Validoitu elämänkaari

Eräässä rap-klassikossa sanotaan että meistä jokainen syntyy maailmaan ilman mielentilaa. Mistä se kääretorttua muistuttava monikerroksinen maailmankuva sitten muodostuu?

Satuin tässä eräänä päivänä television ääreen katsomaan dokumenttia onnesta. Siinä annettiin ihmisille hyvä loppuajatus: Meillä ei ole koskaan aiemmin ollut näin paljon onnellisia vuosia elämämme aikana. Olemme siis onnellisempia kuin kukaan meitä aiemmin. Silti meitä kiinnostaa, miten voisimme olla onnellisempia, miksi en ole onnellisempi, miksi muut saavat olla onnellisempia kuin minä, mitä olen tehnyt väärin ollakseni näin onneton? Onnesta onkin tullut kauppatavaraa, materian aiheuttama valmiiksi määritelty mielentila, jokaisen kansalaisen velvollisuus ja ihmisen todellinen päämäärä. Meidän tulee olla onnellisia. Meillä on oikeus olla onnellisia. Minä olen vapaa. Antakaa minulle jotta voin olla onnellinen.

Samaan aikaan kasvava lapsi saa vanhemmiltaan hyvin mustavalkoisia ohjeita elämästä, kuten pitääkin. Vasta aikuisena lapsi ymmärtää paremmin harmaan eri sävyjä, mutta vielä maata viistävänä karvattomana apinana lapsi saa tietää mikä on hyvä ja mikä on paha. Kuuma pata, ei saa! Nukke, saa! Rusetti hiuksiin, saa! Rusetti hiuksista, ei saa! Näitä ohjeita käyttäen lapset muodostavat hämmentävän mutta hyvin toimivan verkon niistä asioista, joita saa ja ei saa, pitää ja ei pidä tehdä.

Lapsi varttuu teini-ikäiseksi. Vanhempia rasittaa kun lapsi ei vielä ymmärrä harmaan eroa mustaan tai valkoiseen, mutta ymmärtää sen olemassaolon ja tarkoituksen. Lapsi ei ymmärrä miksi vanhemmat eivät ymmärrä. Kaikki ovat onnettomia. Lapsi uudelleenmäärittää vanhempiaan ja vanhemmat määrittävät uudelleen niin itsensä, kuin teoriassa myös lapsensa vaikka moni ei pystykään päästämään irti siitä vaippaikäisen lapsen määritelmästä. Saa tehdä, ei saa tehdä, teen silti. Vanhemmat lätkivät tehtyjen rajakokeilujen päälle OK ja EI -leimoja sitä mukaa kuin lapsi kasvaa ja vähitellen lapsi kehittää rakentamansa verkon päälle henkilökohtaisia periaatteita ja suunnan.

Sitten ollaan tässä aikuisuuteen kasvavien ihmisten muurahaispesässä. Jokaisella on oma pieni kolonsa, jota saa koristaa mutta niin, ettei muita häiritse. Ei saa olla ääntä, ei liikaa valoa, huono juttu jos on liian pimeää, lasten äänet on niin ihania. Jokainen ihminen täyttää [ ] valid [ ] invalid -lomakkeita tekemillään päätöksillä sitä mukaa kun elävät elämäänsä.
Minulla on henkilöturvatunnus, olen siis validi ihminen.
Minulla ei ole passia, en ole validi kun en voi todistaa olevani tässä.
Minulla on auto ja pääsen sillä itsenäisesti liikkeelle, olen validi.
Minä kuljen pyörällä koska en ole viitsinyt käyttää rahojani jonkin rautalehmän ajolupakorttiin, en ole validi. Ihmiset kutsuvat minua hipiksi.
Minä syön vihreää koska en halua tuottaa tuskaa eläimille tai rasittaa ympäristöäni. En ole siis validi, minua pidetään tiukkiksena.
Minä syön vihreää koska tykkään eläimistä ja se on ollut juuri kaikissa lehdissä että se on terveellistä ja ihanaa, olen validi.

Minä olen lihava, en ole validi. Minä harrastan urheilua ja pyrin terveellisyyteen, olen sittenkin validi. Syön suklaapatukan, olen epäjohdonmukainen.

