Joinakin päivinä äiti on vaan väsynyt. Väsynyt syöttöihin, toimimaan kun käsketään, lähtemään liikkeelle kymmenen eri vermeen kanssa, suunnittelemaan reittinsä ettei juutu vaunuineen mihinkään ja pelkäämään, ettei seuraavaan bussiin mahdu.

Kyllästynyt olemaan tarvittu, laittamaan muiden tarpeet omien edelle ja elämään tällaista elämää. Olisipa niin hienoa olla vapaa velvotteista, jäädä kotiin vain siksi ettei huvita tehdä muuta ja saada se mahdollisuus kipaista äkkiä kauppaan.

Vauvan kanssa ei kipaista minnekään.

Ja sitten vielä saattaa kokea syyllisyyttä siitä, että ressukkavaavia näin inhoaa ja haluaa sen seurasta. Että olisi valmis jättämään sen taakseen yhden cappucinon tähden.

No tietenkään en ole. Ärsyttävä ärsytys kaikkoaa aina hetkeksi kun kumarrun lapseni ylle ja se ilostuu minut nähdessään, tuo kädet tohkeissaan suunsa eteen ja nauraa hekottaa. Ärsytys häviää aina hetkeksi, kun nostan ihanan lämpöisen lapseni syliin kun hällä on paha mieli.

Yksityiset hetket on niitä, kun väsyttää. Ne hetket, kun voisin olla jotain muutakin, kuin äiti.

“Mene vaunulenkeille”, sanotaan. Vaunulenkeille? Ovatko vaunulenkit ratkaisu siihen, että haluaisin hetken vapautta? Jos kurjalta tuntunut elämä ei ole aiemminkaan parantunut sillä, että lähden säähän kuin säähän kulkemaan määränpäätöntä ympyrää, niin miten se kävely voisi nyt olla avuksi?

Vertailun vuoksi, olettaen että nyt olen sitä kävelevää tyyppiä, kävelythän käyvät niin, että puen päälleni, menen ulos, kävelen määränpäättömästi, tulen kotiin. Tätä katsellessa, miten voi vauvan pukeminen, oma pukeminen, vauvan kantaminen, vaunujen varastosta ulospuskeminen, teillä ympäriinsä työntäminen, varastoon takaisin puskeminen, vauvan kantaminen, vauvan riisuminen, itse takin riisuminen, vauvan vaihtaminen ja vauvan syöttäminen olla millään tavalla rentouttavaa?

Oikea ratkaisu näihin tilanteisiin olisi se, että isä lähtisi niille vauvalenkeille ja äiti vetäisi hetkellisesti kuuman suihkun, suklaavanukkaan ja nokoset.