Pitkälti vatsakuvaa vältelleenä päädyin silti ottamaan lopputuloskuvan. Tässä ollaan, juuri ennen H-hetkeä, varsinkin kun lähtölaskenta vaikuttaa päättyvän ensi perjantaina, alle viikon päästä.
Nyt on lopuillaan odotus, kesäterassikausi julistettu jo päättyneeksi, kesä vaihtumassa syksyyn ja uusi elämä kurkkii nurkan takana. Näinhän se on, että 9 kuukautta on varsin tarpeellinen aika tämän muutoksen vastaanottamiselle.
10. joulukuuta 2011 muuttui yksi elämä ja alkoi toinen. Minä, 32-vuotias tyttösieluinen ihminen huomasin vähitellen, että kehoni muuttui ja hoivasi jotakin pientä ja arvokasta. Jotain korvaamatonta, joka oli aina ollut minulle päivänselvyys ja samalla etäinen tulevaisuus. On melko säväyttävää huomata, että aika on loppu ja tulevaisuus on täällä.
Niitä tunteenmyllerryksiä. Pelkoja. Mikä vastuu. Mikä onni. Kaikki on uutta, kaikki on erilaista, jokainen valinta on mittava. Aika kulkee hitaasti, mitä jos jokin menee vikaan? En ole valmis tähän. Pelottaa. En haluaisi olla enää eilisessä. Voi kun aika kuluisi.
Alunperin tarkoitukseni oli kirjata ylös aivan kaikki mitä tapahtuu, mutta koska viime syksynä olin jo aiemmin raskaana ja kävin läpi sen miltä tuntuu menettää elämänsä mahdollisuus, huomasin nyt eläväni muurin takana. Sydämeni ei ollut enää avoin ja vastaanottavainen vaan varovainen, ehkä hieman taikauskoinenkin. Nyt oli tarkoitus vain odottaa. Tehdä viisaita valintoja, elää kehon vaatimusten mukaan ja omistaa aikansa tälle projektille. Kesti melko kauan ennen kuin uskalsin luottaa, ennen kuin uskalsin ajatella pientä muunakin kuin prosessina. Ennen kuin huomasin antaneeni sille nimen.
Hipsu.
Ensimmäisen kerran kun tunsin liikkeet, ne tuntuivat pieniltä sivelyiltä vatsan sisäpinnassa. Ihan kuin vatsaani olisi eksynyt pieni kultakala, jonka pitkä kultainen evä siveli hipaisten vatsaa ja jonka aiheuttama liike olisi tunnettavissa jos maailma vain hiljenisi hetkeksi. Pidin kättä vatsalla ja mietin miten ihmeellistä tämä oli. Miten joku on jo olemassa, vaikka ei vielä tiedä sitä. Vähitellen käteni silitti kasvavasta vatsasta paidanhelmat nukalle ja sipaukset vaihtuivat taputuksiksi, pyyhkäisyiksi ja vahvemmiksi liikkeiksi vatsan uumenissa.
Keskenmeno oli kumma kokemus. En tiedä mitä äidinvaistosta sanotaan tieteen lehdillä, mutta muistan ensimmäisen tuntuneen etäiseltä. Aluksi pidin sitä sellaisena “en osaa vielä hyväksyä tätä koska se on niin iso juttu”-ajatuksena mutta toista odottaessani näin selvän eron. Toisella kerralla olento tuntui määrätietoiselta, vahvalta. Ensimmäinen taas oli kuin hiipuva liekki, etäinen ja viileä asia, joka ei tuntunut omalta. Ikäänkuin olisin tiennyt, että kaikki ei ollut kuten pitää ja ikäänkuin tämä toinen olisi sitten päättänyt, että asiat sujuvat mitä tahansa tapahtuukin. Näin on käynytkin, ensimmäinen hiipui ja kuoli jo kahdessa kuukaudessa, eikä lopputulos ollut minullekaan yllätys. Tiesin oikeastaan jo ensimmäisistä merkeistä että jokin on vialla ja ilmottauduin lääkäriinkin sanoen “taidan saada keskenmenon”. Se oli ohi. Mahdollisuus oli menetetty. Pieni vaivihkainen masennus yritti minusta otetta mutta elämä oli verrattain pian normaalia ja sitten sain uuden mahdollisuuden. Mahdollisuuden, joka loppuu pian alkaakseen uudestaan.
