Pieni lapsi hädässä

Olen menossa lähiaikoina, aikuinen ihminen, kolmevuotiaan ja suht helppohoitoisen lapseni kanssa laivalle ensimmäistä kertaa. Mukana on toinen samanlainen, aikuinen ihminen ja suht helppohoitoinen lapsi.

Olen aivan äärettömän hermostunut. En matkusta yleensä mihinkään. Enkä mene yleensä uusiin paikkoihin. Kun saavun johonkin joka on aivan uusi paikka, minulla on vaikeuksia käsittää mitä minun tulisi seuraavaksi mennä tai mitä minun tulisi seuraavaksi tehdä. Jo pelkästään ovi josta en ole aiemmin kulkenut aiheuttaa minussa kauhunsekaisia tunteita. Mihin suuntaan se aukeaa? Kummalla sivulla on saranat? Johtaako se oikeaan paikkaan? Aukeaako se sisältäpäin?

Elämä tällaisessa maailmassa on vaikeaa. Elämä tässä hämmennyksessä on vaikeaa.

Nyt olen menossa toiseen maahan jossa on toinen maa! Paljon tuntemattomia ovia ja ilmansuuntia ja käytäviä ja toimintatapoja ja rahoja ja porttikongeja..

Olen tässä tämän vuoden puolella saanut alustavan diagnoosin keskittymishäiriölle. Olen myös kuulemma selvästi jonkin sortin hahmottamishäiriön uhri, jos niin nyt voi sanoa. Tämän tietäessäni se tuo lohtua sillä syy kaikelle pelkäämiselle ei olekaan oma vajavaisuuteni niinkään vaan seikat joille en voi mitään. Minulla on jonkin sortin aivovaurio, joka vaan on. Aivot puskee porkkanaa ja sille ei voi mitään.

Nyt voinkin vihdoin, näin liki 36 vuoden iässä todeta, että hitto kun pelottaa lähteä jonnekin kauas ilman aikuisen valvontaa. Onneksi on sentään kaveri matkassa ja laivassa paljon osaavia ammattilaisia. Pitäisikö itsellekin laittaa sellainen Muumi-osoitelappu niskaan?

Unitango

Yöpuulle meno menee tässä kämpässä seuraavasti:
Kahdeksan maissa vauva juo lämpimän maidon ja syö noin desin puuroa. Tänään vauva maistoi ensimmäistä kertaa Hipp:n puurojauhetta. Tulos: pyyhitään puuro sormilla pois kielen päältä itse syöjän toimesta.

Tämän jälkeen odotetaan josko vaippaan ilmestyisi vielä jotain mutta pian se vaihdetaan joka tapauksessa. Äiti on oppinut, vihdoinkin. Monta 5 minuuttia pidettyä vaippaa se vaatikin. Yövaatteet puetaan päälle, vauva hieroo silmiään. Vauva syliin, tuuletin pois päältä, kaihtimet kiinni ja ikkuna säppiin. Äiti pitää vauvaa sylissä, laulaa ja keinuttaa. Vauva nauttii. Lisää vain tutti.

Vauva ujutetaan salaa pinnasänkyyn. Vauva retkahtaa äksäksi raajat joka ilmansuuntaan. Äiti siirtää hiljaa pupun vauvan kainaloon. Äkillinen piristyminen. Vauva avaa silmänsä, tarttuu unipupuun ja siirtää sen jalkojensa väliin. Työntelee jalkojaan pinnasängyn välistä. Jalka jää jumiin. Itkettää. Tutti tippuu. Äiti laittaa tutin. Vauva tarttuu tuttiin, heittää sen sängyn toiselle reunalle. Jalka pinnasängyn välissä taas. Vauva tarttuu tuttiin, ottaa sen pois. Äiti ei viitsi enää neljättä kertaa korjata. Vauva etsii sen itse, laittaa suuhun, kääntyy kyljelleen ja sulkee silmät.

