Kulunut vuosi ja sitä edeltänyt syksy on ollut hyvin rankkaa aikaa. On koettu jos jonkinmoista hullunmyllyä – päästy kouluun ja aloitettu uutta tulevaisuutta, menetetty unelmia ja pelätty pahinta. On kärsitty säryistä ja kivuista, odotettu niin että pää hajoaa sekä saatu enemmän kuin koskaan ennen. Olen ollut lapseton, lapsekas, opiskelija, työntekijä, burn outin partaalla ja onneni kukkuloilla. Olen vaipunut epätoivoon, itkenyt itseni uneen ja nauranut ääneen ilosta useammin kuin kerran. Miettinyt, miten elämä voi ollakaan näin ihanaa ja ollut vakuuttunut siitä, etten koskaan enää tarvitse mitään.
Mutta elämä ei ole koskaan niin yksinkertaista. On ylä- ja alamäkiä, surua ja rakkautta. Keskenmenon jälkeen en uskaltanut enää tuntea samanlaista onnea kuin silloin ja levittelin uuden raskauden myötä kaiken rakkauteni tasaiseksi kerrokseksi sen sydäntä pakahduttavan ryöpyn sijaan. Antauduin hetkellisille pelkotiloille ja järkeilin päivittäin sisäisiä kauhujani pienemmiksi. En suunnitellut tulevaa, yritin vain pitää itseni aktiivisena jotta odotus ei tunnu niin pitkältä. Nyt kun tulevaisuus on täällä, olen vieläkin pienessä ihmetyksen tilassa. Olenko minä nyt tässä? Onko tuo vauva minun lapseni? Olenko minä aikaansaanut jotain noin ihmeellistä?
Olen saavuttanut yhden elämäni tarkoituksista. Minun pitäisi siis olla onnellisin ihminen maan päällä. Tämän sijaan kuitenkin olen muuttunut viime aikoina vaisuksi, en läpise mitä sattuu kaikille ihmisille kuten yleensä enkä innokkuudellani aiheuta nolostusta itselleni. En naura ääneen pieniäkin juttuja, enkä haaveile. Herkistyn hyvin helposti, monesti jopa ilman syytä ja joko nukun liikaa tai sitten en saa unta muutamaa tuntia enempää.
Ihmiset sanovat “no se vaan kuuluu siihen kun olet ollut raskaana”. He muistuttelevat baby bluesista, toteavat minun oman aiemmin todetun henkisen tilani vaikuttavan, toteavat että on täysin ymmärrettävää tuntea kaikenlaista kun elämä on näin mullistunut. “Lähde vaunukävelylle. Mene kahville jonkun mammakaverin kanssa. Keksi jokin projekti.”
Ehkä rehellisin kuva koskaan siitä haikeudesta, mikä minussa kasvaa.
Tämä kuva on otettu jouluna 1989, puoli vuotta sen jälkeen kun äiti kuoli.
Olisi joskus mukavaa, että loogisten syiden sijaan joku joskus näkisi minut. Katsoisi minua kohden ja huomaisi että minkälainen olen. Ei huolehtisi siitä mitä tilanteessa kuuluu nähdä, ei veisi minnekään piristääkseen, ei ahdistuisi siitä mitä minä tunnen vaan rehellisesti näkisi minut, ottaisi kädestä koska itse haluaa ja minusta pitää sekä olisi rehellisesti läsnä. Olisi joskus mukavaa, että en olisi itse näin hankalalla päällä.
Viime ajat ovat aikaansaaneet minulle sen tunteen, että olen tipahtanut maan päältä. Ensin lähdin YT-aallon mukana osittain itseni, osittain ystävieni puolesta. Jäin ulkopuolelle ja yksi elämäni rikkaimmista ajoista päättyi. Kuvittelin pitkään, ettei se muuta mitään mutta kyllähän se muutti kaiken. Uudessa työpaikassa tutustuin ihmisiin ja menestyin, mutta koska luonteeni on sellainen, olin sielläkin aina jossain määrin ulkopuolinen. Se on aina minä ja muut, jostain syystä. Yritin parhaani mutta sielläkin aloin polttamaan itseäni loppuun. Etsin pakotietä, hain kouluun ja sitten elämä päätti nykäistä minut muiden tarjoamista tarkoituksista suoraan omaani. Minusta tuli yhtäkkiä mielettömän tärkeä ihminen.
Nyt tuntuu, että elän muiden tarpeita varten. Minuuteni on kutistunut pieneksi kuulaksi kaiken tämän velvollisuuden alle ja minussa elää vahvaa haikeutta. Tunnen oloni seurassa jotenkin omituisella tavalla vaikeaksi, seuraan jatkuvasti tekemisiäni ja mietin, teenkö parhaani. Suunnittelen loputtomiin illanistujaisia ja vierailuja, mutta pelkään, ettei kukaan saavu paikalle. Ei, en pelkää. Se tunne on melkeinpä usko siihen, että olen liian kauan ollut jossain muualla, poissa baareista ja juhlista, oman elämäni pidättämä ja ulkopuolinen.
Kun joskus kuolen, kuinka moni ihminen saapuu paikalle hautajaisiini? Minkälaiset ne ovat, osaisivatko ihmiset luonnehtia minua sellaisena kuin olin? Ovatko he nähneet minut? Jos näkisin tämän kaiken, muuttaisinko itse mieleni siitä, minkälainen olen?
Näenkö itse itseni vai luulenko vain näkeväni? Kuka meistä on oikeassa?
Millä tavalla saisin itseni uskomaan, että kuulun jonnekin?
