Tag Archives: Raskaana

Mietteitä menneestä tulevaan

Posted on by
Reply

Kulunut vuosi ja sitä edeltänyt syksy on ollut hyvin rankkaa aikaa. On koettu jos jonkinmoista hullunmyllyä – päästy kouluun ja aloitettu uutta tulevaisuutta, menetetty unelmia ja pelätty pahinta. On kärsitty säryistä ja kivuista, odotettu niin että pää hajoaa sekä saatu enemmän kuin koskaan ennen. Olen ollut lapseton, lapsekas, opiskelija, työntekijä, burn outin partaalla ja onneni kukkuloilla. Olen vaipunut epätoivoon, itkenyt itseni uneen ja nauranut ääneen ilosta useammin kuin kerran. Miettinyt, miten elämä voi ollakaan näin ihanaa ja ollut vakuuttunut siitä, etten koskaan enää tarvitse mitään.

Mutta elämä ei ole koskaan niin yksinkertaista. On ylä- ja alamäkiä, surua ja rakkautta. Keskenmenon jälkeen en uskaltanut enää tuntea samanlaista onnea kuin silloin ja levittelin uuden raskauden myötä kaiken rakkauteni tasaiseksi kerrokseksi sen sydäntä pakahduttavan ryöpyn sijaan. Antauduin hetkellisille pelkotiloille ja järkeilin päivittäin sisäisiä kauhujani pienemmiksi. En suunnitellut tulevaa, yritin vain pitää itseni aktiivisena jotta odotus ei tunnu niin pitkältä. Nyt kun tulevaisuus on täällä, olen vieläkin pienessä ihmetyksen tilassa. Olenko minä nyt tässä? Onko tuo vauva minun lapseni? Olenko minä aikaansaanut jotain noin ihmeellistä?

Olen saavuttanut yhden elämäni tarkoituksista. Minun pitäisi siis olla onnellisin ihminen maan päällä. Tämän sijaan kuitenkin olen muuttunut viime aikoina vaisuksi, en läpise mitä sattuu kaikille ihmisille kuten yleensä enkä innokkuudellani aiheuta nolostusta itselleni. En naura ääneen pieniäkin juttuja, enkä haaveile. Herkistyn hyvin helposti, monesti jopa ilman syytä ja joko nukun liikaa tai sitten en saa unta muutamaa tuntia enempää.

Ihmiset sanovat “no se vaan kuuluu siihen kun olet ollut raskaana”. He muistuttelevat baby bluesista, toteavat minun oman aiemmin todetun henkisen tilani vaikuttavan, toteavat että on täysin ymmärrettävää tuntea kaikenlaista kun elämä on näin mullistunut. “Lähde vaunukävelylle. Mene kahville jonkun mammakaverin kanssa. Keksi jokin projekti.”

Ehkä rehellisin kuva koskaan siitä haikeudesta, mikä minussa kasvaa.
Tämä kuva on otettu jouluna 1989, puoli vuotta sen jälkeen kun äiti kuoli.

Olisi joskus mukavaa, että loogisten syiden sijaan joku joskus näkisi minut. Katsoisi minua kohden ja huomaisi että minkälainen olen. Ei huolehtisi siitä mitä tilanteessa kuuluu nähdä, ei veisi minnekään piristääkseen, ei ahdistuisi siitä mitä minä tunnen vaan rehellisesti näkisi minut, ottaisi kädestä koska itse haluaa ja minusta pitää sekä olisi rehellisesti läsnä. Olisi joskus mukavaa, että en olisi itse näin hankalalla päällä.

Viime ajat ovat aikaansaaneet minulle sen tunteen, että olen tipahtanut maan päältä. Ensin lähdin YT-aallon mukana osittain itseni, osittain ystävieni puolesta. Jäin ulkopuolelle ja yksi elämäni rikkaimmista ajoista päättyi. Kuvittelin pitkään, ettei se muuta mitään mutta kyllähän se muutti kaiken. Uudessa työpaikassa tutustuin ihmisiin ja menestyin, mutta koska luonteeni on sellainen, olin sielläkin aina jossain määrin ulkopuolinen. Se on aina minä ja muut, jostain syystä. Yritin parhaani mutta sielläkin aloin polttamaan itseäni loppuun. Etsin pakotietä, hain kouluun ja sitten elämä päätti nykäistä minut muiden tarjoamista tarkoituksista suoraan omaani. Minusta tuli yhtäkkiä mielettömän tärkeä ihminen.

Nyt tuntuu, että elän muiden tarpeita varten. Minuuteni on kutistunut pieneksi kuulaksi kaiken tämän velvollisuuden alle ja minussa elää vahvaa haikeutta. Tunnen oloni seurassa jotenkin omituisella tavalla vaikeaksi, seuraan jatkuvasti tekemisiäni ja mietin, teenkö parhaani. Suunnittelen loputtomiin illanistujaisia ja vierailuja, mutta pelkään, ettei kukaan saavu paikalle. Ei, en pelkää. Se tunne on melkeinpä usko siihen, että olen liian kauan ollut jossain muualla, poissa baareista ja juhlista, oman elämäni pidättämä ja ulkopuolinen.

Kun joskus kuolen, kuinka moni ihminen saapuu paikalle hautajaisiini? Minkälaiset ne ovat, osaisivatko ihmiset luonnehtia minua sellaisena kuin olin? Ovatko he nähneet minut? Jos näkisin tämän kaiken, muuttaisinko itse mieleni siitä, minkälainen olen?

Näenkö itse itseni vai luulenko vain näkeväni? Kuka meistä on oikeassa?

Millä tavalla saisin itseni uskomaan, että kuulun jonnekin?

My baby experience

Posted on by
2

Kun nyt tässä lähipiirissä niin moni ihminen alkaa odottaa, odottaa tällä hetkellä, tai on saanut esikoislapsen, niin tuumasin listata ylös satunnaisia vinkkejä ja juttuja joista voi olla hyötyä. Juttuja jotka ainakin minun mielestäni olivat hyödyllisiä tietohippusia.

Vertaistukea saa muuten yleisesti ottaen #perheet-kanavalta (IRCNet), sinne kelpaa kaikki joita kiinnostaa puhua lapsista, olit sitten mies, nainen, lapsekas tai lapseton.

Listaa päivitetään aktiivisesti joten se elää ajan mittaan. Jos huomaat virheitä, puutteita tai mielipide-eroja, huikkaa ihmeessä.

RASKAUSARVET:
Raskausarpia häivytti melko hyvin yhdessä yössä pariksikin päiväksi Body Shopista ostettu Shea Butter.

SYNNYTTÄMINEN:
Synnytys voi kestää helposti kymmenen tuntia tai enemmän, kannattaa varata mukaan pillimehuja tms. kivanmakuista, lämpimässä selviävää sokerijuotavaa sillä synnytyshuoneeseen kun menet, et muuta saa kuin tuoremehua ja mehukeittoa.

Synnytyslaukku:
Mukaan kannattaa pakata mukavat vaatteet sekä jotain tekemistä mikäli aikaa on. Itselläni oli kirja ja läppäri, joita en kuitenkaan pahemmin ehtinyt käyttää kuin synnytystä edeltävänä aikana. Mukavat tossut ovat ehdottomasti kiva lisä osastolla töpöttämiseen, puhelimen laturi on ehdottoman tarpeellinen. Kamera kannattaa olla mukana, mikään ei ole niin ihanaa kuin napsia kuvia pikkuisesta. Tämän lisäksi suosittelen ottamaan mukaan hiukan omaa shampoota sun muuta saippuaa, peseytyminen synnytyksen jälkimainingeissa on askel kohti taivasta. Mikäli otat mukaan läppärin, kannattaa panostaa mokkulaan sillä sairaaloissa on harvoin panostettu esimerkiksi televisioon tai internettiin.

ISYYSLOMA:
Miehet, pitäkää isyysloma silloin, kun vauva tulee. Ei niinkään itsen tai vauvan vuoksi, vaan siksi, että äiti tarvitsee kaiken avun mitä saa opetellessaan uuteen arkeen.

ITKU:
Kokemukseni mukaan vauva itkee todennäköisimmin nälkää. ..vaikka olisit juuri ruokkinut sen. Kuitenkin on hyvä olla tarkkana sillä vatsavaivainen vauva luulee olevansa nälkäinen.