Minä syötän tietoni palveluun, tietoni vuodetaan maailmalle. En ole ajatellut tarkkaan minne tietoni syötän, en ole validi vaan typerä. Tiedot varasti ja vuoti joku muu, olen siis uhri, olen jälleen validi.

Maailma huokaa yhteen ääneen joka päivä, kuka on ok ja kuka ei. Kuka teki oikein, kuka ajatteli oikein, mitä kaikkea tehtiinkään väärin. Väärin tehneiden odotetaan asettuvan riviin ja toteuttavan katumusharjoituksiaan ja jollei näin käy, on se skandaali ja uusi väärä teko. Kaipaamme hyväksyntää kaikelle mitä olemme – ajatuksille, teoille, päätöksille. Haluamme ostaa hyväksytyn värisen auton, haluamme ne kengät jotka ovat kaikkein makeimmat jotta voimme nauttia muiden hyväksynnästä. Me haluamme kuulua siihen hyvisjengiin, paiskata tassua ostareilla ja mulkoilla niitä idiootteja jotka eivät tajua.

Ei sikäli, hyväksyntä on hyvä juttu. Se jakaa ihmiset hyviin ja pahoihin, antaa syyn ja seurauksen vallita maailmassa, aiheuttaa värinää ja väristyksiä ihmissuhteisiin sekä järisyttää joidenkin maailmaa. Toisinaan vain on hyvä huomata se, miten ihmiset elävät kuin liukuhihnalla. Joskus on hyvä, että maailmassa on muutama Jussi Parviainen, jolla on halua kirjoittaa blogia ja rikkoa maailmaan hieman enemmän harmaan sävyjä. Joskus on hyvä tulla ravistelluksi kaiken sen päänsilittelyn sijaan. Joskus on hyvä, ettei kahvikupissani lue että varo tämä on kuumaa. Joskus on hyvä ostaa kaupasta Haisuli-vihko vaikka sillä ei mitään tee.

Joskus on hyvä ymmärtää miettiä asioita ja ehkäpä kirjoittaa blogaus jolla ei oikeastaan ole minkään sortin rakennetta.

Aivan liian vähän elämästä

Olin tuossa taannoin työn touhussa ja ryhdyin tyhjentämään mattorullakkoa mattomalli kerrallaan. Jossain vaiheessa vastaan tuli joulun alle tilatut valkoiset taljat ja niitä nostellessani ajattelin hiljakseen “onpa keltainen, ruman näkönen, ostaakohan näitä kukaan, nää taas pölisee joka paikkaan, onkohan tää villaa..” ja sitten se valkeni. Ne olivat oikeita, lampaista nyhdettyjä taljoja.

Nostelin taljoja pöydälle yksi kerrallaan ja kuvittelin kaikkien taljojen alle eläimen, pienen lammaskatraan ihmettelemään jalkojeni juureen.

Jokaisen taljan vuoksi yhden lampaan piti kuolla ja sitten ihmiset heittelevät taljoja lattialle ja haukkuvat niitä rumiksi ja tinkaavat alennuseuroja jos on värivirhe jossakin. Vaikka se talja maksaisi 150 €, se on aivan liian pieni hinta elämälle.

Minä en ole mikään vihainen kettutyttö, en vaan koe tarvitsevani turkiksia kun asun hyvinvointivaltiossa ja omistan vilttejä. Turkiksen käyttöön tulee olla hyvä syy enkä ole vielä löytänyt niin hyvää syytä, että voisin käyttää turkiksia. Äidin perintöturkitkin menivät toiseen osoitteeseen.

Koulujuttuja

Menin ja hain tuossa keväämmällä Taidetieteelliseen Korkeakouluun Elokuva- ja TV-lavastuksen oppijaksi. Tässä pientä näytettä siitä, mitä sain aikaiseksi.