Aamuisin herätessäni käännyn hetkeksi selälleni ja asetan kämmeneni vatsan päälle. Hiljalleen ihon alla herää pieni ihminen, kääntää selkänsä lämpöä kohti ja kiemurtaa käden alle. Se tuntuu hassulta, vatsa venyy ja siinä piirtyy pieni pyöreä kumpu, joka möyrii pienin liikkein, mahdollisesti potkaisee ohimennen kylkeen mikäli jalka lipeää. Joskus kyljessä tuntuu pieni raaja, joka puskee tukea asennonvaihtoon ja lonkkaluussa taas painaa käsi tueksi jaloille. Toisinaan alavatsan pintaan plurahtaa vesipyörre ja monesti tuntuu rytmikäs syke, kun lapsi nikottelee kehittääkseen keuhkojaan. Tuolloin pyllyn ilmestyessä käteni alle, painan hellästi vatsaa ja pyöritän rauhalliseen tahtiin. Uskon hierovan liikkeen olevan sanatonta viestintää minun ja lapseni välillä – pieni viesti rakkaudesta kun sanoja ei ole. Turvallisuuden tunteen siirto ja yhteinen kokemus molemmille. Minä silittelen ja hieron vatsani kumpua, samalla tuntien kuinka joku pienesti painautuu kättäni vasten.
Kukaan ei ole ollut minua lähempänä ja samalla niin kaukana kuin nyt.
Laskettu aika koittaa 10 päivän päästä. Mieleni huutaa, että vielä voi jokin mennä vikaan. Sitten kun se syntyy, sitten voi mennä vikaan. Kun se on vuoden, voi mennä vikaan. Yritän parhaani unohtaa pelkoni ja keskittyä vastaanottamaan, antamaan, muistamaan, jaksamaan. Uskomattominta koko jutussa on se, että kohta maailmassa on aivan uusi ihminen, jonka elämä on puhdas taulu täytettäväksi.
Ja se elämä on minun vastuullani. Se jos mikä, on pelottavaa.
Olen viime aikoina huomannut katsoneeni jokaista näkemääni lasta uusin silmin.
“Onko meidän lapsi tuollainen?”
“Puuttuuko siltäkin otsa?”
“Annanko minäkin lapseni imeä kassatiskiä?”
“Haluaako se ostaa vain barbeja tai autoja?”
“Mitä jos se on ihan torvi?”
“Mitä jos en tajua että lapseni on ihan torvi?”
“Mitä jos annan sille typerän nimen?”
“Sitten se vihaa mua.”
“Käyköhän sille huonosti?”
“Osaanko kasvattaa sen oikein, edes vähän?”
“Ostetaanko mekin vappukrääsää sitten?”
“Voi jeesus mun koti on kohta täynnä vappuhuiskasotkua!”
“Pitää opetella siivoamaan.”
“Nauraakohan munkin lapsi ilkeästi muille.”
“Osaankohan opettaa sen olemaan kiusaamatta.”
“Olenko minä siisti tyyppi lapseni mielestä?”
“Mitähän siitä tulee, lapsesta siis.”
“Mitähän sen kasvattamisesta tulee.”
Päivittäin löydän itseni tilanteesta, jolloin henkilö X vanhemman ominaisuudessa ostaa lapselleen jotain kurahousuista outoon siilipalloon joka vilkkuu eri väreissä. Olen aina näissä tilanteissa pyrkinyt ottamaan myös lapset huomioon, kysyn haluavatko he ostokselleen muovipussia tai tervehdin erikseen. Katselen alaspäin, kun joku pieni pörröpäinen ja usein myös limaisia eritteitä valuva otus haukkaa kassatiskin reunan suuhunsa ja pitää sitä suussaan kunnes tämä vanhempi maksaa ostoksensa ja kulkeutuessaan ulko-ovelle huikkaa jotain merkiksi seurata. Nämä pienet ihmiset tarjoavat minulle ryppyisiä, pehmeiksi pyöriteltyjä seteleitä, ihmeellisiä tarinoita maailmasta jonka me muut näemme helposti harmaampana sekä imeskeltyjä, märkiä sukkahousupaketteja, dödötörppöjä, kasvorasvoja. Eräskin poika sai kauhean vastareaktion kun suussaan pitämää pönttöharjaa piti näyttää koodin lukijalle.
Hiljalleen nämä kohtaamiset koskettavat vieläkin lähemmäs. Viimeistään silloin, kun kassalleni päätyi nainen kehitysvammaisen poikansa kanssa ja jonossa seuraavana olleet tytöt hihittivät salaa heidän selkänsä takana, aloin miettiä omaa elämänkohtaloani.
