Eilen saatiin koottua toukalle pinnasänky sekä järjestettyä makuuhuonetta niin, että sinne mahtuu napero, lipasto, sänky ja niin edelleen. Riivin pinnasänkypatjan päältä suojuksen ja käsipyykkäsin sen ensitöikseni. Pian sen voi silittää ja pujottaa takaisin patjan päälle. Laiskuuttani kuitenkin nostin patjan puolihuolimattomasti sängyn kissaverkon päälle, josta se oli sitten kellahtanut kumoon, ikäänkuin ihanan pehmeäksi katoksi pinnasängylle. Nukkumaan mennessä tämän pehmeän katon päällä makasi toinen kattimme. Arvon karvaturri ajettiin siitä heti pois sen määkymistä vastalauseista huolimatta ja patja nostettiin paikalleen pinnasängyn pohjalle, kissaverkon suojiin.

On hassua nukkua kasvot pinnasänkyyn päin. Keltainen, paljastunut patja näyttää autiolta ja vielä tuntuu, ettei se odotakaan ketään sänkyä asuttamaan mutta samalla sitten silmät aukaistessa tulee ihmetelleeksi miten pian siellä on aivan uusi ihminen, tuhisemassa öitä edespäin. Kävin nukkumaan ihmetellen näitä elämän käänteitä, ensin vasemmalle kyljelle ja sitten jossain vaiheessa taas oikealle mutta muista öistä poiketen heräsinkin siihen, kuinka kasvoni olivat pinnasänkyyn päin kääntyneet ja niiden edessä oli leveä kissan peffa. Katti röhnötti vatsallaan pää pinnasänkyyn päin ja nyki pinnojen välistä vaahtomuovipatjaa. Ehdin juuri parahiksi avata silmäni kun kissa päästi hyvin närkästyneen ja turhautuneen määkäisyn luovuttaen taistelunsa. Painuin takaisin nukkumaan itsekseni naureskellen, sillä tämä jos mikä osoittaa sen että kissat eivät pääse pinnasänkyä tai sen omistajaa terrorisoimaan. Ainakaan ihan helposti.

Tosin voi olla, että kun siellä sisällä torkkuu pieni ihminen, ei se patjakaan houkuttele samalla tavalla.