Olen aiemmin seurannut vierestä sitä myllytystä mitä äidit ovat saaneet osakseen silloin, kun imetys ei olekaan onnistunut odotetulla tavalla ja korvike on ottanut pääasiallisen ravinnon osan. On syytetty huonoiksi äideiksi, välinpitämättömiksi, vihjailtu laiskuudesta sekä nostettu kysymyksiä jokaisen flunssan ja sairauden kohdalla. Korvikeäiti ei välitä tarpeeksi. Ei lapsen terveydestä, ei ravinnon tärkeydestä, ei läheisyyden tarpeesta. Korvikeäiti tuottaa lapsia vain oman mukavuutensa ehdolla, huolimatta siitä miten lapsi kärsii. Korvikeäiti on huonompi äiti kuin se, joka ottaa lapsen rinnalle.

Olen aina pitänyt itsestäänselvyytenä sitä, että äitinä minä tulen imettämään. Olen ajatellut, että sen valvomisen kestää kyllä ja lapsi onnellisena käpertyy syliini syömään. Olen haaveillut niistä yksityisistä pikku hetkistä, joita saan viettää lapseni kanssa, päätä silitellen ja ihmetellen hänen ainutlaatuisuuttaan. Onhan sentään kyseessä pieni minä, biologinen ihme ja kehoni on suunniteltu sitä hetkeä varten, kun tämä ihminen astuu maailmaan. On ollut selvää, että asiat kulkevat niin kuin biologian kirjoissa tai elokuvissa. Se synnytys on samankaltainen kokemus kuin elokuvissa, tosin monipuolisempana sekä reilusti pidempänä. Helppoa siitä ei tule mutta olen varmasti yhtä onnellinen kun näen oman nyyttini. Hoito taas tulee olemaan samantyyppistä kaaosta kuin elokuvassa Kolme miestä ja baby (tajusin muuten vasta nyt, että sanaa baby ei ole suomennettu). Jossain määrin humoristista sekasortoa, päätöntä juoksemista, koomisia ratkaisuja ja rakastavaa voivottelua.

Sen sijaan synnytyksen jälkeen tunsin tulleeni huijatuksi. Takana oli tuskallisin puolituntinen (sitä edeltäneen 29,5 tunnin lisäksi) mitä elämäni aikana olen joutunut kokemaan, eikä rinnalleni nostettu nyytti ollut kovinkaan kiinnostava. Sillä hetkellä ainoa päähäni mahtunut tunne oli ärtyneen uupunut helpotus. Vihdoinkin se jättipää oli ulkona. Hoitaminen taas jäi aluksi miehen vastuulle kun minä olin liian väsynyt välittämään mistään muusta kuin aamupalasta. Imettämistä alettiin harjoitella heti aluksi ja kylvetykset, vaipanvaihdot, kengurupussit sun muut tulivat hiljalleen minullekin tutuiksi. Ajattelin, että onpas hassua, joku vauva. Onko tuo minun? Lapsettoman on hankala käsittää heti se todellisuus, mikä iskee vauvaperheessä. Jo pelkästään sen ymmärtäminen vaatii työtä, että tähän maailmaan, tähän perheeseen, on saapunut uusi ihminen. Nyt, kun tätä kirjoittaessani joudun kahden lauseen välein asettamaan joko tutin uudestaan suuhun tai heijaamaan pikku tonttusen uneen, ymmärrän ettei elämä ihan toimi niin harmittoman huvittavasti kuin elokuvissa.

Juju onkin siinä, että elokuvien harmitus on luokassaan aivan toista kuin se harmitus, mikä iskee tosielämässä. Ensiäidit sekä -isät joutuvat elämänsä pyöritykseen kun talouteen saapuu uusi käskyttäjä. He eivät enää nuku viikkokausiin kolmetuntista pidempään, heidän on herättävä heti kun vieressä joku älähtää, muuten on tiedossa kunnon kurkkukonsertti. On noustava silloin, kun kello soi eikä torkuille ole varaa. Oikeassa elämässä kun ottaa päähän niin silloin ihan oikeasti vituttaa, kyrpii, kyllästyttää ja jurppii. Silloin ihminen on ihan oikeasti väsynyt, eikä halua olla kyseisessä tilanteessa. Olkoonkin kuinka söpö lapsi tahansa, ne kaikki vaipat ja se ruttuinen naama tuntuu toisinaan aivan liian suurelta taakalta. Kaksiviikkoisen äitinä voin sanoa, että kaksi viikkoa sitten olin vielä lapseton. On täysin luonnollista toisinaan toivoa, että olisin jälleen yhtä vapaa elämään itsekkäästi.