JEE! Äiti istuu ilmeettä paikallaan päästämättä ääntäkään, mutta päänsä sisällä hän huutaa riemusta.

Vauva hipsuttelee unipupua. Avaa silmät. Tarttuu tuttiin ja heittää sen pois. Äiti joutuu nousemaan ylös laittaakseen tutin takaisin “koska vauva on niin väsynyt”. Vauva räväyttää silmät ammolleen, kääntyy salamana selälleen ja hihkuu vähän kiljahdellen samalla kun unipupu heiluu sätkivien raajojen mukana. Äiti laittaa tutin. Vauva sanoo “tä tä, tihh, äit-ti” ja leikkii tutilla. Äiti istuu alas ja huokaa.

Isä, joka on katsonut hetki sitten uutta talouteen hankittua animaatioelokuvaa eikä sitä pysty jatkamaan ennen kuin äiti on vapautunut vauvan nukuttamisesta, saapuu paikalle. Äiti pakenee riemuissaan jääkaapille hakemaan siellä makaavan suklaavanukkaan.

Isät on kivoja.

Vauva itkee tietäessään, että iltaleikki on tältä illalta ohitse. Hah! sanoo äiti.

Vauva nukahtaa viidessä minuutissa. Äiti on tästä riemuissaan mutta on salaa varjoissa katkera.

Äiti versus työ

Nyt on niin kovaan ääneen taas poliitikot miettineet miten naiset pääsevät vähällä jäädessään kotiin lasta hoitamaan. Väläytellään ajatuksia kuten “systeemi kannustaa kotiin jäämiseen”, “naiset putoavat työelämästä” ja jopa eräässä kolumnissa lukemattomien “hipsusanojen” keskellä väläyteltiin hampaat vilkkuen ajatus kannustinrahasta töihin palaamiseksi.

Niin. Sen kannustinrahan nimi on säännöllinen palkka. Olisi kiva jos joskus joku ottaisi huomioon äitien tulot riippumatta siitä mitä mieltä on. On puhuttu siitä miten rankkaa on olla kotona (myönnettäköön, ei ole mitään herkkua vaikka ns. aikaa lojua sohvalla olisikin), sekä siitä miten helppoa lapsia hoitavien äitien elämä toisaalta on. Kotielämässä kun ei ole mitään ammatillisia vaatimuksia ja rahat vaan tippuu tilille muiden selkänahasta reväistynä.

Se on täysin totta, että Suomen malli lapsen ensivuosien kasvattamisen suhteen on ehdottoman hieno. Harvan maan äideillä on niin hyvä tilaisuus todella keskittyä lapsen kasvattamiseen. On myös totta, että aina kun ihmisille antaa jotain ilman sen kummempia ihmetyksiä, sitä joku käyttää hyväkseen. Tässä voisin viitata siihen Erilaiset Äidit -sarjan nelosjaksoon missä perhe enemmän tai vähemmän jätti työntekemiset muille. Mutta älkää naurattako väittämällä, että ihminen pääsee vähällä kotiin jäädessään.

Myyjänä tienaan hitusen verran alle 12 euroa tunti, mikä on muuten korkein palkka mitä liki 10 vuoden kauppatyön kokemuksella saa. Tietenkään en tee tunteja täyttä määrää, sillä kaupan alalla harvemmin löytyy paikkoja missä ensinnäkin suoraan vakinaistetaan saati sitten annetaan työtunteja edes 30 tuntia per viikko. Esimerkiksi viimeisimmän YT-aallon seurauksena useilta talossa vuosia viihtyneiltä työntekijöiltä tiputettiin tunnit alkaen 8 tunnista maksimissaan 24 tuntiin viikossa, joten ei voi todeta työntekijöiden olevan hirvittävän haluttua tavaraa naisten työaloilla.

