Olen viime päivinä korkannut lastenvaunut ja käynyt julkisilla siellä sun täällä. Ensimmäinen asia minkä huomasin, oli vaunujen käyttöön liittyvä ympäristön havainnoinnin määrä. Nyt pitää oikeasti seurata ympäristöään. Missä menee pyöräilijät? Mikä näistä jalankulkijoista yhtäkkiä kääntyy vaunujen eteen? Missä vaunujen renkaat menevät, mahdunko tästä välistä?

Tiesin vaunujen kanssa liikkumisen olevan melko vaativaa mutta yllätyin siitä, kuinka paljon minun tarvitsee keskittyä kulkiessani. Olen paljon hitaampi ja kömpelömpi, jännitän huomaamatta niskoja ja käsiä vaikka siihen ei ole mitään syytä. Junaan juokseminenkin saa ihan uusia ulottuvuuksia, kun pitää etsiä se väli, minne vaunujen kanssa mahtuu.

Tänään kävikin niin, että lähdin junalla keskustaan. Asemalle tallustellessani näin kuinka juna jo häämötti laiturin päässä ja jolkotin kovaa vauhtia junaa vastaan. Koska käsissäni oli vaunut, en päässyt Flirtin ensimmäiselle ovivälikölle (juurikin sen vuoksi, että ihmisiä riitti) ja jouduin juoksemaan seuraavalle ovelle, jolloin juna jo sulki ovensa nytkähtäen liikkeelle. Ymmärrän hyvin, että junakuski saattoi luulla minun juoksevan johonkin muualle, ymmärrän jos hän ei voinut odottaa huonokuntoista synnyttänyttä ikuisuuksia, ymmärrän jos hän ei minua huomannut tai vaan jaksanut odottaa. Laskin kerran bussissa Pukinmäestä Leppävaaraan, että kuinka monta kertaa kuski odotti bussia kiinni juoksevaa ihmistä ja luku kipusi yhdellä välillä helposti kymmeneen. Kuitenkin sitten kun bussi oli ehtinyt jo laittaa vilkut ja meinannut lähteä liikkeelle eikä näin ollen voinut ottaa mattimyöhäistä mukaan, tämä potki vihaisena bussin kylkeä. Minä olen päättänyt ymmärtää, enkä vaan vajota siihen olettamukseen että muiden tulisi minua palvella.

Kyllä se kuitenkin siitä huolimatta korpeaa, kun näin käy että hiuskarvasta jää kiinni etten ehdi. Hetken vihasin kuskia, vihasin konduktööriä, vihasin sitä punatakkista naista joka istui penkillä ja näki, kun jäin oven taakse. Vihasin kelloa, vihasin hitaita jalkojani. Mielessä kävi että tietysti ihmisten olisi pitänyt junassa ajatella minua, olenhan sentään mukavuudenhaluinen ihminen ja olisin mielelläni matkustanut junassa ajoissa keskustaan. Nyt jouduin odottamaan 10 minuuttia ja ehkä jopa pyytämään apua mikäli seuraava juna olisi korotettu versio. Onnekseni ei kuitenkaan ollut ja pääsin siihen haluamaani Flirttiin. Vihaan niiden korotettujen junien mahdottomuutta kun mukana on vaunut.

Kuitenkin sitten junassa seisoskellessani aloin miettiä, että miten paljon sitä näkeekään asioita kun vaan on hiljaa ja havainnoi. Edessäni istui pariskunta rattaiden sekä yhden liki kouluikäisen lapsen kanssa. Tämä poikalapsi nökötti polvillaan kääntöpenkin päällä, kasvot suunnattuina ikkunasta ulos ja hoki: “Bii-bii-bii-bii-bii-bii-bii-bii–BI-BII!! Bii-bii..”, aikuisten toisinaan häntä hyssytellessä. Toisella puolella vaunua taas kaksi naista jutteli, toisella oli vauva kantoliinassa ja kaikenlaiset vauva-asiat pohdinnassa. En kuunnellut heidän juttujaan niin en osaa avata tarkemmin mistä käytiin keskustelua. Tämän jälkeen huomasin vaunussa edempänä välikön jälkeen pari pientä kiinan palatsikoiran tyyppistä koirua, sekä konduktöörin, joka ilmestyi salaisesta ohjaamo-ovesta aivan junan toisessa päässä. Kun konduktööri lähestyi näitä koiria, ne alkoivat haukkua. Hirvittävä väkyttäminen; isottelevat haukut eivät kuitenkaan estäneet naista toimittamasta työtään.

Tämän jälkeen seuraavalla asemalla junaan nousi pitkä, tummaihoinen ja lippalakkipäinen poika, jolla oli kuulokkeet korvillaan. Hän istui yhdelle kääntöpenkille vaunuille rajatulla alueella ja kuulin kuinka vieno etninen musiikki soi hänen kuulokkeistaan. Minusta on aina mielenkiintoista yhdistää ihminen musiikkiin, milloin joku hevari kuuntelee mahtipontista klassista, milloin punkkari poppia, hipsteri räppiä ja niin edelleen. Mietin sitä, miten musiikkia kuuntelemalla pystyy sulkemaan ympäristönsä pois ja rentoutumaan omissa ajatuksissaan, mutta samalla menettää jotain mahdollisesti kiinnostavaa. Pojan jälkeen junaan nousi äiti kahden lapsensa kanssa ja hetken päästä lähistöllä ihmiset naureskelivat sille pienemmälle lapselle kun se rattaissa naureskeli isoveljelleen.