Yksi asia on kuitenkin selvinnyt: Ihmiset yhteiskunnassa eivät ymmärrä niin sanottuja normaaleja ajatuksia. Se, että äitiä kyllästyttää lapsen hoito ja hän haluaa hetken vapautta ja mahdollisuuden unohtaa senhetkiset velvollisuudet, ei tarkoita että hän olisi huono äiti. Se tarkoittaa, että hän on ihminen siinä missä muutkin. Se, että äiti joskus jättää tahallaan puolikuivan vaipan vaihtamatta vain päästäkseen helpommalla, ei tarkoita että hän olisi laiska vaan että hän osaa valita taistelunsa. Äitien kohdalla ei pidä pitää silmällä merkkejä siitä, kuka on huono äiti vaan huomattava ne piirteet, joiden perusteella hän on hyvä. Jokainen äiti tuntee toisinaan pientä ahdistusta kun vauvaansa nostaessaan vastassa on itkuun vääntyneet kasvot sekä kyllästyy siihen avuttomuuteen mikä aikaansaa sen sadannen tutin noston saman päivän aikana. Vauvoilla kun ei ole kärsivällisyyttä. Se on hyve, jota äitien pitää tuottaa siinä missä rintamaitoakin.

Mistä pääsemmekin sitten siihen suureen olettamukseen, jonka perusteella hyvä äiti imettää. Jopa synnytyssairaalan odotushuoneessa luki imetysohjeistuksen pohjalla, että imetys “vahvistaa hyvän äidin tunnetta”. Se on valitettavan totta. Yleinen konsensus tuntuu olevan, että imetys on ainoa oikea tapa ruokkia lasta hyvin sekä antaa tälle tarvittavaa läheisyyttä. Korvikeruoka on keinotekoista, pahaa ja heikkoa ravintoa, eikä korvikkeella ruokittu lapsi saa rakkautta siinä missä rintaruokittu. Tietenkin siinä on pointtinsa, rintamaidossa on vasta-aineita joita ei tuotetusta ruoasta saa ja itse ruokintaprosessin aikana lapsi on ihokosketuksessa, joka on omaa laatuaan luomaan läheisyyttä ja näin ollen sitä tulee ehdottomasti suositella. On myös hyvin helppoa vain törkätä lapselle tuttipullo heti kun sellainen käsissä pysyy ja unohtaa hänet jonnekin nurkkaan sitä imemään. On myös hyvä miettiä sitä, minkälaista ravintoa lapsi saa korviketta hörppiessään ja mistä löytyvät samat vasta-aineet mitkä elelevät äidin rintamaidossa.

On kuitenkin väärin olettaa, ettei korvikeruokittua tai osaimetettyä lasta hellittäisi ja pidettäisi lähellä siinä missä rintaruokittuakin. On myös väärin olettaa, että rintamaidossa olisi paremmin ravinteita kuin korvikkeessa, sillä äidin vitamiinivaje näkyy suoraan omassa maidossa. Sen sijaan korvikkeeseen on laskettu tarkkaan kaikki tarvittavat hivenaineet ja vitamiinit sun muut ravinteet, eikä merkkejä ole vain yhtä tai kahta vaan vatsavaivoista päästään merkkiä vaihtamalla (Semperin Baby Semp 1, vink vink). Korvikeruokittavan lapsen voi nostaa rinnalle tai syliin joko syömään tai muuten vain köllöttelemään, imetyksen voi hoitaa pumpun ja pullon avulla jos nännitoiminta ei ota onnistuakseen. Pääasiassahan tässä on ravinto, eikä välineet. Ja se on ihan oikeasti joissakin tapauksissa mahdollisimman hankalaa imettää, olkoon vaikka kuinka ohjelmoitu naisen fysiikkaan. Joillakin vain maito ei virtaa toivotusti, nännit kääntyvät sisäänpäin ja pahaksi onneksi lapsi itsessään ei jaksa opetella imettämiseen tarvittavaa tekniikkaa. Toisia äiti-lapsi -pareja ei ole vain tarkoitettu imetyskerhoon.