Tämän huikean palkkahistorian keskellä olen oikeutettu noin 800 euroon kuussa ensimmäisenä vuotena. Sen jälkeen jos haluan jäädä hoitovapaalle, se laskee pahimmillaan 500 euroon tai alle. Vaikka saisin sen 800 euroa kuussa jatkossakin, ei sillä elä herroiksi. Kukaan näistä äitityö-keskustelijoista ei ota huomioon sitä, miten pienipalkkainenkin ihminen menettää rahaa jäädessään kotiin lapsen vuoksi. Tietysti sitten on niitä äitejä jotka vain laittavat lapsen nurkkaan leikkikehään ja vetävät lonkeroa mutta tuskin niissä äideissä on paljon huolta siitä, että menisivät töihin jos eivät olisi valtion kustantamalla hoitolomalla.

Minä en voi jäädä kotiin kuin vuodeksi. Jos syön hernekeittoa ja säästän kaikesta, voin jäädä vielä hoitovapaalle toiseksi vuodeksi. Tämä olisi hyvä asia pelkästään siksi, että lapseni saisi olla äitinsä kanssa, oman äitini lapsena menettäneenä osaan arvostaa sitä ihan eri tavalla. Äitiysloma ei ole luotu minua varten; minä en nauti siitä, että sosiaalinen piirini kutistuu yhteen ihmiseen, joka tarvitsee apua kaikessa. Minä en koe lomaksi sitä, että yötä päivää nousen toistamaan samat rutiinit kolmen tunnin välein, enkä nauti olostani kun maailma sanelee sen mitä minun tulisi tehdä. Minulle ei anna mitään se, että mahdollisesti uraksi nimitettävä työelämäni jää paussille pariksi vuodeksi, jäätyy kokonaan tai että opiskeluni jäävät pakostakin sivuun määräämättömäksi ajaksi. Minä en saa mitään korvausta siitä, että luovun kaikesta mikä liittyy omaan elämääni, jos lapseni minua tarvitsee. Aviomieheni sentään osasi antaa vertaistukea koomisesti huokaamalla, miten onnekas onkaan päästessään töihin ja kouluun pois kodin velvoitteista. Kaikessa kurjuudessaan sen totuuden ääneen sanominen lohdutti, sillä elämä ei ole ollut mitään herkkua yhdeksän kuukauden epämukavuuden, kuukauden repeämishaavojen hoidon ja jatkuvan tarvitsemisen kanssa.

Voi olla, että olen vähän ihmeellinen äiti koska teen oikeasti asioita lapseni hyväksi. Yleensä nuo puhujat jotka asiaa sivuavat, antavat sen kuvan että olen laiskanlainen, itsekäs ja ahne oman etuni tavoittelija. Tosiasiassa näyttää siltä, että äitien nykiminen töihin ei ainakaan pienennä lasten yksin jäämisen riskiä. Lapset kaipaavat enemmän huomiota ja rakkautta. Se, että ihminen ei osaa sitä lapselleen antaa, on hänen henkilökohtainen häpeänsä. Uskon kuitenkin, että se ihminen epäonnistuu tehtävässään siitä huolimatta missä viettää päivänsä.

Sanokaa mitä sanotte, jaksakaa jauhaa imetyksistä ja ihmetelkää mielipiteitäni, mutta älkää viitsikö väittää että minä voitan tässä mitään muuta kuin läheisyyden lapseni kanssa. Olkoonkin vaikka kuinka luksusta saada se huntti lapsilisää ja ajaa bussilla ihan ilmaiseksi paikkoihin, joihin minulla ei ole varaa.

Asiaan liittyviä kolumneja tai artikkeleita:
Helsingin Sanomat: Äidin paikka on töissä
Uutissirkus: Äiti haluaa poliitikot mukaan työelämään
Vantaan Sanomat: Äiti lähtee nyt töihin, moi!  

P.S. Valitan tekstin mahdollisia ajatusvirheitä, keskittyminen on hankalaa kun kirjoittamista tehdään hoitotoimenpiteiden välissä.

