Tässä viimeisen yhdeksän kuukauden aikana on väistämättä törmännyt vaikka minkälaisiin oletuksiin oman jaksamisen, kykenemisen ja halun puolesta.

Ensimmäinen oletus on, että raskaana ollessaan ei saa, voi tai kykene tekemään mitään. Voitko sinä nyt sitä nostaa, sehän painaa kaksi kiloa. Miten sinä nyt sinne noin kävelet, mikset mene bussilla. Anna kun minä autan, minä nostan, istu sinä vaan.

Tämä on ihan kiva oletus silloin kun apua tarvitsee, mutta kyllä raskaana ollessaan kykenee silti tekemään paljonkin asioita ja ihan ilman apua. Odotusajasta tulee pitkä, jos ei tee muuta kuin istuu rauhassa ja välttää kaikenlaista liikuntaa.

Toinen oletus on, ettei ihminen raskaana ollessaan ole oikeasti kipeä, sillä on vaan vähän hankalampaa. Hidas kävely ärsyttää, vaappuminen naurattaa (joku nainen repeili tänään bussipysäkillä kun vaapuin tätä vastaan), raskaana bussissa erityispaikalle istuvaa luullaan lihavaksi tai jollakin tavalla röyhkeäksi kun kehtaa istua siihen oven viereen. Lisäksi bussit lähtevät yhtä riehakkaasti vauhtiin ja jarruttelevat tulevaan risteykseen, vaikka raskaana oleva nainen ei ole vielä ehtinyt paikalleen. Minäkin törmäsin vatsallani bussin istuimeen kun bussi liikkui liian reippaasti minun jaloilleni.

Raskaana ollessa on edessä kaikenlaisia esteitä. Yksi niistä ovat kaikki kehon kokemat muutokset kuten veren määrän lisääntyminen, sydämen kasvaminen, sisäelinten (mukaanlukien keuhkot ja niiden kapasiteetti) pakkautuminen rintakehän alle, nelikiloinen potkulaitos vesipallossa vatsan ihon alla, suonikohjut ja verisuonet sekä minun lempparini, muutokset lantion alueella. Sitä ei vaan pysty kävelemään jonain päivinä, pelkästään jalan nostaminen paksun maton päälle sattuu. Se siis sattuu. Se sattuu niin, kuin siinä jalassa olisi avomurtuma ja sille pitäisi silti ottaa painoa.

Kolmas oletus on se, että synnytyksen jälkeen kaikki loppuu. Mitään ei ole. Ei ole televisiota, ei ole unta, ei ole ruokaa, ei sosiaalisuutta, ei onnea, ei ajatuksia, ei aikaa, ei pukeutumista, ei suihkua, ei mukavaa, ei hauskaa, ei mitään. Olen kyllä tietoinen siitä, että rankkaa tulee olemaan, mutta ei se universumi lakkaa silti olemasta vaikka saa vauvan. Joku järki sentään näissä varoitteluissakin.

Neljäs oletus johon törmäsin sitten tänään, oli se, että kyllähän sinä nyt voit tehdä vaikka mitä kun aikaa on. Olen todennut, että koulut ja työt jäävät kyllä melko pitkälti sivuun jouluun asti, mikä ei ole koulun kannalta hyvä juttu kun korvaavia kursseja ei suoranaisesti järjestetä. Totesin opettajalle, että pitää varmaan sitten toteuttaa se uutisprojektijuttu joskus myöhemmin ja että mitenhän se onnistuisi, vain saadakseni vastauksen että tämä on kyllä sellainen yleisesti perustava projekti mikä nyt vaan pitäisi saada suoritettua. Kun kaikki kuulemma sitten perustetaan tämän päälle.

Istuin siinä penkillä, vatsa pystyssä, pullo vatsan päällä ja mietin, ymmärtääkö nämä ihmiset tätä asiaa nyt ihan oikein. Sillä ei ole väliä jos joku Ylva Ylisuorittaja on tutkintonsa aikana pukannut maailmaan kaksi lasta, eikä ihan suoranaisesti sekään mitään merkkaa, jos kurssi on tärkeä.
“Millonkas sulla on laskettu aika?”
“Lauantaina.”
“Ai? No, mutta nehän voi mennä toista viikkoakin yli joskus.”
Miten ihmeessä irrottaudun viiden tunnin kurssipäiviksi kaksi iltaa viikossa jos minulla on ensinnäkin raskausviikkoja 42?  Se ei ole ihan siitä kiinni, että aikaa on. Miten irrottaudun, jos lapsi on syntynyt ja vaikka kaksiviikkoinen? Miten istun viisi tuntia luennolla, kun tissit valuu maitoa, lapsi vaatii kolme ruokintaa kotona sen aikana ja minulla on tikit sanonko missä. Miten irrottaudun edes yhdeksi illaksi tekemään mitä tahansa, jos jonkun henkilön elämä on minussa kiinni?

Olisi kiva tietää, minkälaista apua tällä Ylva Ylisuorittajalla on ollut lapsia pukatessaan. Varmaan puoliso on ollut päivätöissä ja vapaa iltaisin, varmaan äidit ja sedät ja tädit ja kaverit on kulkeneet päivittäin auttamassa ja luultavasti lasta ei ole ihan hirvittävän pitkään imetetty. Tai sitten on vaan pumpattu päivätöikseen.

Kun kyselin huomenna alkavan lyhyen turvallisuuskurssin sisällöistä, että voisiko siihen osallistua niin minulle todettiin, että kyllä siellä voi vaikka sitten patjalla makoilla eikä tarvitse koko ajan istua. Istuminenhan nyt on parempi kuin esimerkiksi seisominen tai kyykkäily. Joku patja taas lattian tasolla, mitenkähän minä sinne pääsisin ja miten sieltä nousisin?

Vähän on kyllä jäänyt toisaalta sellainen kuva, että aika moni ihminen on pitkälti pihalla siitä, mitä tässä käydään läpi. Se, että en itke kipujani, ei tarkoita etteikö niitä olisi.

Mutta on sitä opittavaa itsellänikin, monesti vielä huomaan käyttäytyväni kuin mitään ei olisi muuttunut – tänäänkin juosta köpöttelin bussiin. Ihan vaan raskautta suunnitteleville tiedoksi: se ei välttämättä ole hyvä idea juosta jos viikkoja on 39+4, se meinaa sattuu. Se sattuu silloin ja se sattuu jälkeen ja nähtäväksi jää, miten se sattuu huomenna.

P.S. Kun puhutaan raskaana olemisesta ja “jalkojen turvotuksesta” niin usko pois, ne jalat turpoaa. Sitten sen jälkeen ne turpoaa lisää ja sitten ne turpoaa lisää. Ja jos luulit, että ne pinkit Puma ballerinat jotka ovat yhtä kokoa liian isot ja joissa ei ole laitoja nimeksikään, olisivat oikean kokoiset turvonneisiin jalkoihin,.. Ei. Et osaa kuvitellakaan.