Sen jälkeen, kun tein raskaustestin, on tapahtunut aivan kamalasti vaikka siitä ei ole kuin viikko. On täytynyt hyväksyä ja oppia aivan uudenlainen maailma, uudenlaiset ajatukset, uudenlainen tulevaisuus. Todellisuus astui nykyhetkeen ja kysyi yleisöltään, ovatko he valmiita – me vastasimme kutsuun myöntyvästi. Kyllä. Me olemme valmiita. Me olemme halukkaita. Meitä pelottaa, mutta olemme iloisia.

Minä kuitenkin koin liki mahdottomana ajatuksen iloita itse toukasta. Vatsaa nipisteli, ruokatavat uusittiin ja elämää saneerattiin, mutta kaikesta huolimatta vaikka kuinka yritin, en pystynyt hyväksymään kasvavaa elämää lapsena. En uskonut tapahtumaa todeksi, en pystynyt liittämään olennolle identiteettiä, olin vakuuttunut, että tästä ei tule lasta. Se oli kuin jokin turvakaide minun ja huonon lopputuloksen välissä: “Tämä ei ole sinun taistelusi, hellitä”.

Eilen aamupäiväpalan syötyäni ja töihin lähdettyäni alkoi vatsakipu. Se tuntui kuin kuukautiset olisivat alkamassa, paineena alavatsan paikkeilla. Istuin bussissa ja huomasin vääntelehtiväni.
“Taisin syödä liikaa ruokaa kun on niin epämiellyttävä olo.”
Töihin ehdittyäni vatsakipu oli kasvanut vääntäväksi, se porautui munasarjoihin ja sai koko alavatsan elimet helisemään. Puin päälleni työvaatteet ja kävelin työpaikalle, kirjauduin sisään ja valmistauduin työpäivään. Oireet olivat kuin minulla alkaisi oikein runsaat ja kivuliaat kuukautiset eikä kestänyt kuin vartin kun jouduin lähtemään pukuhuoneille hakemaan Panadolia. Päätin kuitenkin ensin soittaa jollekin terveysihmiselle ja jonkin aikaa puhelimessa puhuttuani totesin että nyt on pakko lähteä päivystykseen. Kello oli 15:53.

Koko taksimatkan Meilahteen mietin että tämä on keskenmeno. Ensin ajatus oli aivan liian tuskallinen, ikäänkuin menettäisin jotain vaikka en kokenut sitä läheiseksi. Ajatus lapsesta oli jo kuitenkin minulle arvokas enkä halunnut tulevaisuudestani luopua. Mietin kaikkia niitä ihmisiä, jotka tulisivat asian ottamaan raskaammin. Istuin jännittyneenä takapenkillä kun taksi hidasteli ruuhkissa, seisoi valoissa ja sen ajellessa mukulakivikaduilla, irvistin tuskasta. Sairaalaan päästyäni menin vahtimestarin luukulle ja totesin “tuota, minä saan varmaan keskenmenon”, samalla miettien miten absurdi koko ajatus oli, ei minun ole tarkoitus saada mitään keskenmenoja. Minut ohjattiin päivystykseen.

Seuraavat kolme tuntia vietin irvistellen, odottaen, hillitysti käyttäytyen kun minua tutkittiin ja lääkittiin. Ajatus ei kulkenut, minä vietin kaiken aikani tapittaen Kauniita ja Rohkeita televisiosta kaksinkerroin samalla kun odotushuone virtasi onnellisia pömppömahaisia pariskuntia. Yritin olla huomaamaton, mutta kyllä ihmiset näkivät tärisevistä käsistäni, että jotain oli vialla. Odotushuoneessa istuessani silmäkulmastani vieri kyynel kun eläydyin Kaunareiden erikoisjakson liikuttaviin ihmiskohtaloihin kodittomien turvakeskuksessa, mutta omaa elämääni en itkenyt. Sen aika on sitten jos siltä tuntuu. Upea aviomieheni oli matkalla, vaikka sikäli pärjäsin hyvin itseksenikin. Nyt ei ainakaan tarvitse olla yksin.

Ultraääni koitti. Pieni osa minusta toivoi, että tämä oli vain jokin ihme juttu eikä raskaus olisi vielä päättynyt. Olo oli hieman parempi kun saamani kipulääke lievitti kipua ja tutkimuksen alkaessa olin toisaalta hyväksynyt sen todennäköisemmän vaihtoehdon. Lääkäri katsoi laitteillaan meidän pientä elämänalkuamme ja totesi, että vaikkakin kohtupussi on vielä nähtävissä, siitä tuskin alkaa enää kehittymään mitään. Kyseessä on siis keskenmeno, mutta hyvänä puolena voimme todeta asioiden muuten menneen hyvin. Kohdunsisäinen raskaus viittaa siihen, että voimme yrittää parin kuukauden sisään uudestaan.

Palasin odotustilaan ja odotellessani minut valtasi tunneryöppy. Itkin vuolaasti hetken, vain pienen hetken jonka jälkeen kuivasin silmäni ja olin taas oma itseni. En ole koskaan osannut itkeä asioista, joista olisi ehkä aiheellistakin olla surullinen. Vaikeat tilanteet vaativat vahvoja ihmisiä ja minä olen aina vahva. Minun on aina pitänyt olla vahva. Lisäksi en toisaalta kokenut menetystä. Kainalossa kuiskasin, että ei tunnu siltä kuin olisin menettänyt jotakin. Pettymys oli se, mikä minut sai itkemään. Olisin halunnut pitää mahdollisuuteni.

Tapahtuman jälkeen kävimme aviomiehen kanssa Itäkeskuksessa syömässä ja ostoksilla sekä päädyimme hyvissä ajoin kotiin. Ilta kului kuten aina; nauroimme, suunnittelimme, puhuimme asioista. Tunnelma oli haikea mutta päätimme yrittää tosissamme uudestaan kunhan olin toipunut. Vietin iltani kipulääkkeitä annostellen ja vihdoin ennen nukahtamistani pääsin siihen pisteeseen mihin olin koko viikon pyrkinyt: tiedän missä olen juuri tällä hetkellä ja ymmärrän sekä haluan sitä, mitä se minulta vaatii.

“Minä just pääsin siihen mammamoodiin enkä minä halua siitä pois”, mumisin ajatuksissani tyynyä vasten ja uneksin iloisista asioista.