Seuraavaksi todennäköisin syy on vaippa. Vaihda se, siitäkin huolimatta että kyllästyttää. Minulla on menossa taas kyllästymisvaihe, näitä tuntuu tulevan parin, kolmen viikon välein.

Muut syyt saattavat olla esimerkiksi kylmyys tai kuumuus, viileä vauva valittaa ja hikimytty huutaa. Tai sitten syynä on jokin fyysinen vaiva kuten vatsakivut tai ilmavaivat. Mysteeri-itkun syyksi on myös paljastunut tutti, joka on joutunut jonnekin selän alle tai jonnekin muualle hankalaan paikkaan painamaan ikävästi.

IMETTÄMINEN:
Mikäli aiot aktiivisesti imettää, pidä mielessä että synnytyslaitoksella mahdollisesti suuhun puskettu tuttipullo saattaa aiheuttaa vaikeuksia tissille opettamisessa. Tuttipulloa voi väistää vaikka hörpyttämisellä.

Muista, että imettäminen ei koskaan ole niin helppoa, kuin kuvittelee. Vaikka se on maailman luonnollisin asia, se on myös kenties kaikkein hankalin taitaa. Alkuviikkoina on hyvä panostaa eritoten kärsivällisyyteen ja nukkumiseen.

Jos imettäminen itsessään on hankalaa ja nännit esimerkiksi kääntyvät sisäänpäin, ota avuksi rintakumi. Se auttaa myös tuttipulloon koukuttuneen vauvan imettämisessä.

Mikäli kuitenkin päätät luopua imettämisestä, älä hermostu. Nykyajan korvikkeet ovat laadukkaita ja niissä on kenties paremmin kaikki tarvittavat hivenaineet sun muu sisältö, kuin mitä äidinmaidossa on. Paras tapa onkin ruokkia molemmilla, lapsi saa rakkautta ja ravintoa vaikka se annettaisi pullosta. Tästä huolimatta synnyttänyt nainen saa keskustella tuntemattomienkin kanssa omasta maidontuotannostaan sekä sen puutteesta. Korvikeruokkija tulee joka tapauksessa törmäämään niin kutsuttuun imetysmafiaan, joka suosii imetystä ja onnistuu mielipiteillään syyllistämään imetyksessä epäonnistuneita.

RINTAPUMPPU:
Rintapumppu on hyvä olla ja mitä enemmän ajattelit pumpata, sitä suuremmalla syyllä sen kannattaa olla sähköpumppu, sillä käsin pumppaaminen käy nopeasti väsyttämään. Sähköpumpuissa on lisäksi hyvänä lisäominaisuutena mahdollisuus säätää laite pumppaamaan tietyssä rytmissä.

Meidän perheessä käytetty rintapumppu on Philipsin Avent Single Electric, joka maksaa Suomessa noin 100 euroa. Itse hankittiin kyseinen pumppu Brittien Amazon-verkkoliikkeestä noin 70 eurolla ja siihen päälle Clas Ohlsonilta verkkovirta-adapteri. Avot! Viisas säästää. Pumppu on hyvä ja siihen saa kiinni kaikki Aventin tuttipullot.

TUTTIPULLO:
Philips Avent -malliset tuttipullot ovat olleet meidän perheen aktiivisessa käytössä. Ne ovat kestäviä ja tuttiosa on mietitty niin, että se ei valu ellei siitä ime. Pulloja saa kätevissä monipakkauksissa juurikin brittien Amazonin kautta. Aventin pulloissa tosin alimmat millilitra-määrät heittävät hieman joten summittaisuus on hyväksi.

Meillä on lisäksi MAMin mikrossa desinfioitava pullo, hyvin kätevä esimerkiksi reissussa. Pullo kasataan tuttiosa sisäpuolelle ja pohjalle kaadetaan 20ml vettä, jonka jälkeen pullo laitetaan mikroon kolmeksi minuutiksi. Ainoa mitä kannattaa muistaa, on se että kierteet löystyvät lämmetessään, joten pulloa kannattaa hulauttaa kylmässä vedessä että se pitää paremmin.

PUHDISTUS JA DESINFIOINTI:
Huuhtele tuttipullo aina kylmällä vedellä ja aina käytön jälkeen. Kuuma vesi saattaa polttaa maitoproteiinin pullon pintaan.

Pullot kannattaa puhdistaa aina ensin saippualla tiskaten ennen desinfiointia, muista pehmeä tiskiharja! Jotkut suosivat tiskikonetta, mikä ei kuitenkaan välttämättä ole hyvä vaihtoehto perinteiselle tiskaamiselle. Älä kuitenkaan koskaan käytä tiskiharjaa pullon silikoniosiin.

Desinfiointi taas on pitkä prosessi, jos on hitaasti lämpenevä hella ja pieni kattila. Perussääntö kuitenkin on, että pullot pitää desinfioida keittämällä. Tämän voi tehdä parin, kolmen päivän välein mikäli putsaat pullot aina käytön jälkeen (muun muassa tehokas huuhtelu kylmällä vedellä vie maitoproteiinit pois pinnoilta).

Meillä on käytössä Philipsin Sterilisator 3 in 1, joka puhdistaa höyryllä jopa kuusi tuttipulloa, rintakumit, tutit ja rintapumpun kerralla, kuudessa minuutissa. Brittien Amazonista saatiin parhaaseen hintaan, adapteri Clasusta.

KORVIKKEET:
Korvikkeet voivat aiheuttaa vauvoille vatsavaivoja. Tutteli oli alunperin suomalainen tuote, jonka moni muistaa turvallisena sekä vauvoille sopivana tuotteena, mutta nykyään nimi on myyty jonnekin Hollantiin eikä sitä enää valmisteta kotimaassa. Tuttelin suomalaista versiota vastaava on juuri lanseerattu Tuuti. Meidän vauva alkoi oksentaa kaaressa Tuttelin vuoksi, joten vaihdettiin sitten Tuutiin. Viikon sisällä kuitenkin huomattiin, että Tuuti aikaansai vatsavaivoja. Lopulta päädyttiin ostamaan Semperin Baby Semp 1stä, joka ei aiheuta vaivoja sekä tuoksuu vähän pehmismaidolle. Nan on kuulemma myös sellainen joka ei rasita vatsaa.

Summattuna korvikemerkit:
– Tutteli: Ei enää suomalainen valmistusprosessi, aiheuttaa mahdollisesti puklailua, haiskahtelee pahalle, allekirjoittaneen vauva haisi väkevälle Tuttelia juodessaan.
– Tuuti: Valion uusi korvikemerkki, sama kuin entinen Tutteli. Aiheuttaa mahdollisesti kovaa vatsaa, tuoksuu paremmalle.
– Baby Semp: Vatsaystävällinen, hyväntuoksuinen korvike jonka kanssa ei ole ollut ongelmia allekirjoittaneella tai muillakaan, joilta kokemuksia on kuultu. Löytyy varmuudella suurimmista liikkeistä, muuten yleensä tilataan erikseen.
– Nan: Vatsaystävällinen ja tykätty merkki, löytyy valtaosasta päivittäistavarakauppoja. 

D-VITAMIINI:
Kahden viikon iässä aloitetaan vauvalle D-vitamiinitippojen anto. Annostus on viisi tippaa päivässä ja jokainen vanhempi käy läpi useamman tipan rumban. Yleisesti ottaen D-tipat voivat aiheuttaa mahanpuruja jolloin lapsi itkee ja itkee ja itkee. Me kokeilimme ensin Gefilus-tippoja, jotka ovat öljypohjaisia, maitohappobakteereilla höystettyjä tippoja. Ei toiminut. Ostettiin sitten Devisolin perustippoja kun tuumattiin että maitohappobakteerit saattavat aiheuttaa vatsanpyörteitä. Selvisikin, että myös Devisolin tipat aiheuttivat mahamyrskyjä. Apteekissa sitten mietin kehuttujen Minisunin D-tippojen sekä Rela D-tippojen välillä, mutta päädyinkin sitten ostamaan Jekovit-tippoja, jotka ovat ainoita saatavilla olevia vesipohjaisia tippoja. Nämä olivat vatsaystävällisimpiä kaikista. On hyvä kuitenkin muistaa, että D-vitamiinia on myös korvikkeessa, eikä tippoja ole välttämätöntä antaa mikäli vauva niistä kärsii.

