtaan niin lujaa että olisit valmis heittäytymään auton eteen sen vuoksi ja kuitenkin samalla koet otuksen vieraana etkä ihan vielä ymmärrä, mikä sen suhde sinuun itseesi on. Anna aikaa, ajattelet. Onhan tässä oltu vasta pari viikkoa.

Osittain se on kaikkea sitä ja kaikkea sen lisäksi. Se on syyllisyyttä kun elämä ei menekään oletusten mukaisesti, se on pelkoja ja hämmennystä, se on ihmisyyttä ja liiallista urheutta. Se syntyy kehon muutoksista, jo totutun raskausajan loppumisesta ja hormonitasojen normalisoitumisesta. Se on sitä lopullisuutta.

Istuin tänään autossa lapsen kanssa miehen käydessä kaupassa. Ovet olivat kiinni, parkkikiekko paikallaan ja lapsi turvallisesti istuimessa ties kuinka monen vyön sitomana. Auton edessä oli rappukäytävän ovi, joka aukesi ja näin harmittoman näköisen nuoren miehen kävelevän siitä ulos, luonnollisesti kohti autoamme. Yhtäkkiä päähäni iski ajatus siitä, miten mies kävelee auton ovelle, tempaisee sen auki ja vie vauvan mennessään. Mieleeni tulvi kuvia veitsistä ja vauvasta, jonka pää tempoo puolelta toiselle, kun joku ilkeä ihminen sen repii irti istuimestaan. Mietin ajatukseni päättömyyttä, miten älyttömän perustelematon se on ja kuinka nykyään ajattelen harva se päivä kaikenlaisia kamalia asioita, joita voi tapahtua. Herranjesta vasta noin päivä taaksepäin istuin sohvalla lapsi sylissäni ja itkin vuolaasti ajatellessani, kuinka pienelle saattaisi joskus tapahtua jotakin.

Mitä jos se kuolee? Mitä jos sille sattuu jotakin? Mitä jos siinä on jotain vikaa?

Nostan sen sängystä, ajattelen että mitä jos sen niska katkeaa? Mitä jos sen pää tippuu irti? Hämärässä sen kasvot saattavat näyttää vääristyneiltä, vauvan jalat näyttävät kieroilta ja usein löydät itsesi tilanteesta jolloin päätät ettet tarvitsekaan kaupasta mitään sillä et osaa päättää, mitä pukea lapselle päälle. Jos puet liian vähän, se paleltuu hengiltä. Toisaalta, liian paljon vaatetta ja se kuolee lämpöhalvaukseen. Autossa pelätään onnettomuutta, nokkakolaria, ja yhtäkkiä pelko siitä että joku ajaa autosi kylkeen on lisääntynyt huimasti. Pelkäät vastaantulevia ihmisiä, liian pystykkäistä istuma-asentoa, lapsen asettamista nukkumaan ruokailun jälkeen. “Sehän voi oksentaa ja tukehtua!”

Pelkäät kaikkia ovenkarmeja, kulmia, hässäköitä joihin lapsesi voi lyödä itsensä kun kannat sitä sylissäsi, varsinkin yösyötön aikaan. Pelkäät pesuaineita, joita käytät vaatteiden pesuun. Pelkäät ihmisten tuomitsevia katseita, kaikkia tekemiäsi päätöksiä, tulevaisuutta, ötököitä jotka ryömivät lapsesi suuhun yöllä. Meillä on jossain täällä asunnossa hämähäkki, joka on vastoin kaikkia odotuksia toistuvasti selvinnyt kissojen hirmuvallasta. Annamme hämähäkin olla rauhassa, sillä se syö pois kaikki muut ihmeötökät joita asuntoomme saattaa eksyä, mutta nykyään olen alkanut miettiä, että miten voin estää sitä menemästä lapseni sänkyyn.

Sivusin jo imetyskirjoituksessani sitä, miten varsinkin äideillä tuntuu olevan tällainen supernainen-kompleksi mikä ei salli mitään järjettömyyksiä tai negatiivisia tunteita. Se, jos mikä on järjetöntä. Vielä järjettömämpää on se, ettei isien osaa yhtälössä oteta yhtä tosissaan. Isät eivät ole raskaana, heidät tiputetaan isyyteen kuin kylmään veteen ja sen vaikutusta psyykeen sekä elämänlaatuun vähätellään. Meillä äideillä on sentään apuna biologia sekä hormonit, meillä on jonkin sortin mahdollisuus tottua ajatukseen lapsesta kun tunnemme sen liikkeet jo kuukausia etukäteen. Miehet eivät pääse tästä osalliseksi elleivät äidit heitä kutsu mukaan kokemuksiinsa kertomalla ja jakamalla asioita. Myös miehillä on oikeus järjettömiin ajatuksiin, negatiivisiin tunteisiin.

