Muutama kuukausi takaperin huomasin olevani raskaana. Tunne oli valtava, se vyöryi raikkaana ylitseni ja sai minut tuntemaan oloni onnelliseksi. Olin yhtäkkiä joku muu, kaikki prioriteettini muuttuivat toisiksi ja elämäni suunta muuttui lennosta. Äitiys oli jotain, mistä olin haaveillut jo vuosia, mutta joka tuntui edelleen yhtä kaukaiselta – joltain kauniilta ajatukselta joka on kaukana tulevaisuudessa. Totuus kuitenkin on, että olen jo 31-vuotias, enkä tule yhtään nuoremmaksi. Se aika on nyt.

Ei kuitenkaan kestänyt kuin pari viikkoa kun töihin mennessä tunsin vatsassa kipua. Kahden tunnin sisällä könötin sikiöasennossa pukuhuoneen lattialla kivun vuoksi ja soitin kenelle tahansa terveysalan koulutuksen omaavalle, joka osaisi sanoa mitä minun tulee tehdä. Taksilla sairaalaan, ultraääneen hieman erilaisissa merkeissä kuin olin aiemmin odottanut ja ruudulla kuva tyhjästä kohdun raakileesta.
“”Kyllä se nyt taisi mennä kesken” sanoi lääkäri.
Yhtäkkiä maailma hämärtyi ja ilman täytti haalea, tunkkainen pettymyksen tunne. Mietin, miksi en saanut pitää tätä. Minulta on otettu niin paljon, enkä ole kokenut erityistä katkeruutta vaan pitänyt katseeni tulevaisuudessa ja tehnyt parhaani mutta siitäkin huolimatta elämä muistuttaa monimutkaisuudestaan.

Olen sittemmin lohduttautunut ajatuksella, että on parempi ottaa vastaan terve, uusi ihminen kuin pitää kynsin hampain kiinni jostain minkä elämä olisi vähintäänkin yhtä haastavaa kuin minulla. Vielä en ehtinyt ymmärtää missä tilanteessa olin, miksi olin muuttumassa ja minulta pois otettu lähti yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Niin kuin laastari, johon en ollut vielä tottunut.

Ajan mittaan keho toipui, mieli eheytyi ja olin taas siinä pisteessä missä olin ollut jo pitkään. En voinut kuvitellakaan, että minusta tulisi pikapuoliin äiti. En osannut ajatella, että minun elämäni muuttuisi. Jatkoin eteenpäin, hain kouluun, pääsin sisään, odotin joulua ja valmistauduin vuoden vaihtoon.

Ja sitten, huomasin taas olevani raskaana. Nyt olen kuudennella raskausviikolla enkä koe lainkaan samanlaista onnea ja odotusta kuin aiemmin. Jokainen nipistys, nipistyksen puute ja tunti saa minut miettimään, onko jokin vialla. Suurin ajatukseni kaikessa on pieni ilo siitä, että toistaiseksi mikään ei ole mennyt vikaan. Hiljalleen tilanteeni lähestyessä samaa pistettä kuin viimeksi, stressitasoni kasvaa ja joinakin päivinä olen likimain hengästynyt tilanteen aiheuttamasta paineesta.

Kun kerroin asiasta varovaisesti lähiperheelle, nämä ohittivat tiedon välittömästi.
“Ai jaa.”
“Joo” he murahtivat kuin yhdestä suusta.
“No ei nyt vielä sitä ajatella.”
Ironista kyllä, tämä asian olemassaolon kieltäminen ja kaikkien läheisten vaikeneminen tekee asian minulle vaikeammaksi. Minä en uskalla kutsua asiaa edes sen oikealla nimellä, en uskalla sanoa mitään ja koska en osaa ajatella mitään, olen kuin lukossa. Minulla ei ole lupaa toimia, puhua, toimia ennen kuin olen ollut tässä tilassa tarpeeksi monta viikkoa, jos sittenkään. En ole ihan tietoinen siitä, milloin olen virallisesti raskaana muiden mielestä ja missä vaiheessa menetyksen pelko häviää riemulle. Pettymyksen tuoma katkeruus on muuttunut kiukuksi siitä, että muut eivät halua kuulla minun elämäni suurimmasta asiasta. Muut ikäänkuin pistävät suuhuni kapulan ja sanelevat, mitä tulee ajatella.

Minä en ole yhtään sen vähempää raskaana kuin yhdeksännellä kuulla. Tällä hetkellä riski on suurempi, miksi en siis saa tukea ihmisiltä? Onko menetys sukulaisille suurempi kuin minulle? Minä joudun elämään tämän kanssa aamusta iltaan, miettimään olenko syönyt tarpeeksi, saanko kaikki vitamiinit, miten voin edesauttaa kehoni hyvinvointia. Minä joudun miettimään, mitä kaikkea tämä tekee minun elämälleni tulevaisuudessa ja tottumaan uuteen rooliini, joka toivon mukaan on tällä kertaa pysyvä. On väärin, että sukulaiset tekevät asiasta omansa ja esittävät vaatimuksia, kieltävät koko asian olemassaolon suojellakseen itseään. Se on ymmärrettävää, mutta mielestäni silti epäreilua.

En kuitenkaan usko olevani sen kummemmassa tilanteessa kuin kuka tahansa muu saman kokenut. Enkä toisaalta koe olevani mitenkään erityisen yksin, sillä en ole koskaan voinut täysin luottaa muilta saatuun tukeen. Toisaalta ihan hyväkin, sillä vaikka se tekee ihmisestä epäluuloisen ja katkerankin, se kasvattaa luonnetta ja opettaa tervettä kritiikintajua. Se, että muu maailma vaikenee, tekee tästä asiasta vain meidän omamme. Kukaan muu ei saa omistusoikeutta, eikä osallisuutta kuin me ja kaikista epäilyistäni huolimatta olen varma, että kun vihdoin tulee vastaan se ensimmäinen syntymäpäivä, voin todeta: “ähäkutti maailma”.