Konduktööri teki taas uutta kierrosta ja toi samalla kaikille lapsille oman junalipun, myös tälle naureskelijalle. “Tässä sinulle oma lippu, katsos, hieno miuku! Ota tästä. Älä sitten syö sitä lippua.” Hihittelevä lapsi oli ensin vähän ihmeissään, mutta tarttui lippuunsa innokkaasti. Konduktööri jatkoi matkaansa ja katsoin kuinka poika piti lippua kädessään sitä tiukasti tuijottaen, vei sen hitaasti huulilleen… Ja haukkasi. Äitinsä totesi vieressä, että älä syö lippua ja kysyi isoveljeltä, saako junalippuja syödä. Poika istui minun selkäni takana, niin en nähnyt häntä tai hänen ilmeitään, mutta kuulin kuinka hän oli ensin hiljaa miettien mitä vastata ja sitten vastasi hieman epävarman kysyvästi: “Joo?”

Tässä vaiheessa jo ehdin kummastella sitä miten monta pientä tarinaa mahtuu jopa yhteen kymmenen minuutin junamatkaan ja miten sitä pikkukaupungista muutettuaan koki, että nämä ihmiset kaduilla, busseissa, junissa, eivät ole minun väkeäni. Sitä oli kuin tuntematon ystävysten joukossa ja nykyään se raja on hämärtynyt. Nyt he ovat minun väkeäni. Nykyään ymmärrän heitä.

Junamatkani kruunasi mies, joka huusi päinvastaisessa suunnassa puhelimeen: “Seppo täällä. Seppo! Seppo täällä! Niin sanoin että Seppo täällä! Joo minä oon jo matkalla, tulkaa perässä! Menen jo edeltä!” Tämä tuntui saavan aikaan pienen huvittumisen aallon muissa matkustajissa ja viimeistään siinä vaiheessa, kun mies vouhotti puhelimeen kantavansa mukanaan repullista hemohessiä, ihmisiä alkoi naurattaa.

Nälkä. Ruokin, vieläkin nälkä. Ruokin lisää. Kiukkuaa, ei onnistu, taas on nälkä.

Ruokin sitten lasta niin kauan, että se puklasi suihkulähteenä pitkin leikkimattoa. Pikkuinen pikakylpy kylppärin lavuaarissa ja vaatteiden vaihto, niin saatiin lapsi taas syliin fleecepeiton alle, itkemään uutta nälkää!

Kuinka paljon maitoa tuollaiseen lapseen oikein mahtuu? Tympeää kun se itkee niin kauan kun vatsassa on tilaa, eikä vanhemmilla oikein ole mahdollisuutta säädellä ruoan määrää. Onneksi sentään vatsakivut loppuivat siihen puklisuihkuun niin ehkä tässä päästään nukkumaankin joskus.

Seuraavan ruokinnan jälkeen, siis.

Huoh.

Ensin sitä toivoo, sitten odottaa. Ihana raskaus, ihana odotus, ihana maha. Ihanat ne vaivat, kaikessa kamaluudessaan, sillä loputa sen tietää että tapaa vihdoin sen täydellisen, ihanan uuden ihmisen. Minun ihmiseni, minun kehoni osasen, minulle annetun ihmeen.

Sitä miettii, tyttö vai poika, mistä se tykkää, millä värillä sisustan lastenhuoneen? Voi ihana ensimmäinen joulu, miltä se tuntuu kun on pöhisevä vauva sylissä, miten ihanaa elämä onkaan? Miten sitä onkin sitten niin väsynyt ja onnellinen, miten sitä jaksaa kaikki ne vaipat? Voi miten söpöjä pikku vaatteita, ihan itkettää ajatella.

Sitten se on tässä. Se on niin pieni, niin suloinen, niin täydellinen. Oi katso, se nukkuu, nyt se avasi silmät, miten söpö. Voin melkein vannoa että tuo oli hymy! Ihana pieni rinnalla, ihana nukahti syliin, on se vaan söötti vaikka itkee.

Mutta mitä sitten kun se ei enää olekaan täydellinen? Mitä sitten kun se onkin kärttyisä, mitä jos se on kärttyisä aina? Mitä jos sille tulee koliikki? Mitä jos se saa minut salaa vihaamaan sen itkua? Mitä jos olen syypää tähän, mitä sitten? Mitä jos täydellinen vauvani onkin kipeä, jos sillä on iso syntymämerkki poskessa, jos sen silmät karsastaa?

Mitä sitten jos huomaankin, että vauvani ei olekaan täydellinen? Mitä jos sen ihmisyys tuleekin minulle yllätyksenä? Huomaan olevani jotenkin peloissani siitä, että minun vauvani on ihan yhtä täydellinen kuin kuka tahansa muu. Miksi minun vauvani välttyisi koettelemuksilta, miksi minun vauvani ei koettelisi minua? Se syntymän ihmetys alkaa vähitellen häipyä ja alan huomaamaan vauvassani temperamenttia, määrätietoisuutta, ilmavaivoja.

