Ensin sitä toivoo, sitten odottaa. Ihana raskaus, ihana odotus, ihana maha. Ihanat ne vaivat, kaikessa kamaluudessaan, sillä loputa sen tietää että tapaa vihdoin sen täydellisen, ihanan uuden ihmisen. Minun ihmiseni, minun kehoni osasen, minulle annetun ihmeen.

Sitä miettii, tyttö vai poika, mistä se tykkää, millä värillä sisustan lastenhuoneen? Voi ihana ensimmäinen joulu, miltä se tuntuu kun on pöhisevä vauva sylissä, miten ihanaa elämä onkaan? Miten sitä onkin sitten niin väsynyt ja onnellinen, miten sitä jaksaa kaikki ne vaipat? Voi miten söpöjä pikku vaatteita, ihan itkettää ajatella.

Sitten se on tässä. Se on niin pieni, niin suloinen, niin täydellinen. Oi katso, se nukkuu, nyt se avasi silmät, miten söpö. Voin melkein vannoa että tuo oli hymy! Ihana pieni rinnalla, ihana nukahti syliin, on se vaan söötti vaikka itkee.

Mutta mitä sitten kun se ei enää olekaan täydellinen? Mitä sitten kun se onkin kärttyisä, mitä jos se on kärttyisä aina? Mitä jos sille tulee koliikki? Mitä jos se saa minut salaa vihaamaan sen itkua? Mitä jos olen syypää tähän, mitä sitten? Mitä jos täydellinen vauvani onkin kipeä, jos sillä on iso syntymämerkki poskessa, jos sen silmät karsastaa?

Mitä sitten jos huomaankin, että vauvani ei olekaan täydellinen? Mitä jos sen ihmisyys tuleekin minulle yllätyksenä? Huomaan olevani jotenkin peloissani siitä, että minun vauvani on ihan yhtä täydellinen kuin kuka tahansa muu. Miksi minun vauvani välttyisi koettelemuksilta, miksi minun vauvani ei koettelisi minua? Se syntymän ihmetys alkaa vähitellen häipyä ja alan huomaamaan vauvassani temperamenttia, määrätietoisuutta, ilmavaivoja.

Sama kai se on, onko sillä luomi nenässä jos se kuitenkin elää onnellisena, tekee töitä, rakastuu ja saa omia lapsia. Niiden ihmeellistä epätäydellisyyttä se saa itse sitten joskus tarkastella.