[Edit: Kirjoitus käsittelee synnytyksen jälkeisen masennuksen stigmaa, ei niinkään vähättele sellaisen vaikutusta ihmiseen ja perhe-elämään. Henkilökohtaisesti tiedän, miten vaikeaa elämä voi masentuneena olla, joten kyse ei ole tilan väheksymisestä millään tavalla.]

Yksi asia, mistä on puhuttu paljon ja varoiteltu vielä enemmän, on baby blues eli synnytyksen jälkeinen masennus. On annettu sellainen kuva, että kyseessä on täysin asiaan liittymätön sairaus, joka hiipii ihmiseen vaivihkaa ja tekee elämästä vaarallisen ravistelualtista. Yleensä äitiä on katsottu silmiin tästä puhuttaessa, mutta yllätyksekseni kerran mainittiin jopa miehet samassa yhteydessä, baby blues kun ei katso roolia eikä sukupuolta.

Minulle ei ole täysin selvinnyt se, mitä baby blues on olevinaan. Masennuksen kanssa eläneenä olen sikäli hyvin tietoinen masentuneisuudestani tai sellaisen kauden alkamisesta sekä ymmärrän tulkita tunteitani sitä mukaa kun niitä tulee. Olemme siitä hyvä perheyksikkö, että meitä molempia kiinnostaa analysoida omaa ja muiden käytöstä, ottaa selvää ja tutkia asioita sekä puhua miten jokin asia toimii tai miten ongelmat voisi ratkaista. Itse en kuitenkaan näe eroa masennuksen ja baby bluesin kuvauksen välillä. Tietenkin ihminen kokee järkytyksen näin suuren elämänmuutoksen edessä. Tietenkin suuret elämänmuutokset voivat lannistaa. Toiset ihmiset masentuvat hetkeksi kun joutuvat liian suureen myllytykseen liian nopeasti, se on vaan fakta. Ei siihen tarvitse erikseen mitään syndroomaa tai diagnoosia.

Veikkaan, että alunperin baby blues on viittaus joka on kehitetty ihan vaan siksi että tiedostetaan synnytyksen jälkeisen elämän vaikutus elämänlaatuun sekä pystytään siihen puuttumaan. Kyseessä ei ole mikään kuolemantauti tai parantumaton sairaus. Masennuksestakin voi parantua ja apatia valtaa toisinaan meistä jokaisen. Me kaikki tarvitsemme joskus tukea ja varsinkin luvan sanoa että nyt en jaksa. Luulisi, että baby bluesiin taipuvaiset äidit ja isät yrittävät vain urheasti kieltää oman haavoittuvuutensa ja lopulta heräävät siihen, että nyt ollaankin jo burn outin paikkeilla.

En osaa sanoa, onko minulle iskemässä baby blues vai ei mutta olen huomannut itsessäni muutoksia. Osittain se johtuu uudesta elämästäni sekä kaipauksesta vanhaan, osittain väsymyksestä, laiskotuksesta, osittain tikeistä nimettömissä paikoissa sekä muista asiaan kuuluvista säryistä. Osittain uskon sen liittyvän siihen, että vatsassani elänyt mielikuvalapsi on nyt kadonnut, kuollut niin sanotusti ja edessäni on tuollainen vieraan oloinen (mutta varsin viehättävä) otus, jota en tunne mutta jota minun tulisi rakastaa. Osittain se muodostuu siitä ristiriidasta, kun tunnet yhteenkuuluvuutta ja rakkautta sitä limaista nyyttiä kohtaan niin lujaa että olisit valmis heittäytymään auton eteen sen vuoksi ja kuitenkin samalla koet otuksen vieraana etkä ihan vielä ymmärrä, mikä sen suhde sinuun itseesi on. Anna aikaa, ajattelet. Onhan tässä oltu vasta pari viikkoa.

Osittain se on kaikkea sitä ja kaikkea sen lisäksi. Se on syyllisyyttä kun elämä ei menekään oletusten mukaisesti, se on pelkoja ja hämmennystä, se on ihmisyyttä ja liiallista urheutta. Se syntyy kehon muutoksista, jo totutun raskausajan loppumisesta ja hormonitasojen normalisoitumisesta. Se on sitä lopullisuutta.

Istuin tänään autossa lapsen kanssa miehen käydessä kaupassa. Ovet olivat kiinni, parkkikiekko paikallaan ja lapsi turvallisesti istuimessa ties kuinka monen vyön sitomana. Auton edessä oli rappukäytävän ovi, joka aukesi ja näin harmittoman näköisen nuoren miehen kävelevän siitä ulos, luonnollisesti kohti autoamme. Yhtäkkiä päähäni iski ajatus siitä, miten mies kävelee auton ovelle, tempaisee sen auki ja vie vauvan mennessään. Mieleeni tulvi kuvia veitsistä ja vauvasta, jonka pää tempoo puolelta toiselle, kun joku ilkeä ihminen sen repii irti istuimestaan. Mietin ajatukseni päättömyyttä, miten älyttömän perustelematon se on ja kuinka nykyään ajattelen harva se päivä kaikenlaisia kamalia asioita, joita voi tapahtua. Herranjesta vasta noin päivä taaksepäin istuin sohvalla lapsi sylissäni ja itkin vuolaasti ajatellessani, kuinka pienelle saattaisi joskus tapahtua jotakin.

Mitä jos se kuolee? Mitä jos sille sattuu jotakin? Mitä jos siinä on jotain vikaa?