Nyt on taas hyllyihin ilmestynyt tuote nimeltä Multi Tabs D-tipat. Voin sanoa, että hyvin kannattava vaihtoehto kokeilla, nimittäin noista kokeilluista ja ties vaikka muistakin tippavaihtoehdoista ainoa jossa on pipettiannostelija. Niin paljon kätevämpi. Lisäksi vauva itsessään ei ole kitissyt lainkaan niitä antaessa eikä irvistellyt maullekaan. Pohjana on kasviöljy ja huhu kertoo, että nämä olisivat ne parhaat mitä apteekilla on tarjota.

Eli summattuna eri tippamerkit:
– Öljypohjaisia mm. Minisun, Devisol, Gefilus (maitohappobakteereita) // saattavat aiheuttaa vatsavaivoja
– Vesipohjaisia Jekovit (muuttaa kakan vihreäksi) // raportoitu vatsaystävällisimmiksi

LIINAT JA HARSOT:
Harsoja saa liki mistä tahansa, mutta hinta voi olla hyvinkin korkea. Ikeakin myy kahta harsoa jollakin kympillä mikä nyt on vaan järkyttävä hinta.

Vaippaharsoa saa ostaa metritavarana Anttilasta (ainakin aiemmin näin oli) vain parin euron hinnalla per metri. Harso on noin metrin levyistä ja varsin hyvälaatuista, siitä sopii sitten rakennella suojaa syöttöihin tai vaippoihin tai minne ikinä.

Harsoja itsessään myy Prisma hyvällä hinnalla alle 10 euroa ja paketissa harsoja on muistaakseni kuusi. Kuosi on värikäs ja kangas itsessään rypytetty, mikä ei niinkään miellytä mutta kuivaamiseen ja hoitovälineeksi varsin toimiva ratkaisu.

Kuulemma myös Jyskistä löytyy 12 kappaleen paketti hintaan 12,95 €.

VAIPAT JA SYÖTÖT:
Hyvä vinkki muistaa yösyöttöjen suhteen (jonka itse opin kantapään kautta) on se, että vaipan vaihto herättää vauvan. Jos haluat nukkua yösi mahdollisimman lyhyillä syötöillä, jätä vaippa joskus vaihtamatta tai vaihda se ensin. Lapsi nukahtaa sitten ruokailuun ja äiti tai isä pääsee rauhassa unille.

Vaippojen suhteen omakohtainen kokemus puoltaa Pamperseja. Vaipan on hyvä olla sopivassa määrin iso, pyllyä myöten istuva vaippa alkaa olla jo liian pieni. Huhujen mukaan Liberovaipat tuppaavat falskaamaan poikavauvoilla, ellei vinkkeliä asettele alasuuntaan vaippaa asentaessa.

VATSAKIVUT:
Vatsavaivojen varalta voi ostaa hyllyyn Rela maitohappobakteeritippoja. Niiden annostus on noin 5 tippaa päivässä, mutta niitä voi antaa satunnaisesti enemmänkin. Cuplaton taas on ilmavaivoja varten ja väitettävästi toimiva, vaikkakaan tästä ei ole vastaan tullut mitään tieteellistä taetta. Cuplatonin huono puoli on myös annostus, sitä kun annetaan ennen jokaista ateriaa ja pieni vauva syö usein.

VAUVAN NUHA:
Nuhasta täyttynyttä nenää saa parhaiten siivoiltua pikku niistäjällä, joka on kuin ylikokoinen pipetti ja joita löytyy apteekeista pikkurahalla. Kuivuneen liman taas saa liukenemaan keittosuolatipoilla, joita saa niin ikään apteekeista. Nukkuessa vauva kannattaa nostaa hieman päädystä kohotettuun asentoon, tätä varten muun muassa joidenkin vauvapatjojen mukana myydään ns. nuhakiiloja.

Talven kuiva ilma saattaa vaikuttaa myös vauvan hengitykseen, siinä tapauksessa ilmankostutin on hyvä olla olemassa, vaikkapa makuuhuoneeseen asennettuna. Kostea ilma ylläpitää ihon hyvää kuntoa sekä helpottaa hengittämistä.

VAUVAN (ja hoitajankin) IHO:
Vastasyntyneen vauvan iho uusii pian syntymisen jälkeen, joten kuivaa, kuoriutuvaa ihoa riittää. Taipeita kannattaa pitää siistinä mutta niitä ei pidä puhdistaa elleivät ne ole likaisia. Lisäksi märkää ihoa ei pidä pyyhkiä, vaan se taputellaan puhtaaksi. Tässä voi käyttää avuksi pyyhkeitä, harsoja (niitä saa muun muassa Prismoista kuuden kappaleen paketeissa järkevään hintaan noin kympillä), sekä apteekista saatavia haavataitoslappuja (niitä 100 kappaleen paketteja).

Taipeen puhdistus:
Taivetta puhdistaessa kannattaa ensin likainen kohta pyyhkäistä öljytyllä haavataitoslapulla, sitten pyyhkäistään kevyesti uudestaan vedessä kastellulla lappusella. Lopuksi taive kuivataan taputtelemalla.

Kosteutus:
Kuivaa ihoa ei kannata heti rasvata koska sen uudistuminen on normaalia. Lisäksi ihon luonnollinen rasvaisuus kannattaa säilyttää, turha rasvaaminen saa aikaan epätasapainon ja rasittaa ihoa.

Jos kuitenkin tarvitset jotain satunnaisen kuivuuden torjumiseen, olen huomannut Ceridal Lipogeelin olevan varsin toimiva vaihtoehto. Sitä ei ole tarvinnut lisätä kuin sormenpäällinen kun iho on taas normaalitilassa.

Toinen hyvä tuote on Essex, jolla on muun muassa pesuneste, jolla voi pestä vaikka kädet ilman vettä. Vaippoja vaihtaessa tulee pyllyä pestyä veden alla ihan kiitettävän usein.

Kolmas toimivaksi kehuttu tuote on Decubal. Rasvaisuus kannattaa valita käyttötarkoituksen mukaan.

VIRIKELELUT:
Ehdottomasti paras leikkimatto, minkä ostimme on Bright Starts Spots and Stripes Safari Gym. Mukana on yksi muovinen seeprahelistin, nyrkkeilysäkin tapainen kissahelistin, iso omenapeili, tarttumiseen ihanteellinen ampparilelu sekä ehdottomasti kaikkien lelumattoa kokeilleiden lasten mielestä parhain lelu (ehkä ikinä): tiikerisoitin. Tiikerin voi kiinnittää minne vain, ottaa mukaan matkalle ja sitä rataa. Se soittaa musiikkia joko vartin tai pienissä pätkissä aina kun sitä liikuttaa. Se myös soittaa viidakon ja luonnon ääniä. Äänenvoimakkuuksia on kaksi ja vatsassa vilkkuvat eriväriset led-valot soivan musiikin myötä.

Aluksi oltiin skeptisiä, onpas tämä hauska joo, ihan kivoja juttuja. Nyt kun katsoo kaksikuukautisen vauvan innostusta kun tiikeri pärähtää soimaan, sitä ihmettelee miten koskaan on tullut toimeen ilman tätä. On ihmeen hankalaa aktivoida vauvaa, joka ei vielä voi istua, ei oikein ymmärrä mitään, näe sen enempää tai osaa leikkiä itsenäisesti.

PURULELUT:
Yksi ehdottomasti kehutuimmista purulelumerkeistä on myös Suomessa myytävä Sophie The Giraffe, joka on valmistettu luonnonkumista sekä suunniteltu niin jäystämisen kuin tarttumisen suhteen ihanteelliseksi. Kirahvin mukana tulee erityinen kortti, johon voi kirjoittaa muun muassa uuden omistajansa pituuden sekä painon, toivotuksia ja muita tietoja. Jos mietit vauvalle jotakin kivaa lahjaa, Sophie-kirahveissa löytyy hyviä ehdokkaita joka tilanteeseen.

