Saimme tehtäväksi kirjoittaa jotain romanttista tekstiä ja siinä missä muiden teksteissä kilvoitteleva sananmuoto sai suut hersymään, minun tekstini ei tuottanut ilon purskahduksia. Se ei kuulemma ollut myöskään kovin romanttista, vaan ennemmin modernimpaa proosaa. Ehkä jopa runo.

Pidän siitä silti.

“Yöllä oli satanut vettä, varhain sen huomasin kulkiessani kohti maallisia velvoitteita. Tunkkaisen raikas tunnelma tuntui vetävän muut ihmiset varsin apeaksi heidän kuin haamuina lipuessaan minua vastaan, mutta itse en antanut sen vetää mukana. Kevät on täällä, ettekö te näe? Sade vie viimeisetkin lumet ja raikastaa maan. Kiviset kulkutiet pursuavat kosteita matoja ja ihmispolo kaiken tämän elämän keskellä yrittää epätoivoissaan välttää sitä tuhoamasta. Maailma ei ole harmaa, eikä sen ilma raskasta! Antakaa auringon paistaa ja sateen kastella, kaihon korventaa sielunne seinää silloin kun sen tarvitsee niin tehdä! Päivät ja yöt elävät tasapainossa, ne tarvitsevat toisinaan kuin vesi tarvitsee maata ja niin myös me, niin myös minä, tarvitsen tätä kaikkea.

Mutta onko toisaalta minun paikkani tässä – antaa oikeutusta sille kaikelle mitä maailma on ollut jo kauan ennen minua. Onko minulla oikeutta olla sen puolustaja, tarvitseeko se minua? Vai olenko minä maailmalle kuin yksi noista yli ajetuista, sisälmyksiä pursuavista madoista – madoista joilla ei ole tarkoitusta sen enempää kuin olla mato. Lakata olemasta mato. Olenko minä se ihminen, joka kuvittelee olevansa jotain muuta kuin on, sydän soiden huutaa maailmalle totuuksiaan mutta tosiasiassa on kuin hullu kylän torilla kyltin kanssa. Kengätön hullu, huiluaan heiluttaen, huutaa loputtomiin sielunsa saloista muiden tätä ymmärtämättä?

Ylpeyteni saa minusta vallan, se vie minun järkeni. Huomaan sen hiljalleen syövän minua sisältäpäin, mustaavan kuin noki puuta tulen kourissa. Ylpeys jättää ihmisiin samanlaiset haavat kuin puuta rikki repivä tuho – mädättää kuin vesi järven pohjassa. Rintani painaa kuin se vajoaisi veden alle, kuin olisin yksi kuolleista sen syövereissä. Käsi pintaa kohti ojentaen. Suu kuin hiljaiseen huutoon auenneena.

Kevät on täällä.

Mieleni hämärtyy kuin katse viipyen multaisissa jalanjäljissä.”