Minulla tuntuu pieniä plurahduksia vatsakalvoillani. Se on kuin pieni otus pyristelisi aivan ihoni alla, kuitenkaan erityisemmin yrittämättä ulos. Erittäin omituinen tunne – usein tuntuukin hieman väärältä, tai niin kuin isoäitini sanoisi kemiläiseen tapaansa: visto fiilis. Liikkeet kuitenkin muistuttavat minua tulevasta. Siellä on joku ihminen, joka päätyy ajattelemaan ja keksimään asioita. Sieltä tulee joku, jota minun pitää rakastaa ja joka minun tulee opettaa tulemaan toimeen itsenäisesti, ilman minua. Jossain vaiheessa on siis suunniteltu, että minä olen vihdoin oppinut pitämään kiinni juuri silloin kun tämä pieni otus haluaa vain päästää irti.
Ellei sitten käy niin, että lapseni onkin erilainen kuin oletan. Mitä jos lapseni ei voikaan koskaan päästää irti? Mitä jos hänellä tulee aina olemaan tarpeita, joita jonkun täytyy täyttää? Minä en elä ikuisesti, vaikka kuinka minua tarvittaisi, minusta ei ole aina kolmekymppiseksi ensiäidiksi loppumattomine voimavaroineni. Minusta ei välttämättä ole edes vanhaksi äidiksi loppumattomine voimavaroineni. Minun voimavarani saattavat olla ehtyviä.
Mikäli lapseni on kehitykseltään vaillinainen ja tarvitsee vanhempiaan, se on selvä etten tätä jätä. Minä annan itsestäni kaiken mitä tarvitaan ja varmasti enemmänkin, mutta alkukantaisia tunteitaan ei voi hallita. Mitä jos jollain tasolla tulen vihaamaan tuota kaikkea, ainakin joskus? Mitä jos tulen ajattelemaan, että olisin itse voinut tehdä jotain eri tavalla? Mitä jos syyllistän itseäni tai jotakuta muuta? En tiedä kumpi olisi pahempaa.
Elämässäni olen uhrannut paljon, liikaakin jos tietyiltä henkilöiltä kysytään. Olkoon, että jokin menee vikaan, sitten siihen tulee vain sopeutua. Sitten opetellaan tilanteen mukaisia taitoja sekä eletään sen vaatimalla tavalla.
Mutta mitä sitten, jos mikään ei olekaan vialla?
“Mitä jos kissat syö sen Legoja?”
Rupesin käymään läpi näitä lippulappuja ja juttuja joita pitää ruksia ja täyttää ja sopia ja meinata että saadaan kaikki asiat ajallaan liikenteelle. On lomakkeita, on kokeita, on soittoaikoja ja perhevalmennuksia. Ihanaa, mikä sekamelska, varsinkin kun huomaat, että joidenkin soittoaika loppui noin 1,5 tuntia sitten. Yay!
Kuitenkin tässä ihmetellessäni tuli sitten sellainen asia eteen, nimeltään:
VOIMAVARAMITTARI LASTA ODOTTAVILLE VANHEMMILLE
Tämä pitäisi sitten ensi kerraksi ruksia niin isän kuin äidinkin, että olenko täysin, osittain, osittain eri vai täysin eri mieltä. Äiti on ruksi, isä on nolla (aika mukava assosiaatio tuostakin tulee, jos sitä rupeaa miettimään). Vaikkakin juttujen ympyröiminen on minusta hauskempaa kuin ruksiminen, olin silti iloinen että pääsen ruksimaan koska mielestäni osaan tehdä varsin nättejä rukseja.
Noh, kuitenkin tässä sitten istuin ja luin hieman huvikseni niitä mittarin väittämiä. Väittämiä kuten:
– Tunnen itseni terveeksi.
En nyt erityisemmin tunne kun olen ollut viikon sairaslomalla ja yskinyt kiitettävästi
– Olen tietoinen päihteiden (alkoholi, huumeet) käytön haitoista sikiön kehitykselle / omalle terveydelleni jne. kenenkään läheisen alkoholinkäyttö ei aiheuta minulle huolta.
Mm.. Paitsi nyt kuka tahansa joka on pikkuisen maistissa ja päättää pyörittää lasta “helikopterissa” koska “se on hauskaa”. Itse asiassa kuka tahansa joka päättää pyörittää lasta “helikopterissa”.
– Minusta pidettiin lapsena hyvää huolta / Lapsuudenkotini oli turvallinen / Minut hyväksyttiin omana itsenäni jne.
Saattaapi olla, että yleisesti ottaen kaikki tykkäävät että ihan kivaa oli vaikka lapsena sitä raivosi vihaavansa maailmaa kun toinen sai kivemman lelun Kinderistä.
– Pystymme puhumaan tunteistamme / ristiriitoja herättävistä asioista.
– Pyrimme kotitöissä joustavaan, molempia tyydyttävään työnjakoon.
Ja missäs taloudessa tämä utopia ihan oikeasti toteutuu pyrkimystä pidemmälle?