Kuten eräs imetyskirjoitukseeni vastanneista totesi: terve ihminen tuntee, mutta ei toimi tuntemuksiensa mukaan. Ironista kyllä, on täysin normaalia haluta toisinaan heittää lapsi ulos ikkunasta. Siinä vaiheessa sopii olla huolissaan jos aikoo oikeasti niin tehdä.

Antakaa itsellenne lupa sanoa ääneen ne synkät pelot, ajatukset ja mietteet. On hyvä joskus tunnustaa itselleen, että väsyttää. Ettei jaksa enää katsoa sitä kurttuista naamaa, että joskus tekisi mieli vaan laittaa itkevä vauva alas, lähteä huoneesta ja sulkea ovi perässään. On normaalia nauttia ajasta, jolloin lapsi nukkuu ja toivoa unien kestävän vielä hetken lisää. On normaalia käydä läpi pienen pieni epätoivon aalto kun heräät neljättä kertaa yössä itkuiseen kähinään, kumppanin nukkuessa tietämättömänä. On täysin ymmärrettävää, että äidit turhautuvat miehiinsä, jotka eivät herää pienimpäänkin rasahdukseen vaan nukkuvat itkupotkuraivareidenkin läpi. Siinä ei ole mitään pahaa, että silmissä leiskuaa tuli ja sydämessä pilkahtaa viha kun mies kääntää kylkeä yösyöttöjen aikana.

Kaikki tunteet on sallittuja ja niitä ei pidä jättää huomiotta. Sen sijaan tulee välttää sitä “sinä aina” ja “et koskaan” -tyyppistä kommunikaatiota. Äitien ja isien tulee yrittää tutkailla tilannetta kolmannen henkilön silmin ja ymmärtää molempia, ottaa huomioon myös toisen tarpeet sekä puhua ajoissa omistaan. Äitien tulee ymmärtää se, että heillä on biologiset edellytykset lapsen hoitamiselle vaikka se ei helpolta tunnu siitä huolimatta ja isien taas muistettava, että puolison rooli tukihenkilönä sekä apuna on korvaamaton. Vaivattoman näköinen lapsenhoito ei ole vaivatonta ja ainakin meidän perheessä isä lupasi hoitaa viikossa yhden yön ajan syöttövuorot jotta äiti saa nukkua. Tämän yön perusteella koko viikko tuntuu paljon helpommalta. Se on kuin joulu tulisi joka viikko. Äitien pitää myös muistaa antaa tilaa isille, jotta he voivat muodostaa suhteen lapseensa sekä tarvittaessa myös kannustaa heitä siihen. Lasta ei saa omia itselleen eikä käyttää välineenä oman tilansa kohottamiseen. Perhe on tasavertainen yksikkö, joka koostuu yksilöistä.

Yksilöistä, joilla on lupa olla joskus vähän väsyneitä.

Olen aiemmin seurannut vierestä sitä myllytystä mitä äidit ovat saaneet osakseen silloin, kun imetys ei olekaan onnistunut odotetulla tavalla ja korvike on ottanut pääasiallisen ravinnon osan. On syytetty huonoiksi äideiksi, välinpitämättömiksi, vihjailtu laiskuudesta sekä nostettu kysymyksiä jokaisen flunssan ja sairauden kohdalla. Korvikeäiti ei välitä tarpeeksi. Ei lapsen terveydestä, ei ravinnon tärkeydestä, ei läheisyyden tarpeesta. Korvikeäiti tuottaa lapsia vain oman mukavuutensa ehdolla, huolimatta siitä miten lapsi kärsii. Korvikeäiti on huonompi äiti kuin se, joka ottaa lapsen rinnalle.

