Eräässä rap-klassikossa sanotaan että meistä jokainen syntyy maailmaan ilman mielentilaa. Mistä se kääretorttua muistuttava monikerroksinen maailmankuva sitten muodostuu?
Satuin tässä eräänä päivänä television ääreen katsomaan dokumenttia onnesta. Siinä annettiin ihmisille hyvä loppuajatus: Meillä ei ole koskaan aiemmin ollut näin paljon onnellisia vuosia elämämme aikana. Olemme siis onnellisempia kuin kukaan meitä aiemmin. Silti meitä kiinnostaa, miten voisimme olla onnellisempia, miksi en ole onnellisempi, miksi muut saavat olla onnellisempia kuin minä, mitä olen tehnyt väärin ollakseni näin onneton? Onnesta onkin tullut kauppatavaraa, materian aiheuttama valmiiksi määritelty mielentila, jokaisen kansalaisen velvollisuus ja ihmisen todellinen päämäärä. Meidän tulee olla onnellisia. Meillä on oikeus olla onnellisia. Minä olen vapaa. Antakaa minulle jotta voin olla onnellinen.
Samaan aikaan kasvava lapsi saa vanhemmiltaan hyvin mustavalkoisia ohjeita elämästä, kuten pitääkin. Vasta aikuisena lapsi ymmärtää paremmin harmaan eri sävyjä, mutta vielä maata viistävänä karvattomana apinana lapsi saa tietää mikä on hyvä ja mikä on paha. Kuuma pata, ei saa! Nukke, saa! Rusetti hiuksiin, saa! Rusetti hiuksista, ei saa! Näitä ohjeita käyttäen lapset muodostavat hämmentävän mutta hyvin toimivan verkon niistä asioista, joita saa ja ei saa, pitää ja ei pidä tehdä.
Lapsi varttuu teini-ikäiseksi. Vanhempia rasittaa kun lapsi ei vielä ymmärrä harmaan eroa mustaan tai valkoiseen, mutta ymmärtää sen olemassaolon ja tarkoituksen. Lapsi ei ymmärrä miksi vanhemmat eivät ymmärrä. Kaikki ovat onnettomia. Lapsi uudelleenmäärittää vanhempiaan ja vanhemmat määrittävät uudelleen niin itsensä, kuin teoriassa myös lapsensa vaikka moni ei pystykään päästämään irti siitä vaippaikäisen lapsen määritelmästä. Saa tehdä, ei saa tehdä, teen silti. Vanhemmat lätkivät tehtyjen rajakokeilujen päälle OK ja EI -leimoja sitä mukaa kuin lapsi kasvaa ja vähitellen lapsi kehittää rakentamansa verkon päälle henkilökohtaisia periaatteita ja suunnan.
Sitten ollaan tässä aikuisuuteen kasvavien ihmisten muurahaispesässä. Jokaisella on oma pieni kolonsa, jota saa koristaa mutta niin, ettei muita häiritse. Ei saa olla ääntä, ei liikaa valoa, huono juttu jos on liian pimeää, lasten äänet on niin ihania. Jokainen ihminen täyttää [ ] valid [ ] invalid -lomakkeita tekemillään päätöksillä sitä mukaa kun elävät elämäänsä.
Minulla on henkilöturvatunnus, olen siis validi ihminen.
Minulla ei ole passia, en ole validi kun en voi todistaa olevani tässä.
Minulla on auto ja pääsen sillä itsenäisesti liikkeelle, olen validi.
Minä kuljen pyörällä koska en ole viitsinyt käyttää rahojani jonkin rautalehmän ajolupakorttiin, en ole validi. Ihmiset kutsuvat minua hipiksi.
Minä syön vihreää koska en halua tuottaa tuskaa eläimille tai rasittaa ympäristöäni. En ole siis validi, minua pidetään tiukkiksena.
Minä syön vihreää koska tykkään eläimistä ja se on ollut juuri kaikissa lehdissä että se on terveellistä ja ihanaa, olen validi.
Minä olen lihava, en ole validi. Minä harrastan urheilua ja pyrin terveellisyyteen, olen sittenkin validi. Syön suklaapatukan, olen epäjohdonmukainen.
Minä syötän tietoni palveluun, tietoni vuodetaan maailmalle. En ole ajatellut tarkkaan minne tietoni syötän, en ole validi vaan typerä. Tiedot varasti ja vuoti joku muu, olen siis uhri, olen jälleen validi.
Maailma huokaa yhteen ääneen joka päivä, kuka on ok ja kuka ei. Kuka teki oikein, kuka ajatteli oikein, mitä kaikkea tehtiinkään väärin. Väärin tehneiden odotetaan asettuvan riviin ja toteuttavan katumusharjoituksiaan ja jollei näin käy, on se skandaali ja uusi väärä teko. Kaipaamme hyväksyntää kaikelle mitä olemme – ajatuksille, teoille, päätöksille. Haluamme ostaa hyväksytyn värisen auton, haluamme ne kengät jotka ovat kaikkein makeimmat jotta voimme nauttia muiden hyväksynnästä. Me haluamme kuulua siihen hyvisjengiin, paiskata tassua ostareilla ja mulkoilla niitä idiootteja jotka eivät tajua.
Ei sikäli, hyväksyntä on hyvä juttu. Se jakaa ihmiset hyviin ja pahoihin, antaa syyn ja seurauksen vallita maailmassa, aiheuttaa värinää ja väristyksiä ihmissuhteisiin sekä järisyttää joidenkin maailmaa. Toisinaan vain on hyvä huomata se, miten ihmiset elävät kuin liukuhihnalla. Joskus on hyvä, että maailmassa on muutama Jussi Parviainen, jolla on halua kirjoittaa blogia ja rikkoa maailmaan hieman enemmän harmaan sävyjä. Joskus on hyvä tulla ravistelluksi kaiken sen päänsilittelyn sijaan. Joskus on hyvä, ettei kahvikupissani lue että varo tämä on kuumaa. Joskus on hyvä ostaa kaupasta Haisuli-vihko vaikka sillä ei mitään tee.
Joskus on hyvä ymmärtää miettiä asioita ja ehkäpä kirjoittaa blogaus jolla ei oikeastaan ole minkään sortin rakennetta.