Sama kai se on, onko sillä luomi nenässä jos se kuitenkin elää onnellisena, tekee töitä, rakastuu ja saa omia lapsia. Niiden ihmeellistä epätäydellisyyttä se saa itse sitten joskus tarkastella.

Tänään otin vapauden lähteä viemään roskapusseja puoli yhdentoista aikaan yöllä. Nappasin pussit kouraan ja kiipesin rappuset alas. Rapun ovesta kulkiessani huomasin, miten sää oli jo ehtinyt kylmentyä ja hetken mietin miten olisi kiva löytää jostain hyvä syystakki.

Sitten se iski. Omituinen tunne, sellainen ylitsevuotava vyöry joka sai minut purskahtamaan itkuun. Jollain tavalla olin yhtäkkiä niin onneton siitä, että en ole enää minä vaan vauvani jatke sekä surullinen siitä miten asiat ovat tällä hetkellä. Mietin, oliko tässä osittain syynä sekin, että koen jollain tasolla syyllisyyttä lapseni jättämisestä. Eihän se mitenkään loogista ole, mutta missä vaiheessa tunneasiat loogisia olisivatkaan.

Vauva syntyessään luulee olevansa osa äitiään. Vasta hiljalleen kasvaessaan vauvalle alkaa vähitellen valjeta se, että hänellä on oma käsi ja oma naama ja että äiti on jossain ja hän itse on jossain muualla. Vähitellen vauva ymmärtää olevansa yksilö. Harmi vaan, että siihen mennessä äiti on helposti unohtanut oman persoonansa ja muodostanut uuden, osittain vauvan kanssa symbioosissa elävän persoonallisuuden. Jos ei anna itselleen tilaa, sitä unohtaa sen minkälainen oli ennen vauvaa. Samasta syystä minäkin kuljin sateisen kostealla asfaltilla pala kurkussa, ihmetellen reaktiotani ja miettien, mitä elämäni tulee olemaan jatkossa.

Sillä se on varma, että se ei enää koskaan ole kuin ennen.

Päivän ensimmäiseksi kummallisuudeksi voinemme laskea sen, että yleensä tunnun heräävän johonkin kappaleeseen, joka soi pääni sisällä. Siis kappale, jota en ole käytännössä kuullut mistään kun en musiikkia kotonani kuuntele vaan joka kaikuu jostain takaraivon syövereistä ja piinaa minut hereille. Kyseessä ei ole samanlainen piinaaminen kuin se kerta kun nukahtaessani päässä söi se telkkarin sipsimainoksen pirullinen Hölläillään-luritus, joka sai minut näkemään koko yön unia joissa joku puukotti minua vatsaan. Pikemminkin kyseessä oli vain tilanne jossa musiikki saattaa valvetilaan pelkällä ärsyttävyydellään.

Perjantai polkaistiin komeasti vauhtiin Neiti Groovella. Keittiössä puuhaillessamme mieskin ihmetteli, miksi hän huomasi lauleskelevansa kyseistä kappaletta vaikka sitä nyt ei ole kotvaan missään kuullut. “Koska se soi mun päässäni”, totesin. Lienee yleisesti tunnettu fakta, että laulan sitä mikä päässä helisee. Toisinaan ne kipaleet ovat ihan oikeitakin kappaleita.

Tänään taas löysimme aivan uusia sfäärejä Stigin Puumaa mä metsästän -kappaleella. Tämä kappale taas on jossain määrin merkittävä virstanpylväs, sillä kun asetuimme autoon ensimmäistä kotimatkaa varten, mies käynnisti auton ja radiossa alkoi kuulua jutustelua. Hetken päästä, minun katsoessani maisemia pöllämystyneenä kuin ensimmäistä kertaa, mies totesi että tämä on vaavin eka kappale! Hetken ehdin iloita kunnes tajusin, että olisi tosin ollut hienompaa jos virallinen ensimmäinen radiosoitto olisi ollut jotain muutakin kuin Stigin Puumaa mä metsästän. Toivottavasti tämä ei tarkoita mitään tulevaisuuden kannalta.

Yksi kummallisuus on myös se, miten tuteilla on kyky vaeltaa paikoista toiseen. Mies tuossa juuri ihmetteli miten on mahdollista, että tutti joka asetetaan toistuvasti kauas selälleen nukahtaneesta vauvasta, päätyy hyvin lyhyessä ajassa kiinni sen otsaan. Huolimatta siitä minne tutti nostetaan. Vaikka se olisi kaukana vaavin pään takana, se vaeltaa uskollisesti paikalleen.

Mutta se, mitä jaksan ihmetellä eniten on ihan vaan se fakta, että millä ilveellä noin pieni toukka (tällä hetkellä 52 senttiä ja 3930 grammaa), jaksaa vetää monta kertaa päivässä liki tai jopa yli desin verran maitoa per kerta. Fiksu ja viitseliäs ihminen pitäisi päiväkirjaa mutta ilmeisesti minä en ole sellainen. Pitäis ja pitäis. Paino kuitenkin on hyvissä mitoissa, vaikka viikossa nyt tulikin 300g kerralla, joten olen sitten vaikka huolissani myöhemmin jos aihetta on. Tällä hetkellä suurin hätä lienee kylmät varpaat ja pikku niistäjän kamaluus joten me ollaan varmaan sitten ihan tyytyväinen pikku perhe.