– Lapsen odotus ja syntymä tuntuvat kohdallani luonnollisilta elämänmuutoksilta.
– Luotan siihen, että opin hoitamaan lastani.
– Tiedän, että ristiriitaiset tunteet kuuluvat odotusaikaan.
– Tiedän, että vanhemmilta saamani malli äitinä tai isänä toimimisesta vaikuttaa omaan tapaani toimia vanhempana.
– Tiedän, että voin oppia toimimaan vanhempana toisin kuin omat vanhempani toimivat.
:——DDD Ilmeisesti onnellisesti oikeassa olevat vanhemmat ovat yhtälailla utopiaa kuin tasa-arvossa siivottu koti.
Ja vielä paras tähän asti:
– Meillä on riittävät taidot kotitöiden tekemiseen (kuten ruuanlaitto, pyykinpesu, siivoaminen).
Ikävä kyllä minun ruoanlaittokykyni on hieman vajaa, ainakin sen hyvän onnistumisprosentin ja suolaamisen osalta, mutta toisaalta taas meillä vain minä pesee pyykkiä. Ehkä niitä säikähtäneitä teinivanhempia mitataan tällä kysymyksellä, tällaiset jäärät kun olis jo kauan sitten kuolleet pois jos ei ruokaa osaisi laittaa tai kämppää siivota.
Nämä on niin kivoja nämä lomakkeet. Tosin kuumottavinta lienee täyttää se yksi vihkonen missä kysytään meidän urheilutottumuksiamme – mehän tosiaan olemme nörttejä ja nörteiltä urheilusta uteleminen on vähän sama kuin olettaisi Hobittien käyttävän kenkiä.
Tämä on haaste teille kaikille, jotka olette joskus nähneet jossain isovanhempia.
Olenko minä mummo, mummu vai mummi?
Kutsuuko nimenä muori, mumma tai isoäiti?
Luoko nimi roolin vai määrääkö nainen,
voiko toinen mummu olla erilainen?
Nyt kun isovanhemmat alkavat hiljalleen keksimään miksi heitä jatkossa pieni ääni kutsuu, alan minä kaivata lisätietoa siitä miten suomalaiset erilaiset isovanhempien ilmentymät näkevät.
Kerro siis minulle, minkälaisia mielikuvia sinulla on erilaisista mummuista, mummeista ja isoäideistä? Mikä erottaa mummon ja mummun, ajaako mummi autolla ja onko mummon mielipuuhaa istua keinutuolissa?
Kuka käy marjametsällä? Kuka syö pullia? Kuka leipoo herkullisimmat kaakut?
Kerro minulle minkälaisia isoäitejä sinulla on, minkälaisiin mummoihin olet törmännyt ja miksi mummit ovat parhaita?
Tarvitsen mahdollisimman paljon mielipiteitä, joten älä epäile jakaa tätä ystävillesi. Ehkä projekti venyy jopa kirjakauppoihin asti.
P.S. Kerrothan myös mielipiteesi papoista tähän merkintään.
Tämä on haaste teille kaikille, jotka olette joskus nähneet jossain isovanhempia.
Tuleeko minusta vaari, pappa vai ukki?
Muffa, faffa, isoisä, joulupukki?
Nimelläkö pieni ääni minua kutsua aikoo,
kuka näistä herroista parhaat letut taikoo?
Nyt kun isovanhemmat alkavat hiljalleen keksimään miksi heitä jatkossa pieni ääni kutsuu, alan minä kaivata lisätietoa siitä miten suomalaiset erilaiset isovanhempien ilmentymät näkevät.
Kerro siis minulle, minkälaisia mielikuvia sinulla on erilaisista papoista, vaareista, ukeista? Mikä erottaa isoisän ja vaarin, ajaako pappa autolla ja onko ukin mielipuuhaa istua keinutuolissa?
Kuka käy sienimetsällä? Kuka syö Sisuja? Kuka tupruttelee piippua?
Kerro minulle minkälaisia isoisiä sinulla on, minkälaisiin vaareihin olet törmännyt ja miksi papat ovat parhaita?
Tarvitsen mahdollisimman paljon mielipiteitä, joten älä epäile jakaa tätä ystävillesi. Ehkä projekti venyy jopa kirjakauppoihin asti.
P.S. Kerrothan myös mielipiteesi mummuista tähän merkintään.
Eilen kävin kavereita katsastamassa töiden jälkeen ja oli kivaa vaikka alkoikin väsyttää niin julmetusti. Ihmetyksekseni ainakin kaksi näistä oikein erityisesti sanoi minun näyttävän hyvältä. Mietin tätä kotiin mennessäni. Miksi?