Olen aina pitänyt itsestäänselvyytenä sitä, että äitinä minä tulen imettämään. Olen ajatellut, että sen valvomisen kestää kyllä ja lapsi onnellisena käpertyy syliini syömään. Olen haaveillut niistä yksityisistä pikku hetkistä, joita saan viettää lapseni kanssa, päätä silitellen ja ihmetellen hänen ainutlaatuisuuttaan. Onhan sentään kyseessä pieni minä, biologinen ihme ja kehoni on suunniteltu sitä hetkeä varten, kun tämä ihminen astuu maailmaan. On ollut selvää, että asiat kulkevat niin kuin biologian kirjoissa tai elokuvissa. Se synnytys on samankaltainen kokemus kuin elokuvissa, tosin monipuolisempana sekä reilusti pidempänä. Helppoa siitä ei tule mutta olen varmasti yhtä onnellinen kun näen oman nyyttini. Hoito taas tulee olemaan samantyyppistä kaaosta kuin elokuvassa Kolme miestä ja baby (tajusin muuten vasta nyt, että sanaa baby ei ole suomennettu). Jossain määrin humoristista sekasortoa, päätöntä juoksemista, koomisia ratkaisuja ja rakastavaa voivottelua.

Sen sijaan synnytyksen jälkeen tunsin tulleeni huijatuksi. Takana oli tuskallisin puolituntinen (sitä edeltäneen 29,5 tunnin lisäksi) mitä elämäni aikana olen joutunut kokemaan, eikä rinnalleni nostettu nyytti ollut kovinkaan kiinnostava. Sillä hetkellä ainoa päähäni mahtunut tunne oli ärtyneen uupunut helpotus. Vihdoinkin se jättipää oli ulkona. Hoitaminen taas jäi aluksi miehen vastuulle kun minä olin liian väsynyt välittämään mistään muusta kuin aamupalasta. Imettämistä alettiin harjoitella heti aluksi ja kylvetykset, vaipanvaihdot, kengurupussit sun muut tulivat hiljalleen minullekin tutuiksi. Ajattelin, että onpas hassua, joku vauva. Onko tuo minun? Lapsettoman on hankala käsittää heti se todellisuus, mikä iskee vauvaperheessä. Jo pelkästään sen ymmärtäminen vaatii työtä, että tähän maailmaan, tähän perheeseen, on saapunut uusi ihminen. Nyt, kun tätä kirjoittaessani joudun kahden lauseen välein asettamaan joko tutin uudestaan suuhun tai heijaamaan pikku tonttusen uneen, ymmärrän ettei elämä ihan toimi niin harmittoman huvittavasti kuin elokuvissa.

Juju onkin siinä, että elokuvien harmitus on luokassaan aivan toista kuin se harmitus, mikä iskee tosielämässä. Ensiäidit sekä -isät joutuvat elämänsä pyöritykseen kun talouteen saapuu uusi käskyttäjä. He eivät enää nuku viikkokausiin kolmetuntista pidempään, heidän on herättävä heti kun vieressä joku älähtää, muuten on tiedossa kunnon kurkkukonsertti. On noustava silloin, kun kello soi eikä torkuille ole varaa. Oikeassa elämässä kun ottaa päähän niin silloin ihan oikeasti vituttaa, kyrpii, kyllästyttää ja jurppii. Silloin ihminen on ihan oikeasti väsynyt, eikä halua olla kyseisessä tilanteessa. Olkoonkin kuinka söpö lapsi tahansa, ne kaikki vaipat ja se ruttuinen naama tuntuu toisinaan aivan liian suurelta taakalta. Kaksiviikkoisen äitinä voin sanoa, että kaksi viikkoa sitten olin vielä lapseton. On täysin luonnollista toisinaan toivoa, että olisin jälleen yhtä vapaa elämään itsekkäästi.

Yksi asia on kuitenkin selvinnyt: Ihmiset yhteiskunnassa eivät ymmärrä niin sanottuja normaaleja ajatuksia. Se, että äitiä kyllästyttää lapsen hoito ja hän haluaa hetken vapautta ja mahdollisuuden unohtaa senhetkiset velvollisuudet, ei tarkoita että hän olisi huono äiti. Se tarkoittaa, että hän on ihminen siinä missä muutkin. Se, että äiti joskus jättää tahallaan puolikuivan vaipan vaihtamatta vain päästäkseen helpommalla, ei tarkoita että hän olisi laiska vaan että hän osaa valita taistelunsa. Äitien kohdalla ei pidä pitää silmällä merkkejä siitä, kuka on huono äiti vaan huomattava ne piirteet, joiden perusteella hän on hyvä. Jokainen äiti tuntee toisinaan pientä ahdistusta kun vauvaansa nostaessaan vastassa on itkuun vääntyneet kasvot sekä kyllästyy siihen avuttomuuteen mikä aikaansaa sen sadannen tutin noston saman päivän aikana. Vauvoilla kun ei ole kärsivällisyyttä. Se on hyve, jota äitien pitää tuottaa siinä missä rintamaitoakin.

