Olen viime aikoina huomannut katsoneeni jokaista näkemääni lasta uusin silmin.

“Onko meidän lapsi tuollainen?”
“Puuttuuko siltäkin otsa?”
“Annanko minäkin lapseni imeä kassatiskiä?”
“Haluaako se ostaa vain barbeja tai autoja?”
“Mitä jos se on ihan torvi?”
“Mitä jos en tajua että lapseni on ihan torvi?”
“Mitä jos annan sille typerän nimen?”
“Sitten se vihaa mua.”
“Käyköhän sille huonosti?”
“Osaanko kasvattaa sen oikein, edes vähän?”
“Ostetaanko mekin vappukrääsää sitten?”
“Voi jeesus mun koti on kohta täynnä vappuhuiskasotkua!”
“Pitää opetella siivoamaan.”
“Nauraakohan munkin lapsi ilkeästi muille.”
“Osaankohan opettaa sen olemaan kiusaamatta.”
“Olenko minä siisti tyyppi lapseni mielestä?”
“Mitähän siitä tulee, lapsesta siis.”
“Mitähän sen kasvattamisesta tulee.”

Päivittäin löydän itseni tilanteesta, jolloin henkilö X vanhemman ominaisuudessa ostaa lapselleen jotain kurahousuista outoon siilipalloon joka vilkkuu eri väreissä. Olen aina näissä tilanteissa pyrkinyt ottamaan myös lapset huomioon, kysyn haluavatko he ostokselleen muovipussia tai tervehdin erikseen. Katselen alaspäin, kun joku pieni pörröpäinen ja usein myös limaisia eritteitä valuva otus haukkaa kassatiskin reunan suuhunsa ja pitää sitä suussaan kunnes tämä vanhempi maksaa ostoksensa ja kulkeutuessaan ulko-ovelle huikkaa jotain merkiksi seurata. Nämä pienet ihmiset tarjoavat minulle ryppyisiä, pehmeiksi pyöriteltyjä seteleitä, ihmeellisiä tarinoita maailmasta jonka me muut näemme helposti harmaampana sekä imeskeltyjä, märkiä sukkahousupaketteja, dödötörppöjä, kasvorasvoja. Eräskin poika sai kauhean vastareaktion kun suussaan pitämää pönttöharjaa piti näyttää koodin lukijalle.

Hiljalleen nämä kohtaamiset koskettavat vieläkin lähemmäs. Viimeistään silloin, kun kassalleni päätyi nainen kehitysvammaisen poikansa kanssa ja jonossa seuraavana olleet tytöt hihittivät salaa heidän selkänsä takana, aloin miettiä omaa elämänkohtaloani.

Minulla tuntuu pieniä plurahduksia vatsakalvoillani. Se on kuin pieni otus pyristelisi aivan ihoni alla, kuitenkaan erityisemmin yrittämättä ulos. Erittäin omituinen tunne – usein tuntuukin hieman väärältä, tai niin kuin isoäitini sanoisi kemiläiseen tapaansa: visto fiilis. Liikkeet kuitenkin muistuttavat minua tulevasta. Siellä on joku ihminen, joka päätyy ajattelemaan ja keksimään asioita. Sieltä tulee joku, jota minun pitää rakastaa ja joka minun tulee opettaa tulemaan toimeen itsenäisesti, ilman minua. Jossain vaiheessa on siis suunniteltu, että minä olen vihdoin oppinut pitämään kiinni juuri silloin kun tämä pieni otus haluaa vain päästää irti.

Ellei sitten käy niin, että lapseni onkin erilainen kuin oletan. Mitä jos lapseni ei voikaan koskaan päästää irti? Mitä jos hänellä tulee aina olemaan tarpeita, joita jonkun täytyy täyttää? Minä en elä ikuisesti, vaikka kuinka minua tarvittaisi, minusta ei ole aina kolmekymppiseksi ensiäidiksi loppumattomine voimavaroineni. Minusta ei välttämättä ole edes vanhaksi äidiksi loppumattomine voimavaroineni. Minun voimavarani saattavat olla ehtyviä.

Mikäli lapseni on kehitykseltään vaillinainen ja tarvitsee vanhempiaan, se on selvä etten tätä jätä. Minä annan itsestäni kaiken mitä tarvitaan ja varmasti enemmänkin, mutta alkukantaisia tunteitaan ei voi hallita. Mitä jos jollain tasolla tulen vihaamaan tuota kaikkea, ainakin joskus? Mitä jos tulen ajattelemaan, että olisin itse voinut tehdä jotain eri tavalla? Mitä jos syyllistän itseäni tai jotakuta muuta? En tiedä kumpi olisi pahempaa.

Elämässäni olen uhrannut paljon, liikaakin jos tietyiltä henkilöiltä kysytään. Olkoon, että jokin menee vikaan, sitten siihen tulee vain sopeutua. Sitten opetellaan tilanteen mukaisia taitoja sekä eletään sen vaatimalla tavalla.

Mutta mitä sitten, jos mikään ei olekaan vialla?

“Mitä jos kissat syö sen Legoja?”