Ajatus siitä, että huomisesta tulee tänään, alkaa hiljalleen upota. Olen ostanut jo ihan ensimmäisinä päivinä vauvakirjankin, jossa on veikeitä sivuja aivan 18. ikävuodelle asti mutta pidättäytynyt ajattelemaan asiaa henkilökohtaisella tasolla sen enempää. Tuntuu, että olen kauhusta jäykkänä tosiasioiden edessä ja yritän varovaisesti kammeta sormiani irti puristuksesta.

Samaan aikaan olen saanut paljon huomiota osakseni. Ihmisiä kiinnostaa oksentelenko. Ihmisiä kiinnostaa montako viikkoa on jäljellä. Ihmisiä kiinnostaa onko se mikä ja halutaanko me tietää mikä se on. Ihmiset kertovat mitä heidän vatsansa teki x vuotta sitten, mitä eritteitä tuli tai ei tullut missäkin vaiheessa ja miten kaikki se yhdeksän kuukautta tuntui sillee ja tällee. Samalla likimain jokaisen kohtaamisen yhteydessä ihmiset sanovat, että “Toivottavasti kaikki menee hyvin” ja käskevät olemaan levossa.

Hieman kyllä rasittaa. Joskus ehkä enemmän, ei niinkään juuri nyt. Mutta siis kuitenkin, tympii se että kun esitän retorisia kysymyksiä, saan niihin vastauksia. Kun vitsailen jotain, se otetaan todesta. Kun heitän puolivillaisia sarkastisia kommentteja, niihin tartutaan ja kun haluaisin kertoa muille omista kokemuksistani, hukun toteamuksiin että se on koettu, se on tuttu juttu, kaikille käy noin. Minulle ei ole käynyt näin! Tämä on ainutlaatuinen juttu minun maailmassani. Antakaa minun pitää tavallinen ihmeeni.

Sen toivoisin kyllä loppuvan, että ihmiset sanovat toivovansa kaiken menevän hyvin. Joka kerta, kun joku niin sanoo, muistan kaikki ne eri pienet mahdollisuudet jolloin jotain voi mennä vikaan. Kaikki ne pienet virheet, kaikki tapaturmat, kaikki kohtalon oikut. Asiat menevät vikaan jos lasta kantavaa stressataan tarpeettomasti. On toisaalta ollut kyllä hyvin näkyvissä sekin, miten erilaiset uskomukset liittyvät raskauteen ja raskaana oleviin naisiin (joita kutsun hellittelynimellä raskaat naiset). En ole kuitenkaan ajatellut ryhtyväni sohvaperunaksi vain koska olen raskaana, enkä ole ajatellut ottaa olutta vaan koska se on se yksi.

Tämä on minun vastuuni, nyt ja tulevaisuudessa. Ainoa, mistä minun pitää pitää huoli, on etten hukkaa itseäni kaikkeen tähän. Pää kylmänä ja arkielämää mahdollisimman samanlaisena kuin eläisin ilmankin lasta, sillä jossain vaiheessa se lapsen arki irtautuu omastani ja jos olen elänyt vain lapseni kautta, huomaan olevani yksin ja ideaköyhä. Lapsi ei ole se, joka muodostaa perheen, tämä on vain uusi asukas joka vaatii erityishuomiota. Tämä on se asia, mistä minun kannattaa olla oikeasti huolissani.