Mistä pääsemmekin sitten siihen suureen olettamukseen, jonka perusteella hyvä äiti imettää. Jopa synnytyssairaalan odotushuoneessa luki imetysohjeistuksen pohjalla, että imetys “vahvistaa hyvän äidin tunnetta”. Se on valitettavan totta. Yleinen konsensus tuntuu olevan, että imetys on ainoa oikea tapa ruokkia lasta hyvin sekä antaa tälle tarvittavaa läheisyyttä. Korvikeruoka on keinotekoista, pahaa ja heikkoa ravintoa, eikä korvikkeella ruokittu lapsi saa rakkautta siinä missä rintaruokittu. Tietenkin siinä on pointtinsa, rintamaidossa on vasta-aineita joita ei tuotetusta ruoasta saa ja itse ruokintaprosessin aikana lapsi on ihokosketuksessa, joka on omaa laatuaan luomaan läheisyyttä ja näin ollen sitä tulee ehdottomasti suositella. On myös hyvin helppoa vain törkätä lapselle tuttipullo heti kun sellainen käsissä pysyy ja unohtaa hänet jonnekin nurkkaan sitä imemään. On myös hyvä miettiä sitä, minkälaista ravintoa lapsi saa korviketta hörppiessään ja mistä löytyvät samat vasta-aineet mitkä elelevät äidin rintamaidossa.

On kuitenkin väärin olettaa, ettei korvikeruokittua tai osaimetettyä lasta hellittäisi ja pidettäisi lähellä siinä missä rintaruokittuakin. On myös väärin olettaa, että rintamaidossa olisi paremmin ravinteita kuin korvikkeessa, sillä äidin vitamiinivaje näkyy suoraan omassa maidossa. Sen sijaan korvikkeeseen on laskettu tarkkaan kaikki tarvittavat hivenaineet ja vitamiinit sun muut ravinteet, eikä merkkejä ole vain yhtä tai kahta vaan vatsavaivoista päästään merkkiä vaihtamalla (Semperin Baby Semp 1, vink vink). Korvikeruokittavan lapsen voi nostaa rinnalle tai syliin joko syömään tai muuten vain köllöttelemään, imetyksen voi hoitaa pumpun ja pullon avulla jos nännitoiminta ei ota onnistuakseen. Pääasiassahan tässä on ravinto, eikä välineet. Ja se on ihan oikeasti joissakin tapauksissa mahdollisimman hankalaa imettää, olkoon vaikka kuinka ohjelmoitu naisen fysiikkaan. Joillakin vain maito ei virtaa toivotusti, nännit kääntyvät sisäänpäin ja pahaksi onneksi lapsi itsessään ei jaksa opetella imettämiseen tarvittavaa tekniikkaa. Toisia äiti-lapsi -pareja ei ole vain tarkoitettu imetyskerhoon.

Minun kohtaloni oli joutua tähän osaimettäjän/korvikeäidin rooliin vaikka kuinka olin viisitoistakesäisenä suunnitellut toisin. Olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, että järkevä ihminen osaa valita taistelunsa ja minulle tärkeintä on lapsen ravinto, ei niinkään se mitä muut saattavat ajatella. Siitä huolimatta olen saanut jo pieniä hermoromahduksia sen vuoksi, miten ihmiset ovat minulle puhuneet kun heille selviää etten täysimetä. Olen kuullut sen argumentin vasta-aineista, perustelut läheisyydestä. Minusta se oli aika hupaisaa, että vaikka annoin rintamaitoa pullosta, se ei ollut hyvä koska en imettänyt. Veikkaan silti, että kaikki virkaihmiset ovat sitä mieltä, että äidinmaidon juominen on tärkeämpää kuin tissin imeminen.