KYLPYTARVIKKEET:
Meille hankittiin hyvä istuma-amme pikkuisia kylpyjä varten, nimittäin Tippitoesin Mini Bath. Se on ensinnäkin hyvänmuotoinen ja mukava istua; asennon ollessa takakenossa, lapsi ei istu selkänsä päällä. Pään takana on myös liukuesteenä toimiva pehmuste ja jalkopäässä on tulppa, josta voi laskea vedet pois. Meillä esimerkiksi kylpyammetta käytetään lavuaarin vieressä pesukoneen päällä ja vesien poislaskeminen on siksi aivan naurettavan helppoa. Kylpyammeen käyttö aivan ensimmäisten kuukausien aikana on hankalaa kun lapsi on vielä niin pieni, että selkä kääntyy ikävästi kaarelle mutta kunhan kokoa tulee lisää, kylpeminenkin helpottuu.

Onhan sulla aikaa

Posted on by
Reply

Tässä viimeisen yhdeksän kuukauden aikana on väistämättä törmännyt vaikka minkälaisiin oletuksiin oman jaksamisen, kykenemisen ja halun puolesta.

Ensimmäinen oletus on, että raskaana ollessaan ei saa, voi tai kykene tekemään mitään. Voitko sinä nyt sitä nostaa, sehän painaa kaksi kiloa. Miten sinä nyt sinne noin kävelet, mikset mene bussilla. Anna kun minä autan, minä nostan, istu sinä vaan.

Tämä on ihan kiva oletus silloin kun apua tarvitsee, mutta kyllä raskaana ollessaan kykenee silti tekemään paljonkin asioita ja ihan ilman apua. Odotusajasta tulee pitkä, jos ei tee muuta kuin istuu rauhassa ja välttää kaikenlaista liikuntaa.

Toinen oletus on, ettei ihminen raskaana ollessaan ole oikeasti kipeä, sillä on vaan vähän hankalampaa. Hidas kävely ärsyttää, vaappuminen naurattaa (joku nainen repeili tänään bussipysäkillä kun vaapuin tätä vastaan), raskaana bussissa erityispaikalle istuvaa luullaan lihavaksi tai jollakin tavalla röyhkeäksi kun kehtaa istua siihen oven viereen. Lisäksi bussit lähtevät yhtä riehakkaasti vauhtiin ja jarruttelevat tulevaan risteykseen, vaikka raskaana oleva nainen ei ole vielä ehtinyt paikalleen. Minäkin törmäsin vatsallani bussin istuimeen kun bussi liikkui liian reippaasti minun jaloilleni.

Raskaana ollessa on edessä kaikenlaisia esteitä. Yksi niistä ovat kaikki kehon kokemat muutokset kuten veren määrän lisääntyminen, sydämen kasvaminen, sisäelinten (mukaanlukien keuhkot ja niiden kapasiteetti) pakkautuminen rintakehän alle, nelikiloinen potkulaitos vesipallossa vatsan ihon alla, suonikohjut ja verisuonet sekä minun lempparini, muutokset lantion alueella. Sitä ei vaan pysty kävelemään jonain päivinä, pelkästään jalan nostaminen paksun maton päälle sattuu. Se siis sattuu. Se sattuu niin, kuin siinä jalassa olisi avomurtuma ja sille pitäisi silti ottaa painoa.

Kolmas oletus on se, että synnytyksen jälkeen kaikki loppuu. Mitään ei ole. Ei ole televisiota, ei ole unta, ei ole ruokaa, ei sosiaalisuutta, ei onnea, ei ajatuksia, ei aikaa, ei pukeutumista, ei suihkua, ei mukavaa, ei hauskaa, ei mitään. Olen kyllä tietoinen siitä, että rankkaa tulee olemaan, mutta ei se universumi lakkaa silti olemasta vaikka saa vauvan. Joku järki sentään näissä varoitteluissakin.

Neljäs oletus johon törmäsin sitten tänään, oli se, että kyllähän sinä nyt voit tehdä vaikka mitä kun aikaa on. Olen todennut, että koulut ja työt jäävät kyllä melko pitkälti sivuun jouluun asti, mikä ei ole koulun kannalta hyvä juttu kun korvaavia kursseja ei suoranaisesti järjestetä. Totesin opettajalle, että pitää varmaan sitten toteuttaa se uutisprojektijuttu joskus myöhemmin ja että mitenhän se onnistuisi, vain saadakseni vastauksen että tämä on kyllä sellainen yleisesti perustava projekti mikä nyt vaan pitäisi saada suoritettua. Kun kaikki kuulemma sitten perustetaan tämän päälle.

Istuin siinä penkillä, vatsa pystyssä, pullo vatsan päällä ja mietin, ymmärtääkö nämä ihmiset tätä asiaa nyt ihan oikein. Sillä ei ole väliä jos joku Ylva Ylisuorittaja on tutkintonsa aikana pukannut maailmaan kaksi lasta, eikä ihan suoranaisesti sekään mitään merkkaa, jos kurssi on tärkeä.
“Millonkas sulla on laskettu aika?”
“Lauantaina.”
“Ai? No, mutta nehän voi mennä toista viikkoakin yli joskus.”
Miten ihmeessä irrottaudun viiden tunnin kurssipäiviksi kaksi iltaa viikossa jos minulla on ensinnäkin raskausviikkoja 42?  Se ei ole ihan siitä kiinni, että aikaa on. Miten irrottaudun, jos lapsi on syntynyt ja vaikka kaksiviikkoinen? Miten istun viisi tuntia luennolla, kun tissit valuu maitoa, lapsi vaatii kolme ruokintaa kotona sen aikana ja minulla on tikit sanonko missä. Miten irrottaudun edes yhdeksi illaksi tekemään mitä tahansa, jos jonkun henkilön elämä on minussa kiinni?

Olisi kiva tietää, minkälaista apua tällä Ylva Ylisuorittajalla on ollut lapsia pukatessaan. Varmaan puoliso on ollut päivätöissä ja vapaa iltaisin, varmaan äidit ja sedät ja tädit ja kaverit on kulkeneet päivittäin auttamassa ja luultavasti lasta ei ole ihan hirvittävän pitkään imetetty. Tai sitten on vaan pumpattu päivätöikseen.

Kun kyselin huomenna alkavan lyhyen turvallisuuskurssin sisällöistä, että voisiko siihen osallistua niin minulle todettiin, että kyllä siellä voi vaikka sitten patjalla makoilla eikä tarvitse koko ajan istua. Istuminenhan nyt on parempi kuin esimerkiksi seisominen tai kyykkäily. Joku patja taas lattian tasolla, mitenkähän minä sinne pääsisin ja miten sieltä nousisin?

Vähän on kyllä jäänyt toisaalta sellainen kuva, että aika moni ihminen on pitkälti pihalla siitä, mitä tässä käydään läpi. Se, että en itke kipujani, ei tarkoita etteikö niitä olisi.

Mutta on sitä opittavaa itsellänikin, monesti vielä huomaan käyttäytyväni kuin mitään ei olisi muuttunut – tänäänkin juosta köpöttelin bussiin. Ihan vaan raskautta suunnitteleville tiedoksi: se ei välttämättä ole hyvä idea juosta jos viikkoja on 39+4, se meinaa sattuu. Se sattuu silloin ja se sattuu jälkeen ja nähtäväksi jää, miten se sattuu huomenna.

P.S. Kun puhutaan raskaana olemisesta ja “jalkojen turvotuksesta” niin usko pois, ne jalat turpoaa. Sitten sen jälkeen ne turpoaa lisää ja sitten ne turpoaa lisää. Ja jos luulit, että ne pinkit Puma ballerinat jotka ovat yhtä kokoa liian isot ja joissa ei ole laitoja nimeksikään, olisivat oikean kokoiset turvonneisiin jalkoihin,.. Ei. Et osaa kuvitellakaan.

Ensiunia odotellessa

Posted on by
Reply

Suomen valtio on siitä hassu taho, että se tarjoaa jokaiselle vastasyntyneelle mahdollisuuden nukkua pahvilaatikossa. Ironisinta on, että tämä lasketaan maailmanlaajuisin standardein etuoikeudeksi. Näin ollen petasin minäkin, ensimmäistä kertaa omalle ensinukkujalleni, pahvilaatikon unialustaksi.

Äitiyspakkaus sänkynä? Mikäs sen ihanampaa.