Kylpyhetken meemilopetus, brushie brushie!

[Edit: Kirjoitus käsittelee synnytyksen jälkeisen masennuksen stigmaa, ei niinkään vähättele sellaisen vaikutusta ihmiseen ja perhe-elämään. Henkilökohtaisesti tiedän, miten vaikeaa elämä voi masentuneena olla, joten kyse ei ole tilan väheksymisestä millään tavalla.]

Yksi asia, mistä on puhuttu paljon ja varoiteltu vielä enemmän, on baby blues eli synnytyksen jälkeinen masennus. On annettu sellainen kuva, että kyseessä on täysin asiaan liittymätön sairaus, joka hiipii ihmiseen vaivihkaa ja tekee elämästä vaarallisen ravistelualtista. Yleensä äitiä on katsottu silmiin tästä puhuttaessa, mutta yllätyksekseni kerran mainittiin jopa miehet samassa yhteydessä, baby blues kun ei katso roolia eikä sukupuolta.

Minulle ei ole täysin selvinnyt se, mitä baby blues on olevinaan. Masennuksen kanssa eläneenä olen sikäli hyvin tietoinen masentuneisuudestani tai sellaisen kauden alkamisesta sekä ymmärrän tulkita tunteitani sitä mukaa kun niitä tulee. Olemme siitä hyvä perheyksikkö, että meitä molempia kiinnostaa analysoida omaa ja muiden käytöstä, ottaa selvää ja tutkia asioita sekä puhua miten jokin asia toimii tai miten ongelmat voisi ratkaista. Itse en kuitenkaan näe eroa masennuksen ja baby bluesin kuvauksen välillä. Tietenkin ihminen kokee järkytyksen näin suuren elämänmuutoksen edessä. Tietenkin suuret elämänmuutokset voivat lannistaa. Toiset ihmiset masentuvat hetkeksi kun joutuvat liian suureen myllytykseen liian nopeasti, se on vaan fakta. Ei siihen tarvitse erikseen mitään syndroomaa tai diagnoosia.

Veikkaan, että alunperin baby blues on viittaus joka on kehitetty ihan vaan siksi että tiedostetaan synnytyksen jälkeisen elämän vaikutus elämänlaatuun sekä pystytään siihen puuttumaan. Kyseessä ei ole mikään kuolemantauti tai parantumaton sairaus. Masennuksestakin voi parantua ja apatia valtaa toisinaan meistä jokaisen. Me kaikki tarvitsemme joskus tukea ja varsinkin luvan sanoa että nyt en jaksa. Luulisi, että baby bluesiin taipuvaiset äidit ja isät yrittävät vain urheasti kieltää oman haavoittuvuutensa ja lopulta heräävät siihen, että nyt ollaankin jo burn outin paikkeilla.

En osaa sanoa, onko minulle iskemässä baby blues vai ei mutta olen huomannut itsessäni muutoksia. Osittain se johtuu uudesta elämästäni sekä kaipauksesta vanhaan, osittain väsymyksestä, laiskotuksesta, osittain tikeistä nimettömissä paikoissa sekä muista asiaan kuuluvista säryistä. Osittain uskon sen liittyvän siihen, että vatsassani elänyt mielikuvalapsi on nyt kadonnut, kuollut niin sanotusti ja edessäni on tuollainen vieraan oloinen (mutta varsin viehättävä) otus, jota en tunne mutta jota minun tulisi rakastaa. Osittain se muodostuu siitä ristiriidasta, kun tunnet yhteenkuuluvuutta ja rakkautta sitä limaista nyyttiä kohtaan niin lujaa että olisit valmis heittäytymään auton eteen sen vuoksi ja kuitenkin samalla koet otuksen vieraana etkä ihan vielä ymmärrä, mikä sen suhde sinuun itseesi on. Anna aikaa, ajattelet. Onhan tässä oltu vasta pari viikkoa.

Osittain se on kaikkea sitä ja kaikkea sen lisäksi. Se on syyllisyyttä kun elämä ei menekään oletusten mukaisesti, se on pelkoja ja hämmennystä, se on ihmisyyttä ja liiallista urheutta. Se syntyy kehon muutoksista, jo totutun raskausajan loppumisesta ja hormonitasojen normalisoitumisesta. Se on sitä lopullisuutta.

Istuin tänään autossa lapsen kanssa miehen käydessä kaupassa. Ovet olivat kiinni, parkkikiekko paikallaan ja lapsi turvallisesti istuimessa ties kuinka monen vyön sitomana. Auton edessä oli rappukäytävän ovi, joka aukesi ja näin harmittoman näköisen nuoren miehen kävelevän siitä ulos, luonnollisesti kohti autoamme. Yhtäkkiä päähäni iski ajatus siitä, miten mies kävelee auton ovelle, tempaisee sen auki ja vie vauvan mennessään. Mieleeni tulvi kuvia veitsistä ja vauvasta, jonka pää tempoo puolelta toiselle, kun joku ilkeä ihminen sen repii irti istuimestaan. Mietin ajatukseni päättömyyttä, miten älyttömän perustelematon se on ja kuinka nykyään ajattelen harva se päivä kaikenlaisia kamalia asioita, joita voi tapahtua. Herranjesta vasta noin päivä taaksepäin istuin sohvalla lapsi sylissäni ja itkin vuolaasti ajatellessani, kuinka pienelle saattaisi joskus tapahtua jotakin.