Tehtävä 3.  Komeronkokoinen koppi kerrostalossa
(Dostojevski: Rikos ja rangaistus, s. Juhani Konkka, Otava 1994)

Lue oheinen tekstikatkelma ja tee tekstin herättämistä mielikuvista kolmiulotteinen teos.
Heinäkuun alussa, tavattoman helteisenä päivänä, nuori mies lath illan suussa komeronkokoisesta huoneestaan, jonka hän oli vuokrannut S:n kujalta, ja alkoi hitaasti, aivan kuin epäröiden kävelemään K:n sillalle päin. Hän vältti onnellisesti emäntänsä tapaamisen portaissa. Hänen komeronsa oli viisikerroksisen talon katon rajassa ja muistutti pikemminkin kaappia kuin ihmisasuntoa. Hänen asuntonsa emäntä, jolta hän oli vuokrannut tuon komeron siihen kuuluvine palveluineen ynnä päivällisineen, asui kerrosta alempana omassa huoneistossaan, ja joka kerta lähtiessään kadulle nuoren miehen oli väistämättä kuljettava ohi emännän keittiön, jonka ovi oli miltei aina selkoselällään.

Toteutustapa
Tekotapa ja materiaalit vapaat. Työn on mahduttava taiteltuna A3-kokoiseen kirjekuoreen ja vastaanottajan on kyettävä helposti avaamaan ja kokoamaan teos.

Arviointiperusteet
Kyky tilallistaa mielikuva, materiaalien luova käyttö ja tekninen toteutus.

Sitten myöhemmin valintakokeissa (jee pääsin ekaan vaiheeseen jee!!) tein tällaisen:

Tehtävänä oli tehdä jokin portti jonka läpi jotain en muista mitä.

Eilen, tänään ja sitten huomenna

Sen jälkeen, kun tein raskaustestin, on tapahtunut aivan kamalasti vaikka siitä ei ole kuin viikko. On täytynyt hyväksyä ja oppia aivan uudenlainen maailma, uudenlaiset ajatukset, uudenlainen tulevaisuus. Todellisuus astui nykyhetkeen ja kysyi yleisöltään, ovatko he valmiita – me vastasimme kutsuun myöntyvästi. Kyllä. Me olemme valmiita. Me olemme halukkaita. Meitä pelottaa, mutta olemme iloisia.

Minä kuitenkin koin liki mahdottomana ajatuksen iloita itse toukasta. Vatsaa nipisteli, ruokatavat uusittiin ja elämää saneerattiin, mutta kaikesta huolimatta vaikka kuinka yritin, en pystynyt hyväksymään kasvavaa elämää lapsena. En uskonut tapahtumaa todeksi, en pystynyt liittämään olennolle identiteettiä, olin vakuuttunut, että tästä ei tule lasta. Se oli kuin jokin turvakaide minun ja huonon lopputuloksen välissä: “Tämä ei ole sinun taistelusi, hellitä”.

Eilen aamupäiväpalan syötyäni ja töihin lähdettyäni alkoi vatsakipu. Se tuntui kuin kuukautiset olisivat alkamassa, paineena alavatsan paikkeilla. Istuin bussissa ja huomasin vääntelehtiväni.
“Taisin syödä liikaa ruokaa kun on niin epämiellyttävä olo.”
Töihin ehdittyäni vatsakipu oli kasvanut vääntäväksi, se porautui munasarjoihin ja sai koko alavatsan elimet helisemään. Puin päälleni työvaatteet ja kävelin työpaikalle, kirjauduin sisään ja valmistauduin työpäivään. Oireet olivat kuin minulla alkaisi oikein runsaat ja kivuliaat kuukautiset eikä kestänyt kuin vartin kun jouduin lähtemään pukuhuoneille hakemaan Panadolia. Päätin kuitenkin ensin soittaa jollekin terveysihmiselle ja jonkin aikaa puhelimessa puhuttuani totesin että nyt on pakko lähteä päivystykseen. Kello oli 15:53.

Koko taksimatkan Meilahteen mietin että tämä on keskenmeno. Ensin ajatus oli aivan liian tuskallinen, ikäänkuin menettäisin jotain vaikka en kokenut sitä läheiseksi. Ajatus lapsesta oli jo kuitenkin minulle arvokas enkä halunnut tulevaisuudestani luopua. Mietin kaikkia niitä ihmisiä, jotka tulisivat asian ottamaan raskaammin. Istuin jännittyneenä takapenkillä kun taksi hidasteli ruuhkissa, seisoi valoissa ja sen ajellessa mukulakivikaduilla, irvistin tuskasta. Sairaalaan päästyäni menin vahtimestarin luukulle ja totesin “tuota, minä saan varmaan keskenmenon”, samalla miettien miten absurdi koko ajatus oli, ei minun ole tarkoitus saada mitään keskenmenoja. Minut ohjattiin päivystykseen.