Ehkä se johtuu siitä, että olen raskaana. Joku tämä hehkujuttu tms. hyvä ravitsemus. Tai ehkä siihen vaikuttaa se, että yhteisestä työpaikasta lähtiessä sekä viimeisen vuoden aikana olen ollut burnoutin partaalla. Tällä hetkellä olen hyvässä paikassa, itsevarma ja ehjä kokonaisuus.
Haluaisin uskoa, että kyseessä on jälkimmäinen. Se tekee paljon, kun ei sisin ole musta ja mieli katkeroitunut, väsynyt pieni rusina. Kannatti kasvaa aikuiseksi ja ymmärtää, ettei koko maailma ole minun vastuullani.
Tosin saa nähdä miten sen kanssa käy nyt kun olen päättänyt pyöräyttää maailmaan pienen ihmisen, jonka koko maailma on minun vastuullani.
“Hyvin on mennyt” huudahdan kun joku minulta kysyy.
“Ei tunnu missään eikä aamupahoinvointiakaan ole!”
“Helpolta vaikuttaa, nyt sitten vaan odotellaan.”
Jep jep. Tänään töissä, jo aiemmin aamulla vähitellen jotain syöneenä, laitoin hyllynreunaan hintalappuja ja koin yllättävän pahoinvoinnin aallon. Rupesi heikottamaan, oksettamaan, väsyttämään, hengästyttämään ja huimaamaan. Nojailin salaa kahvinkeittimiin ja puhaltelin, toivoen hiljaa että kohtaus menisi ohitse. Piti ihan taistella, etten lampsinut tyttöjen vessaan istumaan ja lorvimaan.
Sitten koulussa taas söin tauolla yhden meetvursti-sämpylän ja puputin perään kassista löytyneen suklaapatukan. Ilmeisesti keho pisti insuliinitasot kattoon sillä hetken päästä nukuin tunnilla. Pitäisi ihan oikeasti löytää joku ratkaisu tuohon nukahteluun, veikkaan että lisääntynyt paino rintakehällä on tuonut takaisin tuon tilan nimeltä Hengitysvaje eli obesiteetti-hypoventilaatiosyndrooma (OHS). Ainakin olen huomannut, että selällään nukkuminen on yhtäkkiä epämukavaa ja onhan toi rintavarustus kasvanut jo toisesta viikosta lähtien. Pian hukun maitorauhasiin.
Ja vasta tulee toinen kuukausi täyteen. Moro.
Kun nyt ees selviäisi normaaleista askareista mutta alkaa vähitellen epäilyttämään koko homman toimivuus. Ei menekään ihan niin muhevasti, kuin alunperin ehdin toivouskoa.
Kaikille äitiyttä miettiville kivoja juttuja.
Kun harkitset raskautta, ala syömään foolihappoa ja teetä kilpirauhastutkimus. Kilpirauhasen vajaatoiminta voi haitata kehitystä ja on ikävä juttu vaikkakaan ei vaarallinen niin raskauden aikana kuin sen jälkeenkin.
Mutta kivoja linkkejä:
Muutama kuukausi takaperin huomasin olevani raskaana. Tunne oli valtava, se vyöryi raikkaana ylitseni ja sai minut tuntemaan oloni onnelliseksi. Olin yhtäkkiä joku muu, kaikki prioriteettini muuttuivat toisiksi ja elämäni suunta muuttui lennosta. Äitiys oli jotain, mistä olin haaveillut jo vuosia, mutta joka tuntui edelleen yhtä kaukaiselta – joltain kauniilta ajatukselta joka on kaukana tulevaisuudessa. Totuus kuitenkin on, että olen jo 31-vuotias, enkä tule yhtään nuoremmaksi. Se aika on nyt.
Ei kuitenkaan kestänyt kuin pari viikkoa kun töihin mennessä tunsin vatsassa kipua. Kahden tunnin sisällä könötin sikiöasennossa pukuhuoneen lattialla kivun vuoksi ja soitin kenelle tahansa terveysalan koulutuksen omaavalle, joka osaisi sanoa mitä minun tulee tehdä. Taksilla sairaalaan, ultraääneen hieman erilaisissa merkeissä kuin olin aiemmin odottanut ja ruudulla kuva tyhjästä kohdun raakileesta.
“”Kyllä se nyt taisi mennä kesken” sanoi lääkäri.
Yhtäkkiä maailma hämärtyi ja ilman täytti haalea, tunkkainen pettymyksen tunne. Mietin, miksi en saanut pitää tätä. Minulta on otettu niin paljon, enkä ole kokenut erityistä katkeruutta vaan pitänyt katseeni tulevaisuudessa ja tehnyt parhaani mutta siitäkin huolimatta elämä muistuttaa monimutkaisuudestaan.