Mitä jos se kuolee? Mitä jos sille sattuu jotakin? Mitä jos siinä on jotain vikaa?

Nostan sen sängystä, ajattelen että mitä jos sen niska katkeaa? Mitä jos sen pää tippuu irti? Hämärässä sen kasvot saattavat näyttää vääristyneiltä, vauvan jalat näyttävät kieroilta ja usein löydät itsesi tilanteesta jolloin päätät ettet tarvitsekaan kaupasta mitään sillä et osaa päättää, mitä pukea lapselle päälle. Jos puet liian vähän, se paleltuu hengiltä. Toisaalta, liian paljon vaatetta ja se kuolee lämpöhalvaukseen. Autossa pelätään onnettomuutta, nokkakolaria, ja yhtäkkiä pelko siitä että joku ajaa autosi kylkeen on lisääntynyt huimasti. Pelkäät vastaantulevia ihmisiä, liian pystykkäistä istuma-asentoa, lapsen asettamista nukkumaan ruokailun jälkeen. “Sehän voi oksentaa ja tukehtua!”

Pelkäät kaikkia ovenkarmeja, kulmia, hässäköitä joihin lapsesi voi lyödä itsensä kun kannat sitä sylissäsi, varsinkin yösyötön aikaan. Pelkäät pesuaineita, joita käytät vaatteiden pesuun. Pelkäät ihmisten tuomitsevia katseita, kaikkia tekemiäsi päätöksiä, tulevaisuutta, ötököitä jotka ryömivät lapsesi suuhun yöllä. Meillä on jossain täällä asunnossa hämähäkki, joka on vastoin kaikkia odotuksia toistuvasti selvinnyt kissojen hirmuvallasta. Annamme hämähäkin olla rauhassa, sillä se syö pois kaikki muut ihmeötökät joita asuntoomme saattaa eksyä, mutta nykyään olen alkanut miettiä, että miten voin estää sitä menemästä lapseni sänkyyn.

Sivusin jo imetyskirjoituksessani sitä, miten varsinkin äideillä tuntuu olevan tällainen supernainen-kompleksi mikä ei salli mitään järjettömyyksiä tai negatiivisia tunteita. Se, jos mikä on järjetöntä. Vielä järjettömämpää on se, ettei isien osaa yhtälössä oteta yhtä tosissaan. Isät eivät ole raskaana, heidät tiputetaan isyyteen kuin kylmään veteen ja sen vaikutusta psyykeen sekä elämänlaatuun vähätellään. Meillä äideillä on sentään apuna biologia sekä hormonit, meillä on jonkin sortin mahdollisuus tottua ajatukseen lapsesta kun tunnemme sen liikkeet jo kuukausia etukäteen. Miehet eivät pääse tästä osalliseksi elleivät äidit heitä kutsu mukaan kokemuksiinsa kertomalla ja jakamalla asioita. Myös miehillä on oikeus järjettömiin ajatuksiin, negatiivisiin tunteisiin.

Kuten eräs imetyskirjoitukseeni vastanneista totesi: terve ihminen tuntee, mutta ei toimi tuntemuksiensa mukaan. Ironista kyllä, on täysin normaalia haluta toisinaan heittää lapsi ulos ikkunasta. Siinä vaiheessa sopii olla huolissaan jos aikoo oikeasti niin tehdä.

Antakaa itsellenne lupa sanoa ääneen ne synkät pelot, ajatukset ja mietteet. On hyvä joskus tunnustaa itselleen, että väsyttää. Ettei jaksa enää katsoa sitä kurttuista naamaa, että joskus tekisi mieli vaan laittaa itkevä vauva alas, lähteä huoneesta ja sulkea ovi perässään. On normaalia nauttia ajasta, jolloin lapsi nukkuu ja toivoa unien kestävän vielä hetken lisää. On normaalia käydä läpi pienen pieni epätoivon aalto kun heräät neljättä kertaa yössä itkuiseen kähinään, kumppanin nukkuessa tietämättömänä. On täysin ymmärrettävää, että äidit turhautuvat miehiinsä, jotka eivät herää pienimpäänkin rasahdukseen vaan nukkuvat itkupotkuraivareidenkin läpi. Siinä ei ole mitään pahaa, että silmissä leiskuaa tuli ja sydämessä pilkahtaa viha kun mies kääntää kylkeä yösyöttöjen aikana.