Seuraavat kolme tuntia vietin irvistellen, odottaen, hillitysti käyttäytyen kun minua tutkittiin ja lääkittiin. Ajatus ei kulkenut, minä vietin kaiken aikani tapittaen Kauniita ja Rohkeita televisiosta kaksinkerroin samalla kun odotushuone virtasi onnellisia pömppömahaisia pariskuntia. Yritin olla huomaamaton, mutta kyllä ihmiset näkivät tärisevistä käsistäni, että jotain oli vialla. Odotushuoneessa istuessani silmäkulmastani vieri kyynel kun eläydyin Kaunareiden erikoisjakson liikuttaviin ihmiskohtaloihin kodittomien turvakeskuksessa, mutta omaa elämääni en itkenyt. Sen aika on sitten jos siltä tuntuu. Upea aviomieheni oli matkalla, vaikka sikäli pärjäsin hyvin itseksenikin. Nyt ei ainakaan tarvitse olla yksin.

Ultraääni koitti. Pieni osa minusta toivoi, että tämä oli vain jokin ihme juttu eikä raskaus olisi vielä päättynyt. Olo oli hieman parempi kun saamani kipulääke lievitti kipua ja tutkimuksen alkaessa olin toisaalta hyväksynyt sen todennäköisemmän vaihtoehdon. Lääkäri katsoi laitteillaan meidän pientä elämänalkuamme ja totesi, että vaikkakin kohtupussi on vielä nähtävissä, siitä tuskin alkaa enää kehittymään mitään. Kyseessä on siis keskenmeno, mutta hyvänä puolena voimme todeta asioiden muuten menneen hyvin. Kohdunsisäinen raskaus viittaa siihen, että voimme yrittää parin kuukauden sisään uudestaan.

Palasin odotustilaan ja odotellessani minut valtasi tunneryöppy. Itkin vuolaasti hetken, vain pienen hetken jonka jälkeen kuivasin silmäni ja olin taas oma itseni. En ole koskaan osannut itkeä asioista, joista olisi ehkä aiheellistakin olla surullinen. Vaikeat tilanteet vaativat vahvoja ihmisiä ja minä olen aina vahva. Minun on aina pitänyt olla vahva. Lisäksi en toisaalta kokenut menetystä. Kainalossa kuiskasin, että ei tunnu siltä kuin olisin menettänyt jotakin. Pettymys oli se, mikä minut sai itkemään. Olisin halunnut pitää mahdollisuuteni.

Tapahtuman jälkeen kävimme aviomiehen kanssa Itäkeskuksessa syömässä ja ostoksilla sekä päädyimme hyvissä ajoin kotiin. Ilta kului kuten aina; nauroimme, suunnittelimme, puhuimme asioista. Tunnelma oli haikea mutta päätimme yrittää tosissamme uudestaan kunhan olin toipunut. Vietin iltani kipulääkkeitä annostellen ja vihdoin ennen nukahtamistani pääsin siihen pisteeseen mihin olin koko viikon pyrkinyt: tiedän missä olen juuri tällä hetkellä ja ymmärrän sekä haluan sitä, mitä se minulta vaatii.

“Minä just pääsin siihen mammamoodiin enkä minä halua siitä pois”, mumisin ajatuksissani tyynyä vasten ja uneksin iloisista asioista.

Kasvukipuja, kummallakin

Ajatus siitä, että huomisesta tulee tänään, alkaa hiljalleen upota. Olen ostanut jo ihan ensimmäisinä päivinä vauvakirjankin, jossa on veikeitä sivuja aivan 18. ikävuodelle asti mutta pidättäytynyt ajattelemaan asiaa henkilökohtaisella tasolla sen enempää. Tuntuu, että olen kauhusta jäykkänä tosiasioiden edessä ja yritän varovaisesti kammeta sormiani irti puristuksesta.