Äitiyspakkaus on paljon muutakin kuin joko vaatetta tai rahaa. Se on iso kädenojennus uusille vanhemmille, keino oppia ja totutella, varmistaa perustarvikkeiden löytyminen sekä toivottaa uusi pieni vauva turvallisin mielin maailmaan. Laatikon pohjalla on ihanan pehmoinen patja, jonka päälle petasin mukana tulleen suojakankaan. Sen päälle kiristettiin laatikossa mukana lähetetty lakana sekä ympärille kietaisin lähipiiristä adoptoitun herttaisen pupusuojuksen. Laatikkoon laitoin mukaan sen koalalelun, joka minun oli pakko hankkia sen kaupassa ohimennen nähtyäni – lelu jonka karva on silkinsileää, massu pehmoisaksi täytetty sekä jolle on annettu hymy, joka sulattaa kovimmankin kovanaaman sydämen. Vertailin taannoin korista muita samanlaisia, mutta en löytänyt yhtäkään joka olisi ollut yhtä herttainen. Tiesin, että tämä on Hipsulle tarkoitettu koala.

Koala loves you

Viime aikojen muutoksia

Posted on by
Reply

Olen viime aikoina huomannut katsoneeni jokaista näkemääni lasta uusin silmin.

“Onko meidän lapsi tuollainen?”
“Puuttuuko siltäkin otsa?”
“Annanko minäkin lapseni imeä kassatiskiä?”
“Haluaako se ostaa vain barbeja tai autoja?”
“Mitä jos se on ihan torvi?”
“Mitä jos en tajua että lapseni on ihan torvi?”
“Mitä jos annan sille typerän nimen?”
“Sitten se vihaa mua.”
“Käyköhän sille huonosti?”
“Osaanko kasvattaa sen oikein, edes vähän?”
“Ostetaanko mekin vappukrääsää sitten?”
“Voi jeesus mun koti on kohta täynnä vappuhuiskasotkua!”
“Pitää opetella siivoamaan.”
“Nauraakohan munkin lapsi ilkeästi muille.”
“Osaankohan opettaa sen olemaan kiusaamatta.”
“Olenko minä siisti tyyppi lapseni mielestä?”
“Mitähän siitä tulee, lapsesta siis.”
“Mitähän sen kasvattamisesta tulee.”

Päivittäin löydän itseni tilanteesta, jolloin henkilö X vanhemman ominaisuudessa ostaa lapselleen jotain kurahousuista outoon siilipalloon joka vilkkuu eri väreissä. Olen aina näissä tilanteissa pyrkinyt ottamaan myös lapset huomioon, kysyn haluavatko he ostokselleen muovipussia tai tervehdin erikseen. Katselen alaspäin, kun joku pieni pörröpäinen ja usein myös limaisia eritteitä valuva otus haukkaa kassatiskin reunan suuhunsa ja pitää sitä suussaan kunnes tämä vanhempi maksaa ostoksensa ja kulkeutuessaan ulko-ovelle huikkaa jotain merkiksi seurata. Nämä pienet ihmiset tarjoavat minulle ryppyisiä, pehmeiksi pyöriteltyjä seteleitä, ihmeellisiä tarinoita maailmasta jonka me muut näemme helposti harmaampana sekä imeskeltyjä, märkiä sukkahousupaketteja, dödötörppöjä, kasvorasvoja. Eräskin poika sai kauhean vastareaktion kun suussaan pitämää pönttöharjaa piti näyttää koodin lukijalle.

Hiljalleen nämä kohtaamiset koskettavat vieläkin lähemmäs. Viimeistään silloin, kun kassalleni päätyi nainen kehitysvammaisen poikansa kanssa ja jonossa seuraavana olleet tytöt hihittivät salaa heidän selkänsä takana, aloin miettiä omaa elämänkohtaloani.

Minulla tuntuu pieniä plurahduksia vatsakalvoillani. Se on kuin pieni otus pyristelisi aivan ihoni alla, kuitenkaan erityisemmin yrittämättä ulos. Erittäin omituinen tunne – usein tuntuukin hieman väärältä, tai niin kuin isoäitini sanoisi kemiläiseen tapaansa: visto fiilis. Liikkeet kuitenkin muistuttavat minua tulevasta. Siellä on joku ihminen, joka päätyy ajattelemaan ja keksimään asioita. Sieltä tulee joku, jota minun pitää rakastaa ja joka minun tulee opettaa tulemaan toimeen itsenäisesti, ilman minua. Jossain vaiheessa on siis suunniteltu, että minä olen vihdoin oppinut pitämään kiinni juuri silloin kun tämä pieni otus haluaa vain päästää irti.

Ellei sitten käy niin, että lapseni onkin erilainen kuin oletan. Mitä jos lapseni ei voikaan koskaan päästää irti? Mitä jos hänellä tulee aina olemaan tarpeita, joita jonkun täytyy täyttää? Minä en elä ikuisesti, vaikka kuinka minua tarvittaisi, minusta ei ole aina kolmekymppiseksi ensiäidiksi loppumattomine voimavaroineni. Minusta ei välttämättä ole edes vanhaksi äidiksi loppumattomine voimavaroineni. Minun voimavarani saattavat olla ehtyviä.

Mikäli lapseni on kehitykseltään vaillinainen ja tarvitsee vanhempiaan, se on selvä etten tätä jätä. Minä annan itsestäni kaiken mitä tarvitaan ja varmasti enemmänkin, mutta alkukantaisia tunteitaan ei voi hallita. Mitä jos jollain tasolla tulen vihaamaan tuota kaikkea, ainakin joskus? Mitä jos tulen ajattelemaan, että olisin itse voinut tehdä jotain eri tavalla? Mitä jos syyllistän itseäni tai jotakuta muuta? En tiedä kumpi olisi pahempaa.

Elämässäni olen uhrannut paljon, liikaakin jos tietyiltä henkilöiltä kysytään. Olkoon, että jokin menee vikaan, sitten siihen tulee vain sopeutua. Sitten opetellaan tilanteen mukaisia taitoja sekä eletään sen vaatimalla tavalla.

Mutta mitä sitten, jos mikään ei olekaan vialla?

“Mitä jos kissat syö sen Legoja?”

Perjantai 13. vai silkkaa epäonnea?

Posted on by
Reply

Soitin keskiviikkona tai tiistaina sokerikokeeseen aikaa.

“Moi olisin tulossa raskausajan sokerirasituskokeeseen, voisko saada ajan mahdollisimman pian”
– “Ok, meillä olis aika torstaina 8:15”
“Heh, ei teillä sattuis olemaan perjantaina aikaa?”
– “Itse asiassa on, 8:15”
“No se käy hyvin, onnistupa mukavasti, saa sen nopeesti edestä pois”

Sitten tänään, menin sinne 8:15. Kello tuli 8:45, kello tuli 9:00, kello tuli 9:20. 9:30. Olin jo jonkin aikaa yrittänyt hillitä itseni ja miettiä jotain fiksua sanottavaa mikä ei muuttuisi rähinäksi, mutta sitten nousin ja kysyin et mitä hittoa, kuinka pitkä jono teillä oikein on kun aika oli varattu jo kauan sitten.

“Oletko sä varma että olet tulossa just tänne?”
Kerroin että puhelimessa kanssani keskustellut henkilö oli ihmetellyt, miksi en mennyt ns. omalle asemalleni, mutta hälle selvensin asuvani tässä lähellä. Kerroin myös että puhe oli torstaista, jolloin kysyin perjantain aikaa ja tämä aika minulle ilmoitettiin.
“Minä en voi nyt kyllä muuta sanoa kuin että olen todella pahoillani, tässä on tapahtunut jokin väärinkäsitys. Sinulle on varattu aika 18.4.”

KESKIVIIKKONA. Voi vitun tumpelo jonka kanssa puhuin puhelimessa.

Menin kauppaan ja ostin ruokaa.
Menin Hesburgeriin ja ostin ruokaa.
Tuijotin hyllyjä, silmät sumeina ja jalat heikkoina, enhän sentään ollut juonut tai syönyt reiluun 13 tuntiin, joka on raskaana ollessani henkilökohtainen ennätys ja yritin pitää pääni kylmänä. En tiennyt, ryhtyisinkö itkemään vai huutamaan, jos joku vielä tulisi minua ärsyttämään.

