Ihan viime aikoina olen kokenut mieltäräjäyttävää henkistä kasvua. Tuntuu kuin olisin ollut vuosia kyyryssä jonkin muovikalvon alla, kyräillyt muita ja hymissyt muiden mukana. Olen tehnyt asioita jotka ovat minua lähellä ja joihin ei tarvitse muita, jotta en joutuisi rikkomaan mukavan lämpimäksi muuttunutta kuortani. Olin istunut maassa jo niin kauan, että olin kasvattanut juuret sen kamaraan ja antanut villimurattien peittää päälakeni. Hymyilin auringolle ja nautin sen paisteesta, enkä osannut kaivata muiden ihmisten elämää. Omani on riittävä.
Samalla kuitenkin minua hyyti yksinäisyys, syyllisyys ja paine. Soimasin itseäni jo niin tottuneesti, että muutin ne kamalat asiat lauluiksi, joita laulelin. Läpsin itseäni ranteille jos mielestäni tein jotakin väärin, vaikka tosiasiassa en tehnyt mitään.
Paitsi odotin.
Ja pelkäsin.
Nyt kuluneesta elämästäni olen käyttänyt leijonanosan odottamiseen, pelkäämiseen ja itseni väheksymiseen. Olen ajatellut, että en riitä koska en ole paras, en riitä koska en osaa tarpeeksi hyvin, en riitä koska en ole kuin muut. Samalla jos totesin hetken ajan olevani erilainen, sen ampui alas itseni johdolla muu yhteiskunta: “KUKAAN ei ole erilainen! Me olemme kaikki yksilöitä koska se on kunnioitettavaa ja ansaittua ja muodissa! Olet niin kuin kaikki muutkin. Tee persoonallisia asioita asetetuissa raameissa ja toteuta mielesi visioita muiden säestyksellä ollaksesi onnellinen yksilö!”
Kuitenkin viime aikoina on tapahtunut selittämättömiä asioita. Tunnen oloni erilaiseksi. Aivan kuin valoa pääsisi huoneeseen ja näkisin (niin kuin isoäitini tapaa sanoa) talven siisteyden kevään ensi auringossa. Paikat ovat pölyssä, polvet kankeina. Onnekseni kuitenkin ymmärrän nyt, että minun vastuuni ei ole pitää huolta kaikesta. Minun tehtäväni ei ole estää vaikeuksia.
Shit happens, ota paperia mukaan jos haluat mutta aivan varmasti sitä löytyy muualtakin.
Siinä missä ennen pakkasin mukaan tavaraa kaikkien mahdollisten katastrofien varalta, otan mukaani nyt tavaraa sen mukaan mitä jaksan kantaa ja millä pärjään suunnilleen jotakin. Ajatusprosessi ikäänkuin jää kesken, kun päätän ettei minua niin hirvittävästi asia kiinnosta, mutta sen ansiosta ajattelen nyt kuin normaalit ihmiset. En tärise hermostuksesta, en punastu tehdessäni jotain hassua, en lukittaudu mieleni sopukoihin jos tapaan jonkin ihmisen. Saan aikaiseksi enemmän ja olen onnellisempi.
Yksi tärkeimmistä oppimistani asioista on se, että luovuus ei ole se lopputulos vaan ajatusprosessi joka liikuttaa eteenpäin. Luova ihminen on se, joka siirtyy edespäin. Olen kaiken tämän ajan sanonut itseäni luovaksi vaikka en toisaalta ole sitä itse uskonut. Nyt voin sanoa, että minä olen luova. Olen vapauttanut mieleni, olen vapauttanut itseni, aion siirtyä eteenpäin. Minun ei myöskään tarvitse perustella kenellekään olevani erilainen, sen näkee kun minut tapaa. Minä en ole yksilö, minä en ole ryhmä, minä en ole erilainen, minä en ole samanlainen. Minä olen minä. Minä olen oma voimani. Minä olen huumorintajuinen. Minä olen täynnä rakkautta ja surua, enkä halua luopua kummastakaan.
Vanhaksi kasvamisen suurin opetus on se, että kaikki osoittautuu ajan mittaan täysin erilaiseksi. Aikuisuus mitataan sillä, kuka pystyy nielemään tämän katkeran kalkin nikottelematta ja kuka ei suostu uskomaan tai miettimään asioita. Kuka jää kuplaan, kuka vapautuu tutkimaan maailmaa.
Vaikkakin on olemassa yksi asia, josta olen aina pienestä asti ollut samaa mieltä: Aikuisena on kiva olla.