“Ei kato, imetät vaan niin kyllä se sitten ajan kanssa.” Mielestäni ei ole järkevää syöttää lasta, joka joutuu tekemään tarpeettoman pitkään töitä pienen ruokamäärän eteen. Mielestäni ei ole järkevää huudattaa lasta, joka voitaisi ruokkia ajallaan ja hyvin. “No mutta ei se kato heti toimi, pitää vaan jaksaa yrittää.” Yrittäminen on ihan kiva, mutta vetoan edelliseen. Jos sinä katsoisit sinun vastasyntynyttä lastasi itkemässä turhaan tunti, kaksikin putkeen ja vielä syövän lisämaitoa sen jälkeen, päättäisit toimia jotenkin toisin. Keksisit jotain, joka helpottaisi vauvan tilannetta. Siitäkin huolimatta olen saanut vastaukseksi itkuvoivotteluihin tai muihin ongelmatilanteisiin sen, että ootko kokeillut imettää. Olen saanut informatiivisia luentoja siitä, että imettämisestä on hyötyä kun olen tunnustanut syöttäväni korviketta. Nykyään koen syyllisyyttä siitä, että ruokin lastani kun avaan korviketörppöä ruokailua varten. Koen syyllisyyttä ja häpeää, sekä pelkään että lapseni elämä on heikompilaatuista ihan vaan siksi, etten osaa olla oikealla tavalla ohjelmoitu äitiyteen. Sillä sehän on selvä, että minä teen jotain väärin. Minun pitäisi olla täydellinen ja toimia oikein.

Olen vihainen maailmalle siitä, että se ei ymmärrä nähdä minun tai kenenkään muun korvikeruokkijan äitiyttä rehellisesti sellaisena kuin se on. Se ei näe minua ihmisenä, joka on omistanut elämänsä pienelle ihmiselle. Se ei näe minua ihmisenä, joka joutui nielemään omat toiveensa toisen hyvinvoinnin vuoksi. Se ei näe minun menetystäni, eikä huomaa henkilökohtaista pettymystäni vaan kuvittelee etten koskaan aikonutkaan hoivata lastani. Suositusten seuraaminen tarkoittaa sitä, että välität. Välittäminen on hyvä.

Mutta samalla olen myös kiitollinen sille kätilö/lastenhoitajalle, joka synnytyssairaalan vuodeosastolla sanoi että suoraan sanottuna paras ruokintamalli on vähän kumpaakin. En ole tainnut kuulla mitään yhtä rohkaisevaa. Sitä muistellessa melkein tietää, että sittenkin on ihan hyvä äiti.

P.S. Tietynlainen ponnettomuus kirjoitelmassa selittyy sillä, että vieressä huomiota vei useamman tunnin ajan kirkuva ihmisnyytti. Äitiys, mikä ihana tekosyy.

Eilen saatiin koottua toukalle pinnasänky sekä järjestettyä makuuhuonetta niin, että sinne mahtuu napero, lipasto, sänky ja niin edelleen. Riivin pinnasänkypatjan päältä suojuksen ja käsipyykkäsin sen ensitöikseni. Pian sen voi silittää ja pujottaa takaisin patjan päälle. Laiskuuttani kuitenkin nostin patjan puolihuolimattomasti sängyn kissaverkon päälle, josta se oli sitten kellahtanut kumoon, ikäänkuin ihanan pehmeäksi katoksi pinnasängylle. Nukkumaan mennessä tämän pehmeän katon päällä makasi toinen kattimme. Arvon karvaturri ajettiin siitä heti pois sen määkymistä vastalauseista huolimatta ja patja nostettiin paikalleen pinnasängyn pohjalle, kissaverkon suojiin.

On hassua nukkua kasvot pinnasänkyyn päin. Keltainen, paljastunut patja näyttää autiolta ja vielä tuntuu, ettei se odotakaan ketään sänkyä asuttamaan mutta samalla sitten silmät aukaistessa tulee ihmetelleeksi miten pian siellä on aivan uusi ihminen, tuhisemassa öitä edespäin. Kävin nukkumaan ihmetellen näitä elämän käänteitä, ensin vasemmalle kyljelle ja sitten jossain vaiheessa taas oikealle mutta muista öistä poiketen heräsinkin siihen, kuinka kasvoni olivat pinnasänkyyn päin kääntyneet ja niiden edessä oli leveä kissan peffa. Katti röhnötti vatsallaan pää pinnasänkyyn päin ja nyki pinnojen välistä vaahtomuovipatjaa. Ehdin juuri parahiksi avata silmäni kun kissa päästi hyvin närkästyneen ja turhautuneen määkäisyn luovuttaen taistelunsa. Painuin takaisin nukkumaan itsekseni naureskellen, sillä tämä jos mikä osoittaa sen että kissat eivät pääse pinnasänkyä tai sen omistajaa terrorisoimaan. Ainakaan ihan helposti.

Tosin voi olla, että kun siellä sisällä torkkuu pieni ihminen, ei se patjakaan houkuttele samalla tavalla.