Olen sittemmin lohduttautunut ajatuksella, että on parempi ottaa vastaan terve, uusi ihminen kuin pitää kynsin hampain kiinni jostain minkä elämä olisi vähintäänkin yhtä haastavaa kuin minulla. Vielä en ehtinyt ymmärtää missä tilanteessa olin, miksi olin muuttumassa ja minulta pois otettu lähti yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Niin kuin laastari, johon en ollut vielä tottunut.
Ajan mittaan keho toipui, mieli eheytyi ja olin taas siinä pisteessä missä olin ollut jo pitkään. En voinut kuvitellakaan, että minusta tulisi pikapuoliin äiti. En osannut ajatella, että minun elämäni muuttuisi. Jatkoin eteenpäin, hain kouluun, pääsin sisään, odotin joulua ja valmistauduin vuoden vaihtoon.
Ja sitten, huomasin taas olevani raskaana. Nyt olen kuudennella raskausviikolla enkä koe lainkaan samanlaista onnea ja odotusta kuin aiemmin. Jokainen nipistys, nipistyksen puute ja tunti saa minut miettimään, onko jokin vialla. Suurin ajatukseni kaikessa on pieni ilo siitä, että toistaiseksi mikään ei ole mennyt vikaan. Hiljalleen tilanteeni lähestyessä samaa pistettä kuin viimeksi, stressitasoni kasvaa ja joinakin päivinä olen likimain hengästynyt tilanteen aiheuttamasta paineesta.
Kun kerroin asiasta varovaisesti lähiperheelle, nämä ohittivat tiedon välittömästi.
“Ai jaa.”
“Joo” he murahtivat kuin yhdestä suusta.
“No ei nyt vielä sitä ajatella.”
Ironista kyllä, tämä asian olemassaolon kieltäminen ja kaikkien läheisten vaikeneminen tekee asian minulle vaikeammaksi. Minä en uskalla kutsua asiaa edes sen oikealla nimellä, en uskalla sanoa mitään ja koska en osaa ajatella mitään, olen kuin lukossa. Minulla ei ole lupaa toimia, puhua, toimia ennen kuin olen ollut tässä tilassa tarpeeksi monta viikkoa, jos sittenkään. En ole ihan tietoinen siitä, milloin olen virallisesti raskaana muiden mielestä ja missä vaiheessa menetyksen pelko häviää riemulle. Pettymyksen tuoma katkeruus on muuttunut kiukuksi siitä, että muut eivät halua kuulla minun elämäni suurimmasta asiasta. Muut ikäänkuin pistävät suuhuni kapulan ja sanelevat, mitä tulee ajatella.
Minä en ole yhtään sen vähempää raskaana kuin yhdeksännellä kuulla. Tällä hetkellä riski on suurempi, miksi en siis saa tukea ihmisiltä? Onko menetys sukulaisille suurempi kuin minulle? Minä joudun elämään tämän kanssa aamusta iltaan, miettimään olenko syönyt tarpeeksi, saanko kaikki vitamiinit, miten voin edesauttaa kehoni hyvinvointia. Minä joudun miettimään, mitä kaikkea tämä tekee minun elämälleni tulevaisuudessa ja tottumaan uuteen rooliini, joka toivon mukaan on tällä kertaa pysyvä. On väärin, että sukulaiset tekevät asiasta omansa ja esittävät vaatimuksia, kieltävät koko asian olemassaolon suojellakseen itseään. Se on ymmärrettävää, mutta mielestäni silti epäreilua.
En kuitenkaan usko olevani sen kummemmassa tilanteessa kuin kuka tahansa muu saman kokenut. Enkä toisaalta koe olevani mitenkään erityisen yksin, sillä en ole koskaan voinut täysin luottaa muilta saatuun tukeen. Toisaalta ihan hyväkin, sillä vaikka se tekee ihmisestä epäluuloisen ja katkerankin, se kasvattaa luonnetta ja opettaa tervettä kritiikintajua. Se, että muu maailma vaikenee, tekee tästä asiasta vain meidän omamme. Kukaan muu ei saa omistusoikeutta, eikä osallisuutta kuin me ja kaikista epäilyistäni huolimatta olen varma, että kun vihdoin tulee vastaan se ensimmäinen syntymäpäivä, voin todeta: “ähäkutti maailma”.
Sen jälkeen, kun tein raskaustestin, on tapahtunut aivan kamalasti vaikka siitä ei ole kuin viikko. On täytynyt hyväksyä ja oppia aivan uudenlainen maailma, uudenlaiset ajatukset, uudenlainen tulevaisuus. Todellisuus astui nykyhetkeen ja kysyi yleisöltään, ovatko he valmiita – me vastasimme kutsuun myöntyvästi. Kyllä. Me olemme valmiita. Me olemme halukkaita. Meitä pelottaa, mutta olemme iloisia.