Luultavasti molempia.

Vanhemmuuden iloja

Posted on by
Reply

Rupesin käymään läpi näitä lippulappuja ja juttuja joita pitää ruksia ja täyttää ja sopia ja meinata että saadaan kaikki asiat ajallaan liikenteelle. On lomakkeita, on kokeita, on soittoaikoja ja perhevalmennuksia. Ihanaa, mikä sekamelska, varsinkin kun huomaat, että joidenkin soittoaika loppui noin 1,5 tuntia sitten. Yay!

Kuitenkin tässä ihmetellessäni tuli sitten sellainen asia eteen, nimeltään:
VOIMAVARAMITTARI LASTA ODOTTAVILLE VANHEMMILLE

Tämä pitäisi sitten ensi kerraksi ruksia niin isän kuin äidinkin, että olenko täysin, osittain, osittain eri vai täysin eri mieltä. Äiti on ruksi, isä on nolla (aika mukava assosiaatio tuostakin tulee, jos sitä rupeaa miettimään). Vaikkakin juttujen ympyröiminen on minusta hauskempaa kuin ruksiminen, olin silti iloinen että pääsen ruksimaan koska mielestäni osaan tehdä varsin nättejä rukseja.

Noh, kuitenkin tässä sitten istuin ja luin hieman huvikseni niitä mittarin väittämiä. Väittämiä kuten:

– Tunnen itseni terveeksi.
En nyt erityisemmin tunne kun olen ollut viikon sairaslomalla ja yskinyt kiitettävästi

– Olen tietoinen päihteiden (alkoholi, huumeet) käytön haitoista sikiön kehitykselle / omalle terveydelleni jne. kenenkään läheisen alkoholinkäyttö ei aiheuta minulle huolta.
Mm.. Paitsi nyt kuka tahansa joka on pikkuisen maistissa ja päättää pyörittää lasta “helikopterissa” koska “se on hauskaa”. Itse asiassa kuka tahansa joka päättää pyörittää lasta “helikopterissa”.

– Minusta pidettiin lapsena hyvää huolta / Lapsuudenkotini oli turvallinen / Minut hyväksyttiin omana itsenäni jne.
Saattaapi olla, että yleisesti ottaen kaikki tykkäävät että ihan kivaa oli vaikka lapsena sitä raivosi vihaavansa maailmaa kun toinen sai kivemman lelun Kinderistä.

– Pystymme puhumaan tunteistamme / ristiriitoja herättävistä asioista.

– Pyrimme kotitöissä joustavaan, molempia tyydyttävään työnjakoon.
Ja missäs taloudessa tämä utopia ihan oikeasti toteutuu pyrkimystä pidemmälle?

– Lapsen odotus ja syntymä tuntuvat kohdallani luonnollisilta elämänmuutoksilta.
– Luotan siihen, että opin hoitamaan lastani.
– Tiedän, että ristiriitaiset tunteet kuuluvat odotusaikaan.
– Tiedän, että vanhemmilta saamani malli äitinä tai isänä toimimisesta vaikuttaa omaan tapaani toimia vanhempana.

– Tiedän, että voin oppia toimimaan vanhempana toisin kuin omat vanhempani toimivat.
:——DDD Ilmeisesti onnellisesti oikeassa olevat vanhemmat ovat yhtälailla utopiaa kuin tasa-arvossa siivottu koti.

Ja vielä paras tähän asti:

– Meillä on riittävät taidot kotitöiden tekemiseen (kuten ruuanlaitto, pyykinpesu, siivoaminen).
Ikävä kyllä minun ruoanlaittokykyni on hieman vajaa, ainakin sen hyvän onnistumisprosentin ja suolaamisen osalta, mutta toisaalta taas meillä vain minä pesee pyykkiä. Ehkä niitä säikähtäneitä teinivanhempia mitataan tällä kysymyksellä, tällaiset jäärät kun olis jo kauan sitten kuolleet pois jos ei ruokaa osaisi laittaa tai kämppää siivota.

Nämä on niin kivoja nämä lomakkeet. Tosin kuumottavinta lienee täyttää se yksi vihkonen missä kysytään meidän urheilutottumuksiamme – mehän tosiaan olemme nörttejä ja nörteiltä urheilusta uteleminen on vähän sama kuin olettaisi Hobittien käyttävän kenkiä.

Muutosvastarinta

Posted on by
Reply

Ensin olin vain työntekijä, joka joko ulisi liiallisista töistä tai niiden puutteesta, rahan puutteesta tai ajan puutteesta. Ensin näin itseni vain unelmoivana myyjänä, joka haluaisi joskus olla niissä elokuvissa ja ohjelmissa, joita katsoo. Haluaisi kaivaa hiekkaa pois lapsensa suusta. Haluaisi kirjata kirjaan kun joku huutaa poikki ja teeskennellä, ettei hermostuta Tommi Korpelan seurassa. Haluaisi kaikkea.

Sitten hain Metropoliaan. Kulttuuripuolelle. Ja pääsin perkele sisään. Nyt opiskelen Elokuva- ja radiotuotantoa vai televisio tai mikälie sinnepäin se oli. Minusta tulee medianomi.

Sitten tein joulukuun 20. päivä raskaustestin. Oli muuten kihlajaispäivä se. Ja kaverin hääpäivä. Ja se olikin perkele positiivinen. Nyt availen salaa nappeja ja löysään vyötä. Minusta tulee äiti.

Tänään, ihan siis äsken oli ensimmäinen koulupäivä. Neljä tuntia kuuntelemista, yritin keskittyä siihen mitä sanottiin, välttää kylmän huoneen ajattelemista ja pysyä liikkumatta kun huomasin hytkyttäväni vierustoverin juomapulloa. Meillä oli pistokoe, olin kirkkaasti keskitasoa eikä minulla ollut kuin yhdenvärinen kynä. Pitää hankkia lyijykynä JA punakynä niin on tarvikkeet sitten seuraavalla kerralla mukana. Kuulakärkikynä ei ole ystävä, ei aina.

Siellä sitten istuin, hytkyin ja mietin että mitä hemmettiä minä täällä teen. Ala on ihana. Minulla on siihen hyvät valmiudet ja journalismia minussa on vaikka kokemusta ei olekaan. Muutenhan se olisi ihan tavallista, että kokemusta ei ole mutta kun meillä on sattumoisin luokalla tyyppi joka löytyy IMDb:stä hemmetin pitkän listan kera, koen pientä alemmuuskompleksia.

Lisäksi, tämä vatsan paisuminen. Miten saan kaiken mahtumaan? Jos onnistuisin käymään kouluni neljässä vuodessa, pääsen koulun kustantamalle matkalle luokkani kanssa. Lukioaikana en valmistunut silloin kuin muut ja se oli vähän kurjaa, siinä mielessä olin kyllä valmistumassa nyt mutta miten ihmeessä kun tätä menoa poksahdan siinä syyskuun alkuviikolla?

Jotta koko asia ei olisi niin harmaa ja synkkä ja pelottava, voin kertoa että eipä kyllä se koulukaan mikään helppo laitos ole. Ilmeisesti sieltä joutuu joskus evakkoon luokista kun vanhasta verkatehtaan talosta on saattanut tulla katto sisään. Tai esimerkiksi radioluokan vallannut muun muassa vesivahingoista johtunut home joka vaatii aina suojavarusteet ennen kuin luokkaan voi edes mennä. Internet ei toimi, järjestelmät ei toimi, se ja se on monesti rikki ja ilman sitä sun tätäkin pärjää. Jollakin tasolla kaiken tämän kamaluuden keskellä tuo Arabianrannan verkatehtaan rakennus on vieläkin ihastuttavampi oikutellessaan. Persoonallisempaa rakennusta saanee etsiä.

Mutta toistaiseksi minun on väisteltävä hometta, haettava viltti luokan nurkasta ja istuttava tuolin reunalla, ettei housujen vetoketju paina rakkoa kun tuntuu että muuten juoksen minuutin välein vessassa.

Minä en ole valmis tähän en ole en ole
Minä en ole valmis äidiksi, minä en ole valmis kouluun, minä en ole valmis muuttamaan enkä halua asua enää tässä asunnossa. Haluan painaa pääni tyynyyn ja sulkea silmäni ja lukita maailman ulkopuolelle minua häiritsemästä.
En ole valmis!
EN OLE!