Nostan sen sängystä, ajattelen että mitä jos sen niska katkeaa? Mitä jos sen pää tippuu irti? Hämärässä sen kasvot saattavat näyttää vääristyneiltä, vauvan jalat näyttävät kieroilta ja usein löydät itsesi tilanteesta jolloin päätät ettet tarvitsekaan kaupasta mitään sillä et osaa päättää, mitä pukea lapselle päälle. Jos puet liian vähän, se paleltuu hengiltä. Toisaalta, liian paljon vaatetta ja se kuolee lämpöhalvaukseen. Autossa pelätään onnettomuutta, nokkakolaria, ja yhtäkkiä pelko siitä että joku ajaa autosi kylkeen on lisääntynyt huimasti. Pelkäät vastaantulevia ihmisiä, liian pystykkäistä istuma-asentoa, lapsen asettamista nukkumaan ruokailun jälkeen. “Sehän voi oksentaa ja tukehtua!”

Pelkäät kaikkia ovenkarmeja, kulmia, hässäköitä joihin lapsesi voi lyödä itsensä kun kannat sitä sylissäsi, varsinkin yösyötön aikaan. Pelkäät pesuaineita, joita käytät vaatteiden pesuun. Pelkäät ihmisten tuomitsevia katseita, kaikkia tekemiäsi päätöksiä, tulevaisuutta, ötököitä jotka ryömivät lapsesi suuhun yöllä. Meillä on jossain täällä asunnossa hämähäkki, joka on vastoin kaikkia odotuksia toistuvasti selvinnyt kissojen hirmuvallasta. Annamme hämähäkin olla rauhassa, sillä se syö pois kaikki muut ihmeötökät joita asuntoomme saattaa eksyä, mutta nykyään olen alkanut miettiä, että miten voin estää sitä menemästä lapseni sänkyyn.

Sivusin jo imetyskirjoituksessani sitä, miten varsinkin äideillä tuntuu olevan tällainen supernainen-kompleksi mikä ei salli mitään järjettömyyksiä tai negatiivisia tunteita. Se, jos mikä on järjetöntä. Vielä järjettömämpää on se, ettei isien osaa yhtälössä oteta yhtä tosissaan. Isät eivät ole raskaana, heidät tiputetaan isyyteen kuin kylmään veteen ja sen vaikutusta psyykeen sekä elämänlaatuun vähätellään. Meillä äideillä on sentään apuna biologia sekä hormonit, meillä on jonkin sortin mahdollisuus tottua ajatukseen lapsesta kun tunnemme sen liikkeet jo kuukausia etukäteen. Miehet eivät pääse tästä osalliseksi elleivät äidit heitä kutsu mukaan kokemuksiinsa kertomalla ja jakamalla asioita. Myös miehillä on oikeus järjettömiin ajatuksiin, negatiivisiin tunteisiin.

Kuten eräs imetyskirjoitukseeni vastanneista totesi: terve ihminen tuntee, mutta ei toimi tuntemuksiensa mukaan. Ironista kyllä, on täysin normaalia haluta toisinaan heittää lapsi ulos ikkunasta. Siinä vaiheessa sopii olla huolissaan jos aikoo oikeasti niin tehdä.

Antakaa itsellenne lupa sanoa ääneen ne synkät pelot, ajatukset ja mietteet. On hyvä joskus tunnustaa itselleen, että väsyttää. Ettei jaksa enää katsoa sitä kurttuista naamaa, että joskus tekisi mieli vaan laittaa itkevä vauva alas, lähteä huoneesta ja sulkea ovi perässään. On normaalia nauttia ajasta, jolloin lapsi nukkuu ja toivoa unien kestävän vielä hetken lisää. On normaalia käydä läpi pienen pieni epätoivon aalto kun heräät neljättä kertaa yössä itkuiseen kähinään, kumppanin nukkuessa tietämättömänä. On täysin ymmärrettävää, että äidit turhautuvat miehiinsä, jotka eivät herää pienimpäänkin rasahdukseen vaan nukkuvat itkupotkuraivareidenkin läpi. Siinä ei ole mitään pahaa, että silmissä leiskuaa tuli ja sydämessä pilkahtaa viha kun mies kääntää kylkeä yösyöttöjen aikana.

Kaikki tunteet on sallittuja ja niitä ei pidä jättää huomiotta. Sen sijaan tulee välttää sitä “sinä aina” ja “et koskaan” -tyyppistä kommunikaatiota. Äitien ja isien tulee yrittää tutkailla tilannetta kolmannen henkilön silmin ja ymmärtää molempia, ottaa huomioon myös toisen tarpeet sekä puhua ajoissa omistaan. Äitien tulee ymmärtää se, että heillä on biologiset edellytykset lapsen hoitamiselle vaikka se ei helpolta tunnu siitä huolimatta ja isien taas muistettava, että puolison rooli tukihenkilönä sekä apuna on korvaamaton. Vaivattoman näköinen lapsenhoito ei ole vaivatonta ja ainakin meidän perheessä isä lupasi hoitaa viikossa yhden yön ajan syöttövuorot jotta äiti saa nukkua. Tämän yön perusteella koko viikko tuntuu paljon helpommalta. Se on kuin joulu tulisi joka viikko. Äitien pitää myös muistaa antaa tilaa isille, jotta he voivat muodostaa suhteen lapseensa sekä tarvittaessa myös kannustaa heitä siihen. Lasta ei saa omia itselleen eikä käyttää välineenä oman tilansa kohottamiseen. Perhe on tasavertainen yksikkö, joka koostuu yksilöistä.

Yksilöistä, joilla on lupa olla joskus vähän väsyneitä.