Samaan aikaan olen saanut paljon huomiota osakseni. Ihmisiä kiinnostaa oksentelenko. Ihmisiä kiinnostaa montako viikkoa on jäljellä. Ihmisiä kiinnostaa onko se mikä ja halutaanko me tietää mikä se on. Ihmiset kertovat mitä heidän vatsansa teki x vuotta sitten, mitä eritteitä tuli tai ei tullut missäkin vaiheessa ja miten kaikki se yhdeksän kuukautta tuntui sillee ja tällee. Samalla likimain jokaisen kohtaamisen yhteydessä ihmiset sanovat, että “Toivottavasti kaikki menee hyvin” ja käskevät olemaan levossa.

Hieman kyllä rasittaa. Joskus ehkä enemmän, ei niinkään juuri nyt. Mutta siis kuitenkin, tympii se että kun esitän retorisia kysymyksiä, saan niihin vastauksia. Kun vitsailen jotain, se otetaan todesta. Kun heitän puolivillaisia sarkastisia kommentteja, niihin tartutaan ja kun haluaisin kertoa muille omista kokemuksistani, hukun toteamuksiin että se on koettu, se on tuttu juttu, kaikille käy noin. Minulle ei ole käynyt näin! Tämä on ainutlaatuinen juttu minun maailmassani. Antakaa minun pitää tavallinen ihmeeni.

Sen toivoisin kyllä loppuvan, että ihmiset sanovat toivovansa kaiken menevän hyvin. Joka kerta, kun joku niin sanoo, muistan kaikki ne eri pienet mahdollisuudet jolloin jotain voi mennä vikaan. Kaikki ne pienet virheet, kaikki tapaturmat, kaikki kohtalon oikut. Asiat menevät vikaan jos lasta kantavaa stressataan tarpeettomasti. On toisaalta ollut kyllä hyvin näkyvissä sekin, miten erilaiset uskomukset liittyvät raskauteen ja raskaana oleviin naisiin (joita kutsun hellittelynimellä raskaat naiset). En ole kuitenkaan ajatellut ryhtyväni sohvaperunaksi vain koska olen raskaana, enkä ole ajatellut ottaa olutta vaan koska se on se yksi.

Tämä on minun vastuuni, nyt ja tulevaisuudessa. Ainoa, mistä minun pitää pitää huoli, on etten hukkaa itseäni kaikkeen tähän. Pää kylmänä ja arkielämää mahdollisimman samanlaisena kuin eläisin ilmankin lasta, sillä jossain vaiheessa se lapsen arki irtautuu omastani ja jos olen elänyt vain lapseni kautta, huomaan olevani yksin ja ideaköyhä. Lapsi ei ole se, joka muodostaa perheen, tämä on vain uusi asukas joka vaatii erityishuomiota. Tämä on se asia, mistä minun kannattaa olla oikeasti huolissani.

Crobots

Crobots on kirjanen, jossa on virkattujen Amigurumirobottien teko-ohjeita. Crocheted Robots equals Crobots. Aika siistei vaikka ite sanonkin. Kokoahan noilla on jtn 10cm tai alle.

Finished it!

Today I finished up the request my friend gave me, she’d found a cool pattern on Etsy.com of a pair of bare foot sandals. She was wondering about the difficulty of the pattern when I stepped up and said “I can do it”. And so I did.

It’s really easy, just follow the directions. Pattern can be purchased here at isamocrochet’s Etsy shop.

Next up is the playing around with this design and adding to it. I might be making some pretty little footwear for the next Summer.

 

Kaveri löysi netistä mitä ihastuttavimman ohjeen paljaanjalan virkatuista sandaaleista ja mietti kovasti, kauanko niihin menisi ja mikä lanka ja mitenkä kun ehdotin väliin että voisin tehdä ne ihan omasta ilostani.

Ja näin tein. Tuollaiset niistä tuli.
Ohje itsessään oli hirvittävän helppo, minä teen tuollaiset muutamassa tunnissa ja tuumasinkin niitä muutaman setin virkkailla huvikseni.

Seuraavaksi sitten on tarkoitus alkaa leikkimään, miten ohjeen saa paremmaksi ja mitä siihen voi lisätä. Voipi olla että tulos on vähintäänkin ihana.

EDIT: Kuvista näkee mitä kaikkea on saatu aikaan. ^_^

 

Brilliant – Jared Leto as Kurt Cobain

Kurt, you have been and you will be missed.
Jared Leto, vähänkö oot loistava kun tämän teit.