Mietteitä menneestä tulevaan

Kulunut vuosi ja sitä edeltänyt syksy on ollut hyvin rankkaa aikaa. On koettu jos jonkinmoista hullunmyllyä – päästy kouluun ja aloitettu uutta tulevaisuutta, menetetty unelmia ja pelätty pahinta. On kärsitty säryistä ja kivuista, odotettu niin että pää hajoaa sekä saatu enemmän kuin koskaan ennen. Olen ollut lapseton, lapsekas, opiskelija, työntekijä, burn outin partaalla ja onneni kukkuloilla. Olen vaipunut epätoivoon, itkenyt itseni uneen ja nauranut ääneen ilosta useammin kuin kerran. Miettinyt, miten elämä voi ollakaan näin ihanaa ja ollut vakuuttunut siitä, etten koskaan enää tarvitse mitään.

Mutta elämä ei ole koskaan niin yksinkertaista. On ylä- ja alamäkiä, surua ja rakkautta. Keskenmenon jälkeen en uskaltanut enää tuntea samanlaista onnea kuin silloin ja levittelin uuden raskauden myötä kaiken rakkauteni tasaiseksi kerrokseksi sen sydäntä pakahduttavan ryöpyn sijaan. Antauduin hetkellisille pelkotiloille ja järkeilin päivittäin sisäisiä kauhujani pienemmiksi. En suunnitellut tulevaa, yritin vain pitää itseni aktiivisena jotta odotus ei tunnu niin pitkältä. Nyt kun tulevaisuus on täällä, olen vieläkin pienessä ihmetyksen tilassa. Olenko minä nyt tässä? Onko tuo vauva minun lapseni? Olenko minä aikaansaanut jotain noin ihmeellistä?

Olen saavuttanut yhden elämäni tarkoituksista. Minun pitäisi siis olla onnellisin ihminen maan päällä. Tämän sijaan kuitenkin olen muuttunut viime aikoina vaisuksi, en läpise mitä sattuu kaikille ihmisille kuten yleensä enkä innokkuudellani aiheuta nolostusta itselleni. En naura ääneen pieniäkin juttuja, enkä haaveile. Herkistyn hyvin helposti, monesti jopa ilman syytä ja joko nukun liikaa tai sitten en saa unta muutamaa tuntia enempää.

Ihmiset sanovat “no se vaan kuuluu siihen kun olet ollut raskaana”. He muistuttelevat baby bluesista, toteavat minun oman aiemmin todetun henkisen tilani vaikuttavan, toteavat että on täysin ymmärrettävää tuntea kaikenlaista kun elämä on näin mullistunut. “Lähde vaunukävelylle. Mene kahville jonkun mammakaverin kanssa. Keksi jokin projekti.”

Ehkä rehellisin kuva koskaan siitä haikeudesta, mikä minussa kasvaa.
Tämä kuva on otettu jouluna 1989, puoli vuotta sen jälkeen kun äiti kuoli.

Olisi joskus mukavaa, että loogisten syiden sijaan joku joskus näkisi minut. Katsoisi minua kohden ja huomaisi että minkälainen olen. Ei huolehtisi siitä mitä tilanteessa kuuluu nähdä, ei veisi minnekään piristääkseen, ei ahdistuisi siitä mitä minä tunnen vaan rehellisesti näkisi minut, ottaisi kädestä koska itse haluaa ja minusta pitää sekä olisi rehellisesti läsnä. Olisi joskus mukavaa, että en olisi itse näin hankalalla päällä.

Viime ajat ovat aikaansaaneet minulle sen tunteen, että olen tipahtanut maan päältä. Ensin lähdin YT-aallon mukana osittain itseni, osittain ystävieni puolesta. Jäin ulkopuolelle ja yksi elämäni rikkaimmista ajoista päättyi. Kuvittelin pitkään, ettei se muuta mitään mutta kyllähän se muutti kaiken. Uudessa työpaikassa tutustuin ihmisiin ja menestyin, mutta koska luonteeni on sellainen, olin sielläkin aina jossain määrin ulkopuolinen. Se on aina minä ja muut, jostain syystä. Yritin parhaani mutta sielläkin aloin polttamaan itseäni loppuun. Etsin pakotietä, hain kouluun ja sitten elämä päätti nykäistä minut muiden tarjoamista tarkoituksista suoraan omaani. Minusta tuli yhtäkkiä mielettömän tärkeä ihminen.

