Tänään otin vapauden lähteä viemään roskapusseja puoli yhdentoista aikaan yöllä. Nappasin pussit kouraan ja kiipesin rappuset alas. Rapun ovesta kulkiessani huomasin, miten sää oli jo ehtinyt kylmentyä ja hetken mietin miten olisi kiva löytää jostain hyvä syystakki.

Sitten se iski. Omituinen tunne, sellainen ylitsevuotava vyöry joka sai minut purskahtamaan itkuun. Jollain tavalla olin yhtäkkiä niin onneton siitä, että en ole enää minä vaan vauvani jatke sekä surullinen siitä miten asiat ovat tällä hetkellä. Mietin, oliko tässä osittain syynä sekin, että koen jollain tasolla syyllisyyttä lapseni jättämisestä. Eihän se mitenkään loogista ole, mutta missä vaiheessa tunneasiat loogisia olisivatkaan.

Vauva syntyessään luulee olevansa osa äitiään. Vasta hiljalleen kasvaessaan vauvalle alkaa vähitellen valjeta se, että hänellä on oma käsi ja oma naama ja että äiti on jossain ja hän itse on jossain muualla. Vähitellen vauva ymmärtää olevansa yksilö. Harmi vaan, että siihen mennessä äiti on helposti unohtanut oman persoonansa ja muodostanut uuden, osittain vauvan kanssa symbioosissa elävän persoonallisuuden. Jos ei anna itselleen tilaa, sitä unohtaa sen minkälainen oli ennen vauvaa. Samasta syystä minäkin kuljin sateisen kostealla asfaltilla pala kurkussa, ihmetellen reaktiotani ja miettien, mitä elämäni tulee olemaan jatkossa.

Sillä se on varma, että se ei enää koskaan ole kuin ennen.