Mutta.
Ruotsin tasokoe koittaa ylihuomenna. Onnea vaan ja hej på dig, sanoi Saga.

Kivoja äitijuttuja

Posted on by
Reply

Kaikille äitiyttä miettiville kivoja juttuja.

Kun harkitset raskautta, ala syömään foolihappoa ja teetä kilpirauhastutkimus. Kilpirauhasen vajaatoiminta voi haitata kehitystä ja on ikävä juttu vaikkakaan ei vaarallinen niin raskauden aikana kuin sen jälkeenkin.

Mutta kivoja linkkejä:

Kaksplussan raskauslaskurit
Muksun raskauslaskuri

Masutyyppi-kirja

Kahden roolin vaiheilla

Posted on by
1

Muutama kuukausi takaperin huomasin olevani raskaana. Tunne oli valtava, se vyöryi raikkaana ylitseni ja sai minut tuntemaan oloni onnelliseksi. Olin yhtäkkiä joku muu, kaikki prioriteettini muuttuivat toisiksi ja elämäni suunta muuttui lennosta. Äitiys oli jotain, mistä olin haaveillut jo vuosia, mutta joka tuntui edelleen yhtä kaukaiselta – joltain kauniilta ajatukselta joka on kaukana tulevaisuudessa. Totuus kuitenkin on, että olen jo 31-vuotias, enkä tule yhtään nuoremmaksi. Se aika on nyt.

Ei kuitenkaan kestänyt kuin pari viikkoa kun töihin mennessä tunsin vatsassa kipua. Kahden tunnin sisällä könötin sikiöasennossa pukuhuoneen lattialla kivun vuoksi ja soitin kenelle tahansa terveysalan koulutuksen omaavalle, joka osaisi sanoa mitä minun tulee tehdä. Taksilla sairaalaan, ultraääneen hieman erilaisissa merkeissä kuin olin aiemmin odottanut ja ruudulla kuva tyhjästä kohdun raakileesta.
“”Kyllä se nyt taisi mennä kesken” sanoi lääkäri.
Yhtäkkiä maailma hämärtyi ja ilman täytti haalea, tunkkainen pettymyksen tunne. Mietin, miksi en saanut pitää tätä. Minulta on otettu niin paljon, enkä ole kokenut erityistä katkeruutta vaan pitänyt katseeni tulevaisuudessa ja tehnyt parhaani mutta siitäkin huolimatta elämä muistuttaa monimutkaisuudestaan.

Olen sittemmin lohduttautunut ajatuksella, että on parempi ottaa vastaan terve, uusi ihminen kuin pitää kynsin hampain kiinni jostain minkä elämä olisi vähintäänkin yhtä haastavaa kuin minulla. Vielä en ehtinyt ymmärtää missä tilanteessa olin, miksi olin muuttumassa ja minulta pois otettu lähti yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Niin kuin laastari, johon en ollut vielä tottunut.

Ajan mittaan keho toipui, mieli eheytyi ja olin taas siinä pisteessä missä olin ollut jo pitkään. En voinut kuvitellakaan, että minusta tulisi pikapuoliin äiti. En osannut ajatella, että minun elämäni muuttuisi. Jatkoin eteenpäin, hain kouluun, pääsin sisään, odotin joulua ja valmistauduin vuoden vaihtoon.

Ja sitten, huomasin taas olevani raskaana. Nyt olen kuudennella raskausviikolla enkä koe lainkaan samanlaista onnea ja odotusta kuin aiemmin. Jokainen nipistys, nipistyksen puute ja tunti saa minut miettimään, onko jokin vialla. Suurin ajatukseni kaikessa on pieni ilo siitä, että toistaiseksi mikään ei ole mennyt vikaan. Hiljalleen tilanteeni lähestyessä samaa pistettä kuin viimeksi, stressitasoni kasvaa ja joinakin päivinä olen likimain hengästynyt tilanteen aiheuttamasta paineesta.

Kun kerroin asiasta varovaisesti lähiperheelle, nämä ohittivat tiedon välittömästi.
“Ai jaa.”
“Joo” he murahtivat kuin yhdestä suusta.
“No ei nyt vielä sitä ajatella.”
Ironista kyllä, tämä asian olemassaolon kieltäminen ja kaikkien läheisten vaikeneminen tekee asian minulle vaikeammaksi. Minä en uskalla kutsua asiaa edes sen oikealla nimellä, en uskalla sanoa mitään ja koska en osaa ajatella mitään, olen kuin lukossa. Minulla ei ole lupaa toimia, puhua, toimia ennen kuin olen ollut tässä tilassa tarpeeksi monta viikkoa, jos sittenkään. En ole ihan tietoinen siitä, milloin olen virallisesti raskaana muiden mielestä ja missä vaiheessa menetyksen pelko häviää riemulle. Pettymyksen tuoma katkeruus on muuttunut kiukuksi siitä, että muut eivät halua kuulla minun elämäni suurimmasta asiasta. Muut ikäänkuin pistävät suuhuni kapulan ja sanelevat, mitä tulee ajatella.

Minä en ole yhtään sen vähempää raskaana kuin yhdeksännellä kuulla. Tällä hetkellä riski on suurempi, miksi en siis saa tukea ihmisiltä? Onko menetys sukulaisille suurempi kuin minulle? Minä joudun elämään tämän kanssa aamusta iltaan, miettimään olenko syönyt tarpeeksi, saanko kaikki vitamiinit, miten voin edesauttaa kehoni hyvinvointia. Minä joudun miettimään, mitä kaikkea tämä tekee minun elämälleni tulevaisuudessa ja tottumaan uuteen rooliini, joka toivon mukaan on tällä kertaa pysyvä. On väärin, että sukulaiset tekevät asiasta omansa ja esittävät vaatimuksia, kieltävät koko asian olemassaolon suojellakseen itseään. Se on ymmärrettävää, mutta mielestäni silti epäreilua.

En kuitenkaan usko olevani sen kummemmassa tilanteessa kuin kuka tahansa muu saman kokenut. Enkä toisaalta koe olevani mitenkään erityisen yksin, sillä en ole koskaan voinut täysin luottaa muilta saatuun tukeen. Toisaalta ihan hyväkin, sillä vaikka se tekee ihmisestä epäluuloisen ja katkerankin, se kasvattaa luonnetta ja opettaa tervettä kritiikintajua. Se, että muu maailma vaikenee, tekee tästä asiasta vain meidän omamme. Kukaan muu ei saa omistusoikeutta, eikä osallisuutta kuin me ja kaikista epäilyistäni huolimatta olen varma, että kun vihdoin tulee vastaan se ensimmäinen syntymäpäivä, voin todeta: “ähäkutti maailma”.

Eilen, tänään ja sitten huomenna

Posted on by
Reply

Sen jälkeen, kun tein raskaustestin, on tapahtunut aivan kamalasti vaikka siitä ei ole kuin viikko. On täytynyt hyväksyä ja oppia aivan uudenlainen maailma, uudenlaiset ajatukset, uudenlainen tulevaisuus. Todellisuus astui nykyhetkeen ja kysyi yleisöltään, ovatko he valmiita – me vastasimme kutsuun myöntyvästi. Kyllä. Me olemme valmiita. Me olemme halukkaita. Meitä pelottaa, mutta olemme iloisia.

Minä kuitenkin koin liki mahdottomana ajatuksen iloita itse toukasta. Vatsaa nipisteli, ruokatavat uusittiin ja elämää saneerattiin, mutta kaikesta huolimatta vaikka kuinka yritin, en pystynyt hyväksymään kasvavaa elämää lapsena. En uskonut tapahtumaa todeksi, en pystynyt liittämään olennolle identiteettiä, olin vakuuttunut, että tästä ei tule lasta. Se oli kuin jokin turvakaide minun ja huonon lopputuloksen välissä: “Tämä ei ole sinun taistelusi, hellitä”.