Nyt tuntuu, että elän muiden tarpeita varten. Minuuteni on kutistunut pieneksi kuulaksi kaiken tämän velvollisuuden alle ja minussa elää vahvaa haikeutta. Tunnen oloni seurassa jotenkin omituisella tavalla vaikeaksi, seuraan jatkuvasti tekemisiäni ja mietin, teenkö parhaani. Suunnittelen loputtomiin illanistujaisia ja vierailuja, mutta pelkään, ettei kukaan saavu paikalle. Ei, en pelkää. Se tunne on melkeinpä usko siihen, että olen liian kauan ollut jossain muualla, poissa baareista ja juhlista, oman elämäni pidättämä ja ulkopuolinen.

Kun joskus kuolen, kuinka moni ihminen saapuu paikalle hautajaisiini? Minkälaiset ne ovat, osaisivatko ihmiset luonnehtia minua sellaisena kuin olin? Ovatko he nähneet minut? Jos näkisin tämän kaiken, muuttaisinko itse mieleni siitä, minkälainen olen?

Näenkö itse itseni vai luulenko vain näkeväni? Kuka meistä on oikeassa?

Millä tavalla saisin itseni uskomaan, että kuulun jonnekin?

Joskus se kyllästyttää

Joinakin päivinä äiti on vaan väsynyt. Väsynyt syöttöihin, toimimaan kun käsketään, lähtemään liikkeelle kymmenen eri vermeen kanssa, suunnittelemaan reittinsä ettei juutu vaunuineen mihinkään ja pelkäämään, ettei seuraavaan bussiin mahdu.

Kyllästynyt olemaan tarvittu, laittamaan muiden tarpeet omien edelle ja elämään tällaista elämää. Olisipa niin hienoa olla vapaa velvotteista, jäädä kotiin vain siksi ettei huvita tehdä muuta ja saada se mahdollisuus kipaista äkkiä kauppaan.

Vauvan kanssa ei kipaista minnekään.

Ja sitten vielä saattaa kokea syyllisyyttä siitä, että ressukkavaavia näin inhoaa ja haluaa sen seurasta. Että olisi valmis jättämään sen taakseen yhden cappucinon tähden.

No tietenkään en ole. Ärsyttävä ärsytys kaikkoaa aina hetkeksi kun kumarrun lapseni ylle ja se ilostuu minut nähdessään, tuo kädet tohkeissaan suunsa eteen ja nauraa hekottaa. Ärsytys häviää aina hetkeksi, kun nostan ihanan lämpöisen lapseni syliin kun hällä on paha mieli.

Yksityiset hetket on niitä, kun väsyttää. Ne hetket, kun voisin olla jotain muutakin, kuin äiti.

“Mene vaunulenkeille”, sanotaan. Vaunulenkeille? Ovatko vaunulenkit ratkaisu siihen, että haluaisin hetken vapautta? Jos kurjalta tuntunut elämä ei ole aiemminkaan parantunut sillä, että lähden säähän kuin säähän kulkemaan määränpäätöntä ympyrää, niin miten se kävely voisi nyt olla avuksi?

Vertailun vuoksi, olettaen että nyt olen sitä kävelevää tyyppiä, kävelythän käyvät niin, että puen päälleni, menen ulos, kävelen määränpäättömästi, tulen kotiin. Tätä katsellessa, miten voi vauvan pukeminen, oma pukeminen, vauvan kantaminen, vaunujen varastosta ulospuskeminen, teillä ympäriinsä työntäminen, varastoon takaisin puskeminen, vauvan kantaminen, vauvan riisuminen, itse takin riisuminen, vauvan vaihtaminen ja vauvan syöttäminen olla millään tavalla rentouttavaa?