Minä kuitenkin koin liki mahdottomana ajatuksen iloita itse toukasta. Vatsaa nipisteli, ruokatavat uusittiin ja elämää saneerattiin, mutta kaikesta huolimatta vaikka kuinka yritin, en pystynyt hyväksymään kasvavaa elämää lapsena. En uskonut tapahtumaa todeksi, en pystynyt liittämään olennolle identiteettiä, olin vakuuttunut, että tästä ei tule lasta. Se oli kuin jokin turvakaide minun ja huonon lopputuloksen välissä: “Tämä ei ole sinun taistelusi, hellitä”.
Eilen aamupäiväpalan syötyäni ja töihin lähdettyäni alkoi vatsakipu. Se tuntui kuin kuukautiset olisivat alkamassa, paineena alavatsan paikkeilla. Istuin bussissa ja huomasin vääntelehtiväni.
“Taisin syödä liikaa ruokaa kun on niin epämiellyttävä olo.”
Töihin ehdittyäni vatsakipu oli kasvanut vääntäväksi, se porautui munasarjoihin ja sai koko alavatsan elimet helisemään. Puin päälleni työvaatteet ja kävelin työpaikalle, kirjauduin sisään ja valmistauduin työpäivään. Oireet olivat kuin minulla alkaisi oikein runsaat ja kivuliaat kuukautiset eikä kestänyt kuin vartin kun jouduin lähtemään pukuhuoneille hakemaan Panadolia. Päätin kuitenkin ensin soittaa jollekin terveysihmiselle ja jonkin aikaa puhelimessa puhuttuani totesin että nyt on pakko lähteä päivystykseen. Kello oli 15:53.
Koko taksimatkan Meilahteen mietin että tämä on keskenmeno. Ensin ajatus oli aivan liian tuskallinen, ikäänkuin menettäisin jotain vaikka en kokenut sitä läheiseksi. Ajatus lapsesta oli jo kuitenkin minulle arvokas enkä halunnut tulevaisuudestani luopua. Mietin kaikkia niitä ihmisiä, jotka tulisivat asian ottamaan raskaammin. Istuin jännittyneenä takapenkillä kun taksi hidasteli ruuhkissa, seisoi valoissa ja sen ajellessa mukulakivikaduilla, irvistin tuskasta. Sairaalaan päästyäni menin vahtimestarin luukulle ja totesin “tuota, minä saan varmaan keskenmenon”, samalla miettien miten absurdi koko ajatus oli, ei minun ole tarkoitus saada mitään keskenmenoja. Minut ohjattiin päivystykseen.
Seuraavat kolme tuntia vietin irvistellen, odottaen, hillitysti käyttäytyen kun minua tutkittiin ja lääkittiin. Ajatus ei kulkenut, minä vietin kaiken aikani tapittaen Kauniita ja Rohkeita televisiosta kaksinkerroin samalla kun odotushuone virtasi onnellisia pömppömahaisia pariskuntia. Yritin olla huomaamaton, mutta kyllä ihmiset näkivät tärisevistä käsistäni, että jotain oli vialla. Odotushuoneessa istuessani silmäkulmastani vieri kyynel kun eläydyin Kaunareiden erikoisjakson liikuttaviin ihmiskohtaloihin kodittomien turvakeskuksessa, mutta omaa elämääni en itkenyt. Sen aika on sitten jos siltä tuntuu. Upea aviomieheni oli matkalla, vaikka sikäli pärjäsin hyvin itseksenikin. Nyt ei ainakaan tarvitse olla yksin.
Ultraääni koitti. Pieni osa minusta toivoi, että tämä oli vain jokin ihme juttu eikä raskaus olisi vielä päättynyt. Olo oli hieman parempi kun saamani kipulääke lievitti kipua ja tutkimuksen alkaessa olin toisaalta hyväksynyt sen todennäköisemmän vaihtoehdon. Lääkäri katsoi laitteillaan meidän pientä elämänalkuamme ja totesi, että vaikkakin kohtupussi on vielä nähtävissä, siitä tuskin alkaa enää kehittymään mitään. Kyseessä on siis keskenmeno, mutta hyvänä puolena voimme todeta asioiden muuten menneen hyvin. Kohdunsisäinen raskaus viittaa siihen, että voimme yrittää parin kuukauden sisään uudestaan.