Eilen aamupäiväpalan syötyäni ja töihin lähdettyäni alkoi vatsakipu. Se tuntui kuin kuukautiset olisivat alkamassa, paineena alavatsan paikkeilla. Istuin bussissa ja huomasin vääntelehtiväni.
“Taisin syödä liikaa ruokaa kun on niin epämiellyttävä olo.”
Töihin ehdittyäni vatsakipu oli kasvanut vääntäväksi, se porautui munasarjoihin ja sai koko alavatsan elimet helisemään. Puin päälleni työvaatteet ja kävelin työpaikalle, kirjauduin sisään ja valmistauduin työpäivään. Oireet olivat kuin minulla alkaisi oikein runsaat ja kivuliaat kuukautiset eikä kestänyt kuin vartin kun jouduin lähtemään pukuhuoneille hakemaan Panadolia. Päätin kuitenkin ensin soittaa jollekin terveysihmiselle ja jonkin aikaa puhelimessa puhuttuani totesin että nyt on pakko lähteä päivystykseen. Kello oli 15:53.

Koko taksimatkan Meilahteen mietin että tämä on keskenmeno. Ensin ajatus oli aivan liian tuskallinen, ikäänkuin menettäisin jotain vaikka en kokenut sitä läheiseksi. Ajatus lapsesta oli jo kuitenkin minulle arvokas enkä halunnut tulevaisuudestani luopua. Mietin kaikkia niitä ihmisiä, jotka tulisivat asian ottamaan raskaammin. Istuin jännittyneenä takapenkillä kun taksi hidasteli ruuhkissa, seisoi valoissa ja sen ajellessa mukulakivikaduilla, irvistin tuskasta. Sairaalaan päästyäni menin vahtimestarin luukulle ja totesin “tuota, minä saan varmaan keskenmenon”, samalla miettien miten absurdi koko ajatus oli, ei minun ole tarkoitus saada mitään keskenmenoja. Minut ohjattiin päivystykseen.

Seuraavat kolme tuntia vietin irvistellen, odottaen, hillitysti käyttäytyen kun minua tutkittiin ja lääkittiin. Ajatus ei kulkenut, minä vietin kaiken aikani tapittaen Kauniita ja Rohkeita televisiosta kaksinkerroin samalla kun odotushuone virtasi onnellisia pömppömahaisia pariskuntia. Yritin olla huomaamaton, mutta kyllä ihmiset näkivät tärisevistä käsistäni, että jotain oli vialla. Odotushuoneessa istuessani silmäkulmastani vieri kyynel kun eläydyin Kaunareiden erikoisjakson liikuttaviin ihmiskohtaloihin kodittomien turvakeskuksessa, mutta omaa elämääni en itkenyt. Sen aika on sitten jos siltä tuntuu. Upea aviomieheni oli matkalla, vaikka sikäli pärjäsin hyvin itseksenikin. Nyt ei ainakaan tarvitse olla yksin.

Ultraääni koitti. Pieni osa minusta toivoi, että tämä oli vain jokin ihme juttu eikä raskaus olisi vielä päättynyt. Olo oli hieman parempi kun saamani kipulääke lievitti kipua ja tutkimuksen alkaessa olin toisaalta hyväksynyt sen todennäköisemmän vaihtoehdon. Lääkäri katsoi laitteillaan meidän pientä elämänalkuamme ja totesi, että vaikkakin kohtupussi on vielä nähtävissä, siitä tuskin alkaa enää kehittymään mitään. Kyseessä on siis keskenmeno, mutta hyvänä puolena voimme todeta asioiden muuten menneen hyvin. Kohdunsisäinen raskaus viittaa siihen, että voimme yrittää parin kuukauden sisään uudestaan.

Palasin odotustilaan ja odotellessani minut valtasi tunneryöppy. Itkin vuolaasti hetken, vain pienen hetken jonka jälkeen kuivasin silmäni ja olin taas oma itseni. En ole koskaan osannut itkeä asioista, joista olisi ehkä aiheellistakin olla surullinen. Vaikeat tilanteet vaativat vahvoja ihmisiä ja minä olen aina vahva. Minun on aina pitänyt olla vahva. Lisäksi en toisaalta kokenut menetystä. Kainalossa kuiskasin, että ei tunnu siltä kuin olisin menettänyt jotakin. Pettymys oli se, mikä minut sai itkemään. Olisin halunnut pitää mahdollisuuteni.

Tapahtuman jälkeen kävimme aviomiehen kanssa Itäkeskuksessa syömässä ja ostoksilla sekä päädyimme hyvissä ajoin kotiin. Ilta kului kuten aina; nauroimme, suunnittelimme, puhuimme asioista. Tunnelma oli haikea mutta päätimme yrittää tosissamme uudestaan kunhan olin toipunut. Vietin iltani kipulääkkeitä annostellen ja vihdoin ennen nukahtamistani pääsin siihen pisteeseen mihin olin koko viikon pyrkinyt: tiedän missä olen juuri tällä hetkellä ja ymmärrän sekä haluan sitä, mitä se minulta vaatii.

“Minä just pääsin siihen mammamoodiin enkä minä halua siitä pois”, mumisin ajatuksissani tyynyä vasten ja uneksin iloisista asioista.

Kasvukipuja, kummallakin

Posted on by
Reply

Ajatus siitä, että huomisesta tulee tänään, alkaa hiljalleen upota. Olen ostanut jo ihan ensimmäisinä päivinä vauvakirjankin, jossa on veikeitä sivuja aivan 18. ikävuodelle asti mutta pidättäytynyt ajattelemaan asiaa henkilökohtaisella tasolla sen enempää. Tuntuu, että olen kauhusta jäykkänä tosiasioiden edessä ja yritän varovaisesti kammeta sormiani irti puristuksesta.

Samaan aikaan olen saanut paljon huomiota osakseni. Ihmisiä kiinnostaa oksentelenko. Ihmisiä kiinnostaa montako viikkoa on jäljellä. Ihmisiä kiinnostaa onko se mikä ja halutaanko me tietää mikä se on. Ihmiset kertovat mitä heidän vatsansa teki x vuotta sitten, mitä eritteitä tuli tai ei tullut missäkin vaiheessa ja miten kaikki se yhdeksän kuukautta tuntui sillee ja tällee. Samalla likimain jokaisen kohtaamisen yhteydessä ihmiset sanovat, että “Toivottavasti kaikki menee hyvin” ja käskevät olemaan levossa.

Hieman kyllä rasittaa. Joskus ehkä enemmän, ei niinkään juuri nyt. Mutta siis kuitenkin, tympii se että kun esitän retorisia kysymyksiä, saan niihin vastauksia. Kun vitsailen jotain, se otetaan todesta. Kun heitän puolivillaisia sarkastisia kommentteja, niihin tartutaan ja kun haluaisin kertoa muille omista kokemuksistani, hukun toteamuksiin että se on koettu, se on tuttu juttu, kaikille käy noin. Minulle ei ole käynyt näin! Tämä on ainutlaatuinen juttu minun maailmassani. Antakaa minun pitää tavallinen ihmeeni.

Sen toivoisin kyllä loppuvan, että ihmiset sanovat toivovansa kaiken menevän hyvin. Joka kerta, kun joku niin sanoo, muistan kaikki ne eri pienet mahdollisuudet jolloin jotain voi mennä vikaan. Kaikki ne pienet virheet, kaikki tapaturmat, kaikki kohtalon oikut. Asiat menevät vikaan jos lasta kantavaa stressataan tarpeettomasti. On toisaalta ollut kyllä hyvin näkyvissä sekin, miten erilaiset uskomukset liittyvät raskauteen ja raskaana oleviin naisiin (joita kutsun hellittelynimellä raskaat naiset). En ole kuitenkaan ajatellut ryhtyväni sohvaperunaksi vain koska olen raskaana, enkä ole ajatellut ottaa olutta vaan koska se on se yksi.

Tämä on minun vastuuni, nyt ja tulevaisuudessa. Ainoa, mistä minun pitää pitää huoli, on etten hukkaa itseäni kaikkeen tähän. Pää kylmänä ja arkielämää mahdollisimman samanlaisena kuin eläisin ilmankin lasta, sillä jossain vaiheessa se lapsen arki irtautuu omastani ja jos olen elänyt vain lapseni kautta, huomaan olevani yksin ja ideaköyhä. Lapsi ei ole se, joka muodostaa perheen, tämä on vain uusi asukas joka vaatii erityishuomiota. Tämä on se asia, mistä minun kannattaa olla oikeasti huolissani.