Olen viime päivinä korkannut lastenvaunut ja käynyt julkisilla siellä sun täällä. Ensimmäinen asia minkä huomasin, oli vaunujen käyttöön liittyvä ympäristön havainnoinnin määrä. Nyt pitää oikeasti seurata ympäristöään. Missä menee pyöräilijät? Mikä näistä jalankulkijoista yhtäkkiä kääntyy vaunujen eteen? Missä vaunujen renkaat menevät, mahdunko tästä välistä?
Tiesin vaunujen kanssa liikkumisen olevan melko vaativaa mutta yllätyin siitä, kuinka paljon minun tarvitsee keskittyä kulkiessani. Olen paljon hitaampi ja kömpelömpi, jännitän huomaamatta niskoja ja käsiä vaikka siihen ei ole mitään syytä. Junaan juokseminenkin saa ihan uusia ulottuvuuksia, kun pitää etsiä se väli, minne vaunujen kanssa mahtuu.
Tänään kävikin niin, että lähdin junalla keskustaan. Asemalle tallustellessani näin kuinka juna jo häämötti laiturin päässä ja jolkotin kovaa vauhtia junaa vastaan. Koska käsissäni oli vaunut, en päässyt Flirtin ensimmäiselle ovivälikölle (juurikin sen vuoksi, että ihmisiä riitti) ja jouduin juoksemaan seuraavalle ovelle, jolloin juna jo sulki ovensa nytkähtäen liikkeelle. Ymmärrän hyvin, että junakuski saattoi luulla minun juoksevan johonkin muualle, ymmärrän jos hän ei voinut odottaa huonokuntoista synnyttänyttä ikuisuuksia, ymmärrän jos hän ei minua huomannut tai vaan jaksanut odottaa. Laskin kerran bussissa Pukinmäestä Leppävaaraan, että kuinka monta kertaa kuski odotti bussia kiinni juoksevaa ihmistä ja luku kipusi yhdellä välillä helposti kymmeneen. Kuitenkin sitten kun bussi oli ehtinyt jo laittaa vilkut ja meinannut lähteä liikkeelle eikä näin ollen voinut ottaa mattimyöhäistä mukaan, tämä potki vihaisena bussin kylkeä. Minä olen päättänyt ymmärtää, enkä vaan vajota siihen olettamukseen että muiden tulisi minua palvella.
Kyllä se kuitenkin siitä huolimatta korpeaa, kun näin käy että hiuskarvasta jää kiinni etten ehdi. Hetken vihasin kuskia, vihasin konduktööriä, vihasin sitä punatakkista naista joka istui penkillä ja näki, kun jäin oven taakse. Vihasin kelloa, vihasin hitaita jalkojani. Mielessä kävi että tietysti ihmisten olisi pitänyt junassa ajatella minua, olenhan sentään mukavuudenhaluinen ihminen ja olisin mielelläni matkustanut junassa ajoissa keskustaan. Nyt jouduin odottamaan 10 minuuttia ja ehkä jopa pyytämään apua mikäli seuraava juna olisi korotettu versio. Onnekseni ei kuitenkaan ollut ja pääsin siihen haluamaani Flirttiin. Vihaan niiden korotettujen junien mahdottomuutta kun mukana on vaunut.
Kuitenkin sitten junassa seisoskellessani aloin miettiä, että miten paljon sitä näkeekään asioita kun vaan on hiljaa ja havainnoi. Edessäni istui pariskunta rattaiden sekä yhden liki kouluikäisen lapsen kanssa. Tämä poikalapsi nökötti polvillaan kääntöpenkin päällä, kasvot suunnattuina ikkunasta ulos ja hoki: “Bii-bii-bii-bii-bii-bii-bii-bii–BI-BII!! Bii-bii..”, aikuisten toisinaan häntä hyssytellessä. Toisella puolella vaunua taas kaksi naista jutteli, toisella oli vauva kantoliinassa ja kaikenlaiset vauva-asiat pohdinnassa. En kuunnellut heidän juttujaan niin en osaa avata tarkemmin mistä käytiin keskustelua. Tämän jälkeen huomasin vaunussa edempänä välikön jälkeen pari pientä kiinan palatsikoiran tyyppistä koirua, sekä konduktöörin, joka ilmestyi salaisesta ohjaamo-ovesta aivan junan toisessa päässä. Kun konduktööri lähestyi näitä koiria, ne alkoivat haukkua. Hirvittävä väkyttäminen; isottelevat haukut eivät kuitenkaan estäneet naista toimittamasta työtään.
Tämän jälkeen seuraavalla asemalla junaan nousi pitkä, tummaihoinen ja lippalakkipäinen poika, jolla oli kuulokkeet korvillaan. Hän istui yhdelle kääntöpenkille vaunuille rajatulla alueella ja kuulin kuinka vieno etninen musiikki soi hänen kuulokkeistaan. Minusta on aina mielenkiintoista yhdistää ihminen musiikkiin, milloin joku hevari kuuntelee mahtipontista klassista, milloin punkkari poppia, hipsteri räppiä ja niin edelleen. Mietin sitä, miten musiikkia kuuntelemalla pystyy sulkemaan ympäristönsä pois ja rentoutumaan omissa ajatuksissaan, mutta samalla menettää jotain mahdollisesti kiinnostavaa. Pojan jälkeen junaan nousi äiti kahden lapsensa kanssa ja hetken päästä lähistöllä ihmiset naureskelivat sille pienemmälle lapselle kun se rattaissa naureskeli isoveljelleen.
Konduktööri teki taas uutta kierrosta ja toi samalla kaikille lapsille oman junalipun, myös tälle naureskelijalle. “Tässä sinulle oma lippu, katsos, hieno miuku! Ota tästä. Älä sitten syö sitä lippua.” Hihittelevä lapsi oli ensin vähän ihmeissään, mutta tarttui lippuunsa innokkaasti. Konduktööri jatkoi matkaansa ja katsoin kuinka poika piti lippua kädessään sitä tiukasti tuijottaen, vei sen hitaasti huulilleen… Ja haukkasi. Äitinsä totesi vieressä, että älä syö lippua ja kysyi isoveljeltä, saako junalippuja syödä. Poika istui minun selkäni takana, niin en nähnyt häntä tai hänen ilmeitään, mutta kuulin kuinka hän oli ensin hiljaa miettien mitä vastata ja sitten vastasi hieman epävarman kysyvästi: “Joo?”
Tässä vaiheessa jo ehdin kummastella sitä miten monta pientä tarinaa mahtuu jopa yhteen kymmenen minuutin junamatkaan ja miten sitä pikkukaupungista muutettuaan koki, että nämä ihmiset kaduilla, busseissa, junissa, eivät ole minun väkeäni. Sitä oli kuin tuntematon ystävysten joukossa ja nykyään se raja on hämärtynyt. Nyt he ovat minun väkeäni. Nykyään ymmärrän heitä.
Junamatkani kruunasi mies, joka huusi päinvastaisessa suunnassa puhelimeen: “Seppo täällä. Seppo! Seppo täällä! Niin sanoin että Seppo täällä! Joo minä oon jo matkalla, tulkaa perässä! Menen jo edeltä!” Tämä tuntui saavan aikaan pienen huvittumisen aallon muissa matkustajissa ja viimeistään siinä vaiheessa, kun mies vouhotti puhelimeen kantavansa mukanaan repullista hemohessiä, ihmisiä alkoi naurattaa.