Palasin odotustilaan ja odotellessani minut valtasi tunneryöppy. Itkin vuolaasti hetken, vain pienen hetken jonka jälkeen kuivasin silmäni ja olin taas oma itseni. En ole koskaan osannut itkeä asioista, joista olisi ehkä aiheellistakin olla surullinen. Vaikeat tilanteet vaativat vahvoja ihmisiä ja minä olen aina vahva. Minun on aina pitänyt olla vahva. Lisäksi en toisaalta kokenut menetystä. Kainalossa kuiskasin, että ei tunnu siltä kuin olisin menettänyt jotakin. Pettymys oli se, mikä minut sai itkemään. Olisin halunnut pitää mahdollisuuteni.
Tapahtuman jälkeen kävimme aviomiehen kanssa Itäkeskuksessa syömässä ja ostoksilla sekä päädyimme hyvissä ajoin kotiin. Ilta kului kuten aina; nauroimme, suunnittelimme, puhuimme asioista. Tunnelma oli haikea mutta päätimme yrittää tosissamme uudestaan kunhan olin toipunut. Vietin iltani kipulääkkeitä annostellen ja vihdoin ennen nukahtamistani pääsin siihen pisteeseen mihin olin koko viikon pyrkinyt: tiedän missä olen juuri tällä hetkellä ja ymmärrän sekä haluan sitä, mitä se minulta vaatii.
“Minä just pääsin siihen mammamoodiin enkä minä halua siitä pois”, mumisin ajatuksissani tyynyä vasten ja uneksin iloisista asioista.
Ajatus siitä, että huomisesta tulee tänään, alkaa hiljalleen upota. Olen ostanut jo ihan ensimmäisinä päivinä vauvakirjankin, jossa on veikeitä sivuja aivan 18. ikävuodelle asti mutta pidättäytynyt ajattelemaan asiaa henkilökohtaisella tasolla sen enempää. Tuntuu, että olen kauhusta jäykkänä tosiasioiden edessä ja yritän varovaisesti kammeta sormiani irti puristuksesta.
Samaan aikaan olen saanut paljon huomiota osakseni. Ihmisiä kiinnostaa oksentelenko. Ihmisiä kiinnostaa montako viikkoa on jäljellä. Ihmisiä kiinnostaa onko se mikä ja halutaanko me tietää mikä se on. Ihmiset kertovat mitä heidän vatsansa teki x vuotta sitten, mitä eritteitä tuli tai ei tullut missäkin vaiheessa ja miten kaikki se yhdeksän kuukautta tuntui sillee ja tällee. Samalla likimain jokaisen kohtaamisen yhteydessä ihmiset sanovat, että “Toivottavasti kaikki menee hyvin” ja käskevät olemaan levossa.
Hieman kyllä rasittaa. Joskus ehkä enemmän, ei niinkään juuri nyt. Mutta siis kuitenkin, tympii se että kun esitän retorisia kysymyksiä, saan niihin vastauksia. Kun vitsailen jotain, se otetaan todesta. Kun heitän puolivillaisia sarkastisia kommentteja, niihin tartutaan ja kun haluaisin kertoa muille omista kokemuksistani, hukun toteamuksiin että se on koettu, se on tuttu juttu, kaikille käy noin. Minulle ei ole käynyt näin! Tämä on ainutlaatuinen juttu minun maailmassani. Antakaa minun pitää tavallinen ihmeeni.
Sen toivoisin kyllä loppuvan, että ihmiset sanovat toivovansa kaiken menevän hyvin. Joka kerta, kun joku niin sanoo, muistan kaikki ne eri pienet mahdollisuudet jolloin jotain voi mennä vikaan. Kaikki ne pienet virheet, kaikki tapaturmat, kaikki kohtalon oikut. Asiat menevät vikaan jos lasta kantavaa stressataan tarpeettomasti. On toisaalta ollut kyllä hyvin näkyvissä sekin, miten erilaiset uskomukset liittyvät raskauteen ja raskaana oleviin naisiin (joita kutsun hellittelynimellä raskaat naiset). En ole kuitenkaan ajatellut ryhtyväni sohvaperunaksi vain koska olen raskaana, enkä ole ajatellut ottaa olutta vaan koska se on se yksi.
Tämä on minun vastuuni, nyt ja tulevaisuudessa. Ainoa, mistä minun pitää pitää huoli, on etten hukkaa itseäni kaikkeen tähän. Pää kylmänä ja arkielämää mahdollisimman samanlaisena kuin eläisin ilmankin lasta, sillä jossain vaiheessa se lapsen arki irtautuu omastani ja jos olen elänyt vain lapseni kautta, huomaan olevani yksin ja ideaköyhä. Lapsi ei ole se, joka muodostaa perheen, tämä on vain uusi asukas joka vaatii erityishuomiota. Tämä on se asia, mistä minun kannattaa olla oikeasti huolissani.