Joku joskus kehtasi väittää ettei Nirvanan musiikki ole mistään kotoisin mutta minun mielestäni kylläkin on selvää, että bändi joka oli katalyytti uudelle musiikkisuuntaukselle, on vähintäänkin ansainnut meidän kaikkien kunnioituksen. Kurt-rukka taas oli hyvä esimerkki siitä, miten kaksisuuntaisen elämä voi olla vaikeaa.

Sormi jäi Arabiaan

I accidentally the whole finger

Voin muuten sanoa, että aika hehkeetä blogailla yksi sormi paketissa.

Tässä keskiviikkoaamusella järjestelin töissä Arabian Koko-astiaston hyllyä kun yksi muki kierähti hyllyltä lattialle ja hajosi kolmeen palaan. Työnsin palaset sivuun ja viimeistelin työni, jonka jälkeen ryhdyin siivoamaan aiheuttamaani sotkua. Nostin käteeni suuret palaset ja huomasin pieniä lohkeamia muutaman kappaleen maassa. Yritin ensin nostaa niitä etusormen rasvapinnan avulla mutta laastarin vuoksi tämä ei onnistunut joten harkitsemattomasti pyyhkäisin kädelläni kasan yltä.

Jokin tuikkasi kipeästi oikean käden pikkurilliin ja kun nostin sormen silmieni eteen, se antoi minulle leveän, verisen hymyn. Onnekseni minulla on pieni pikkurilli joten suurehko haava pienessä pikkurillissä on melko pieni, mutta käsi ei osannut olla samaa mieltä. Verta valui mutta nopea laastaritoiminta sai aikaan tyrehtymisen ja työinnon selvän kasvun. Tein töitä työpäivän loppuun kunnes hoksasin että koko sormi säteilee pitkin kättä ja on melko epämukava. Sitten soitettiin työterveyteen (joka yhdistyi aina ensin takaisin vaihteeseen ensimmäiset 10 kertaa), jonka jälkeen mentiin sanomaan että tarvin dokumentin henkilölle 1, 2, 3 ja lopulta 4. Täytin dokumentin 1, dokumentin 2 ja sain lopulta luvan mennä vieressä sijaitsevalle lääkäriasemalle. Siellä odoteltiin lääkäriä, saatiin röntgenlähete, odoteltiin lääkäriä, odoteltiin hoitajaa ja saatiin haavansidontaa, pieni tukilasta ja tetanuspiikki. Niin ja 2 päivää sairaslomaa.

Ilmeisesti koko päivä ja oikeastaan tämä penteleen epäonnen viikko sai minut niin hämilleni ja väsyneeksi, että vaikka olin noussut siihen bussiin, joka ajaa suoraan kotiin, jäin pois vaihtopysäkillä. Huomenna en kyllä liiku kuin olohuoneeseen asti, henkensähän tässä menettää perkeleenperkele.

Ehhehe, niinpähän tietty

Menin tänään sitten ihmettelemään niitä askartelujuttuja, sain aikaan bussin ilmastoinnista hirvittävän migreeninmeinauksen ja kuljin Kampissa toinen kyynärpää pystyssä päätäni pidellen, törmäilin seiniin ja irvistelin ihmisille. Löysin jonkin pienen kaupan missä myydään kampaamotarvikkeita ja säästyin kävelyltä Stockmannille, jonka jälkeen vihdoin sain tieni kulkemaan askarteluliikkeen ovista sisään ja kun ihmettelin että eikö teillä ole sitä Paverpolia kun Jumbon askarteluliikkeessä oli ja sit ostinkin harmaata ja Paverplastia voiko sitä tohon sekottaa että kestää pakkasta… Niin huivitäti sanoi että toi Pretax, se ei tarvi mitään sekoitetta.

“No sehän on kiva”, totesin.
“Nyt pitää sit miettiä mitä mä niillä Paverpoleilla ja Paverplasteilla teen”.
Nauroimme.

Mutta no, kohtsillään on tarkoitus testailla josko saisin projektini kokeiluasteelle ja sitten voin näyttää että mitä kaikkea hienoa olenkaan taas keksinyt (Askarellissa käytyäni keksin lisää) ja ja.

Urheillut en, koska elämä työ kiire kamala väsymys syksy joulun odotus käsityöt tekosyy.
Mutta kävelin bussilta kauppaan.