Minun kohtaloni oli joutua tähän osaimettäjän/korvikeäidin rooliin vaikka kuinka olin viisitoistakesäisenä suunnitellut toisin. Olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, että järkevä ihminen osaa valita taistelunsa ja minulle tärkeintä on lapsen ravinto, ei niinkään se mitä muut saattavat ajatella. Siitä huolimatta olen saanut jo pieniä hermoromahduksia sen vuoksi, miten ihmiset ovat minulle puhuneet kun heille selviää etten täysimetä. Olen kuullut sen argumentin vasta-aineista, perustelut läheisyydestä. Minusta se oli aika hupaisaa, että vaikka annoin rintamaitoa pullosta, se ei ollut hyvä koska en imettänyt. Veikkaan silti, että kaikki virkaihmiset ovat sitä mieltä, että äidinmaidon juominen on tärkeämpää kuin tissin imeminen.

“Ei kato, imetät vaan niin kyllä se sitten ajan kanssa.” Mielestäni ei ole järkevää syöttää lasta, joka joutuu tekemään tarpeettoman pitkään töitä pienen ruokamäärän eteen. Mielestäni ei ole järkevää huudattaa lasta, joka voitaisi ruokkia ajallaan ja hyvin. “No mutta ei se kato heti toimi, pitää vaan jaksaa yrittää.” Yrittäminen on ihan kiva, mutta vetoan edelliseen. Jos sinä katsoisit sinun vastasyntynyttä lastasi itkemässä turhaan tunti, kaksikin putkeen ja vielä syövän lisämaitoa sen jälkeen, päättäisit toimia jotenkin toisin. Keksisit jotain, joka helpottaisi vauvan tilannetta. Siitäkin huolimatta olen saanut vastaukseksi itkuvoivotteluihin tai muihin ongelmatilanteisiin sen, että ootko kokeillut imettää. Olen saanut informatiivisia luentoja siitä, että imettämisestä on hyötyä kun olen tunnustanut syöttäväni korviketta. Nykyään koen syyllisyyttä siitä, että ruokin lastani kun avaan korviketörppöä ruokailua varten. Koen syyllisyyttä ja häpeää, sekä pelkään että lapseni elämä on heikompilaatuista ihan vaan siksi, etten osaa olla oikealla tavalla ohjelmoitu äitiyteen. Sillä sehän on selvä, että minä teen jotain väärin. Minun pitäisi olla täydellinen ja toimia oikein.

Olen vihainen maailmalle siitä, että se ei ymmärrä nähdä minun tai kenenkään muun korvikeruokkijan äitiyttä rehellisesti sellaisena kuin se on. Se ei näe minua ihmisenä, joka on omistanut elämänsä pienelle ihmiselle. Se ei näe minua ihmisenä, joka joutui nielemään omat toiveensa toisen hyvinvoinnin vuoksi. Se ei näe minun menetystäni, eikä huomaa henkilökohtaista pettymystäni vaan kuvittelee etten koskaan aikonutkaan hoivata lastani. Suositusten seuraaminen tarkoittaa sitä, että välität. Välittäminen on hyvä.

Mutta samalla olen myös kiitollinen sille kätilö/lastenhoitajalle, joka synnytyssairaalan vuodeosastolla sanoi että suoraan sanottuna paras ruokintamalli on vähän kumpaakin. En ole tainnut kuulla mitään yhtä rohkaisevaa. Sitä muistellessa melkein tietää, että sittenkin on ihan hyvä äiti.

P.S. Tietynlainen ponnettomuus kirjoitelmassa selittyy sillä, että vieressä huomiota vei useamman tunnin ajan kirkuva ihmisnyytti. Äitiys, mikä ihana tekosyy.