Kaikki tunteet on sallittuja ja niitä ei pidä jättää huomiotta. Sen sijaan tulee välttää sitä “sinä aina” ja “et koskaan” -tyyppistä kommunikaatiota. Äitien ja isien tulee yrittää tutkailla tilannetta kolmannen henkilön silmin ja ymmärtää molempia, ottaa huomioon myös toisen tarpeet sekä puhua ajoissa omistaan. Äitien tulee ymmärtää se, että heillä on biologiset edellytykset lapsen hoitamiselle vaikka se ei helpolta tunnu siitä huolimatta ja isien taas muistettava, että puolison rooli tukihenkilönä sekä apuna on korvaamaton. Vaivattoman näköinen lapsenhoito ei ole vaivatonta ja ainakin meidän perheessä isä lupasi hoitaa viikossa yhden yön ajan syöttövuorot jotta äiti saa nukkua. Tämän yön perusteella koko viikko tuntuu paljon helpommalta. Se on kuin joulu tulisi joka viikko. Äitien pitää myös muistaa antaa tilaa isille, jotta he voivat muodostaa suhteen lapseensa sekä tarvittaessa myös kannustaa heitä siihen. Lasta ei saa omia itselleen eikä käyttää välineenä oman tilansa kohottamiseen. Perhe on tasavertainen yksikkö, joka koostuu yksilöistä.

Yksilöistä, joilla on lupa olla joskus vähän väsyneitä.

Olen aiemmin seurannut vierestä sitä myllytystä mitä äidit ovat saaneet osakseen silloin, kun imetys ei olekaan onnistunut odotetulla tavalla ja korvike on ottanut pääasiallisen ravinnon osan. On syytetty huonoiksi äideiksi, välinpitämättömiksi, vihjailtu laiskuudesta sekä nostettu kysymyksiä jokaisen flunssan ja sairauden kohdalla. Korvikeäiti ei välitä tarpeeksi. Ei lapsen terveydestä, ei ravinnon tärkeydestä, ei läheisyyden tarpeesta. Korvikeäiti tuottaa lapsia vain oman mukavuutensa ehdolla, huolimatta siitä miten lapsi kärsii. Korvikeäiti on huonompi äiti kuin se, joka ottaa lapsen rinnalle.

Olen aina pitänyt itsestäänselvyytenä sitä, että äitinä minä tulen imettämään. Olen ajatellut, että sen valvomisen kestää kyllä ja lapsi onnellisena käpertyy syliini syömään. Olen haaveillut niistä yksityisistä pikku hetkistä, joita saan viettää lapseni kanssa, päätä silitellen ja ihmetellen hänen ainutlaatuisuuttaan. Onhan sentään kyseessä pieni minä, biologinen ihme ja kehoni on suunniteltu sitä hetkeä varten, kun tämä ihminen astuu maailmaan. On ollut selvää, että asiat kulkevat niin kuin biologian kirjoissa tai elokuvissa. Se synnytys on samankaltainen kokemus kuin elokuvissa, tosin monipuolisempana sekä reilusti pidempänä. Helppoa siitä ei tule mutta olen varmasti yhtä onnellinen kun näen oman nyyttini. Hoito taas tulee olemaan samantyyppistä kaaosta kuin elokuvassa Kolme miestä ja baby (tajusin muuten vasta nyt, että sanaa baby ei ole suomennettu). Jossain määrin humoristista sekasortoa, päätöntä juoksemista, koomisia ratkaisuja ja rakastavaa voivottelua.

Sen sijaan synnytyksen jälkeen tunsin tulleeni huijatuksi. Takana oli tuskallisin puolituntinen (sitä edeltäneen 29,5 tunnin lisäksi) mitä elämäni aikana olen joutunut kokemaan, eikä rinnalleni nostettu nyytti ollut kovinkaan kiinnostava. Sillä hetkellä ainoa päähäni mahtunut tunne oli ärtyneen uupunut helpotus. Vihdoinkin se jättipää oli ulkona. Hoitaminen taas jäi aluksi miehen vastuulle kun minä olin liian väsynyt välittämään mistään muusta kuin aamupalasta. Imettämistä alettiin harjoitella heti aluksi ja kylvetykset, vaipanvaihdot, kengurupussit sun muut tulivat hiljalleen minullekin tutuiksi. Ajattelin, että onpas hassua, joku vauva. Onko tuo minun? Lapsettoman on hankala käsittää heti se todellisuus, mikä iskee vauvaperheessä. Jo pelkästään sen ymmärtäminen vaatii työtä, että tähän maailmaan, tähän perheeseen, on saapunut uusi ihminen. Nyt, kun tätä kirjoittaessani joudun kahden lauseen välein asettamaan joko tutin uudestaan suuhun tai heijaamaan pikku tonttusen uneen, ymmärrän ettei elämä ihan toimi niin harmittoman huvittavasti kuin elokuvissa.

Juju onkin siinä, että elokuvien harmitus on luokassaan aivan toista kuin se harmitus, mikä iskee tosielämässä. Ensiäidit sekä -isät joutuvat elämänsä pyöritykseen kun talouteen saapuu uusi käskyttäjä. He eivät enää nuku viikkokausiin kolmetuntista pidempään, heidän on herättävä heti kun vieressä joku älähtää, muuten on tiedossa kunnon kurkkukonsertti. On noustava silloin, kun kello soi eikä torkuille ole varaa. Oikeassa elämässä kun ottaa päähän niin silloin ihan oikeasti vituttaa, kyrpii, kyllästyttää ja jurppii. Silloin ihminen on ihan oikeasti väsynyt, eikä halua olla kyseisessä tilanteessa. Olkoonkin kuinka söpö lapsi tahansa, ne kaikki vaipat ja se ruttuinen naama tuntuu toisinaan aivan liian suurelta taakalta. Kaksiviikkoisen äitinä voin sanoa, että kaksi viikkoa sitten olin vielä lapseton. On täysin luonnollista toisinaan toivoa, että olisin jälleen yhtä vapaa elämään itsekkäästi.