Oikea ratkaisu näihin tilanteisiin olisi se, että isä lähtisi niille vauvalenkeille ja äiti vetäisi hetkellisesti kuuman suihkun, suklaavanukkaan ja nokoset.

Isälle korttiin

Nyt kun päivä on jo kääntynyt isänpäiväksi, lienee hyvä mattimyöhäisiä varten julkaista pari isärunoa jotka itse olen korttirunoiksi runoillut. Näitä saa vapaasti käyttää, mutta toivon että yhteydessä mainitaan kirjoittaja. :)

pieni söpö tyttönen tässä
herttaista isää on kiittämässä
kiitos isä, kun kodin mulle annat
kiitos, että rakkaudella kannat
kiitos siitä, ettet koskaan mua hylkää
ansiostas en maailmaa mä pelkää
kotiin kun saavun, vastassani olet
rakkaudella halaat, mulle hymyilet 

ja toinen hieman pidempi isäruno niille monimutkaisemmille isäsuhteille:

Isälle mitä kertoisin,
sanoakseni sen vähin sanoin;
kaiken mitä hän on.

Miten muotoilen lauseeni kirjavat
kuvatakseni häntä paremmin?

En tahdo kertoa vain tärkeintä
ja jättää pois yksityiskohdat,
sillä juuri niillä on merkitystä.

En myöskään tahdo julistaa,
en tahdo liikaa sanoja
vaan kaiken oleellisen.

Tahdon sanoa jotain täydellistä.

Tahdon kertoa: Isä on vahva,
turva joka ei petä, johon tukeutua.

Tahdon muistaa: Isän varjo lohdutti,
kun pimeässä peiton alla pelkäsin.

Tahdon kiittää: Isän neuvot minut muovasi,
valmis olen taistelemaan selviytyäkseni.

Tahdon pyytää anteeksi: Kaksi mieltä,
lapsi kuin isänsä – jääräpäinen ja oikeassa,
tosin viisautta vailla.

Tämän kaiken tahdon sanoa,
kertoa täydellisin lausein.

Isä on vahva, isä on valpas,
isällä on rohkeutta, isä on viisas.
Isä neuvoo ja isä luottaa,
isä rohkaisee ja isä rakastaa.

Ja se on totta, tapahtui mitä tahansa:
vahvat on tunteet isää kohtaan lapsella.

Vielä lisäksi runo, jonka kirjoitin kummeille, isomummulle, mummille, papalle ja vaarille tyttäreni kastejuhlaan. Runo kirjoitettiin alunperin mummille mutta se on kuitenkin muunnettavissa vaikka kaikille maailman isille. Vaihtoehtoinen aloitus on liitetty runon loppuun, muuten runon sisällä voi huoletta vaihtaa vastaanottajan mummista miksi ikinä tahtoo:

Pieni lapsi
kaipaa mummia,
näyttämään juttuja,
kertomaan kummia.

Jonkun joka huolehtii,
kädestä pitää.
Mummin, joka ei
pelkää mitään.

Jonkun, joka piiloon
mörötkin ajaa,
jonka tunnistaa kaukaa,
eestä ja takaa.

Sen, joka keinuun
vauhtia antaa,
joka peiton alle
lapsosen kantaa.

Mummi on se,
joka öisin herättää:
”Sinä yskit, pieni”
ja antaa lääkettä.

Muuta lapsi ei tarvitse,
iso halaus riittää.

Rakkaudesta lapsi
mummiaan kiittää.

P.S.
Mikäli runon kohteena on mummu, isomummu, eno, kummi, pappa tai vaikka vaari,
runon voi aloittaa näin:

Pieni lapsi
isää kaipaa,
jolla on tarinoita
ja aina aikaa.

Jonkun joka huolehtii…