Yksi asia on kuitenkin selvinnyt: Ihmiset yhteiskunnassa eivät ymmärrä niin sanottuja normaaleja ajatuksia. Se, että äitiä kyllästyttää lapsen hoito ja hän haluaa hetken vapautta ja mahdollisuuden unohtaa senhetkiset velvollisuudet, ei tarkoita että hän olisi huono äiti. Se tarkoittaa, että hän on ihminen siinä missä muutkin. Se, että äiti joskus jättää tahallaan puolikuivan vaipan vaihtamatta vain päästäkseen helpommalla, ei tarkoita että hän olisi laiska vaan että hän osaa valita taistelunsa. Äitien kohdalla ei pidä pitää silmällä merkkejä siitä, kuka on huono äiti vaan huomattava ne piirteet, joiden perusteella hän on hyvä. Jokainen äiti tuntee toisinaan pientä ahdistusta kun vauvaansa nostaessaan vastassa on itkuun vääntyneet kasvot sekä kyllästyy siihen avuttomuuteen mikä aikaansaa sen sadannen tutin noston saman päivän aikana. Vauvoilla kun ei ole kärsivällisyyttä. Se on hyve, jota äitien pitää tuottaa siinä missä rintamaitoakin.

Mistä pääsemmekin sitten siihen suureen olettamukseen, jonka perusteella hyvä äiti imettää. Jopa synnytyssairaalan odotushuoneessa luki imetysohjeistuksen pohjalla, että imetys “vahvistaa hyvän äidin tunnetta”. Se on valitettavan totta. Yleinen konsensus tuntuu olevan, että imetys on ainoa oikea tapa ruokkia lasta hyvin sekä antaa tälle tarvittavaa läheisyyttä. Korvikeruoka on keinotekoista, pahaa ja heikkoa ravintoa, eikä korvikkeella ruokittu lapsi saa rakkautta siinä missä rintaruokittu. Tietenkin siinä on pointtinsa, rintamaidossa on vasta-aineita joita ei tuotetusta ruoasta saa ja itse ruokintaprosessin aikana lapsi on ihokosketuksessa, joka on omaa laatuaan luomaan läheisyyttä ja näin ollen sitä tulee ehdottomasti suositella. On myös hyvin helppoa vain törkätä lapselle tuttipullo heti kun sellainen käsissä pysyy ja unohtaa hänet jonnekin nurkkaan sitä imemään. On myös hyvä miettiä sitä, minkälaista ravintoa lapsi saa korviketta hörppiessään ja mistä löytyvät samat vasta-aineet mitkä elelevät äidin rintamaidossa.

On kuitenkin väärin olettaa, ettei korvikeruokittua tai osaimetettyä lasta hellittäisi ja pidettäisi lähellä siinä missä rintaruokittuakin. On myös väärin olettaa, että rintamaidossa olisi paremmin ravinteita kuin korvikkeessa, sillä äidin vitamiinivaje näkyy suoraan omassa maidossa. Sen sijaan korvikkeeseen on laskettu tarkkaan kaikki tarvittavat hivenaineet ja vitamiinit sun muut ravinteet, eikä merkkejä ole vain yhtä tai kahta vaan vatsavaivoista päästään merkkiä vaihtamalla (Semperin Baby Semp 1, vink vink). Korvikeruokittavan lapsen voi nostaa rinnalle tai syliin joko syömään tai muuten vain köllöttelemään, imetyksen voi hoitaa pumpun ja pullon avulla jos nännitoiminta ei ota onnistuakseen. Pääasiassahan tässä on ravinto, eikä välineet. Ja se on ihan oikeasti joissakin tapauksissa mahdollisimman hankalaa imettää, olkoon vaikka kuinka ohjelmoitu naisen fysiikkaan. Joillakin vain maito ei virtaa toivotusti, nännit kääntyvät sisäänpäin ja pahaksi onneksi lapsi itsessään ei jaksa opetella imettämiseen tarvittavaa tekniikkaa. Toisia äiti-lapsi -pareja ei ole vain tarkoitettu imetyskerhoon.

Minun kohtaloni oli joutua tähän osaimettäjän/korvikeäidin rooliin vaikka kuinka olin viisitoistakesäisenä suunnitellut toisin. Olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, että järkevä ihminen osaa valita taistelunsa ja minulle tärkeintä on lapsen ravinto, ei niinkään se mitä muut saattavat ajatella. Siitä huolimatta olen saanut jo pieniä hermoromahduksia sen vuoksi, miten ihmiset ovat minulle puhuneet kun heille selviää etten täysimetä. Olen kuullut sen argumentin vasta-aineista, perustelut läheisyydestä. Minusta se oli aika hupaisaa, että vaikka annoin rintamaitoa pullosta, se ei ollut hyvä koska en imettänyt. Veikkaan silti, että kaikki virkaihmiset ovat sitä mieltä, että äidinmaidon juominen on tärkeämpää kuin tissin imeminen.

“Ei kato, imetät vaan niin kyllä se sitten ajan kanssa.” Mielestäni ei ole järkevää syöttää lasta, joka joutuu tekemään tarpeettoman pitkään töitä pienen ruokamäärän eteen. Mielestäni ei ole järkevää huudattaa lasta, joka voitaisi ruokkia ajallaan ja hyvin. “No mutta ei se kato heti toimi, pitää vaan jaksaa yrittää.” Yrittäminen on ihan kiva, mutta vetoan edelliseen. Jos sinä katsoisit sinun vastasyntynyttä lastasi itkemässä turhaan tunti, kaksikin putkeen ja vielä syövän lisämaitoa sen jälkeen, päättäisit toimia jotenkin toisin. Keksisit jotain, joka helpottaisi vauvan tilannetta. Siitäkin huolimatta olen saanut vastaukseksi itkuvoivotteluihin tai muihin ongelmatilanteisiin sen, että ootko kokeillut imettää. Olen saanut informatiivisia luentoja siitä, että imettämisestä on hyötyä kun olen tunnustanut syöttäväni korviketta. Nykyään koen syyllisyyttä siitä, että ruokin lastani kun avaan korviketörppöä ruokailua varten. Koen syyllisyyttä ja häpeää, sekä pelkään että lapseni elämä on heikompilaatuista ihan vaan siksi, etten osaa olla oikealla tavalla ohjelmoitu äitiyteen. Sillä sehän on selvä, että minä teen jotain väärin. Minun pitäisi olla täydellinen ja toimia oikein.

Olen vihainen maailmalle siitä, että se ei ymmärrä nähdä minun tai kenenkään muun korvikeruokkijan äitiyttä rehellisesti sellaisena kuin se on. Se ei näe minua ihmisenä, joka on omistanut elämänsä pienelle ihmiselle. Se ei näe minua ihmisenä, joka joutui nielemään omat toiveensa toisen hyvinvoinnin vuoksi. Se ei näe minun menetystäni, eikä huomaa henkilökohtaista pettymystäni vaan kuvittelee etten koskaan aikonutkaan hoivata lastani. Suositusten seuraaminen tarkoittaa sitä, että välität. Välittäminen on hyvä.

Mutta samalla olen myös kiitollinen sille kätilö/lastenhoitajalle, joka synnytyssairaalan vuodeosastolla sanoi että suoraan sanottuna paras ruokintamalli on vähän kumpaakin. En ole tainnut kuulla mitään yhtä rohkaisevaa. Sitä muistellessa melkein tietää, että sittenkin on ihan hyvä äiti.

P.S. Tietynlainen ponnettomuus kirjoitelmassa selittyy sillä, että vieressä huomiota vei useamman tunnin ajan kirkuva ihmisnyytti. Äitiys, mikä ihana tekosyy.

Eilen saatiin koottua toukalle pinnasänky sekä järjestettyä makuuhuonetta niin, että sinne mahtuu napero, lipasto, sänky ja niin edelleen. Riivin pinnasänkypatjan päältä suojuksen ja käsipyykkäsin sen ensitöikseni. Pian sen voi silittää ja pujottaa takaisin patjan päälle. Laiskuuttani kuitenkin nostin patjan puolihuolimattomasti sängyn kissaverkon päälle, josta se oli sitten kellahtanut kumoon, ikäänkuin ihanan pehmeäksi katoksi pinnasängylle. Nukkumaan mennessä tämän pehmeän katon päällä makasi toinen kattimme. Arvon karvaturri ajettiin siitä heti pois sen määkymistä vastalauseista huolimatta ja patja nostettiin paikalleen pinnasängyn pohjalle, kissaverkon suojiin.

On hassua nukkua kasvot pinnasänkyyn päin. Keltainen, paljastunut patja näyttää autiolta ja vielä tuntuu, ettei se odotakaan ketään sänkyä asuttamaan mutta samalla sitten silmät aukaistessa tulee ihmetelleeksi miten pian siellä on aivan uusi ihminen, tuhisemassa öitä edespäin. Kävin nukkumaan ihmetellen näitä elämän käänteitä, ensin vasemmalle kyljelle ja sitten jossain vaiheessa taas oikealle mutta muista öistä poiketen heräsinkin siihen, kuinka kasvoni olivat pinnasänkyyn päin kääntyneet ja niiden edessä oli leveä kissan peffa. Katti röhnötti vatsallaan pää pinnasänkyyn päin ja nyki pinnojen välistä vaahtomuovipatjaa. Ehdin juuri parahiksi avata silmäni kun kissa päästi hyvin närkästyneen ja turhautuneen määkäisyn luovuttaen taistelunsa. Painuin takaisin nukkumaan itsekseni naureskellen, sillä tämä jos mikä osoittaa sen että kissat eivät pääse pinnasänkyä tai sen omistajaa terrorisoimaan. Ainakaan ihan helposti.

Tosin voi olla, että kun siellä sisällä torkkuu pieni ihminen, ei se patjakaan houkuttele samalla tavalla.