Biologia ja moraali tekevät yhteentörmäyksen toisinaan.

Mielestäni jokaisella on oikeus henkilökohtaisiin tunteisiin sekä kokemuksiin elämästä. Jokainen meistä saa tuntea negatiivisesti tai positiivisesti käytännöstä mistä asiasta tahansa ja välillisesti elää mukana asioissa, joihin törmää joko suoraan tai sivuten. Tähän lukeutuu muun muassa mediassa kerrottujen tragedioiden myötäeläminen ja ystävän tai vaikka naapurin kokemukset. Tietenkin on soveliasta miettiä kuinka tunteittensa kanssa reagoi, mutta siitä huolimatta jokaisella on oikeus tuntea.

Kuitenkin sitten nämä sallitut, henkilökohtaiset tunteet luovat tilanteita, jonka vuoksi muiden draamat ja tragediat saavat aikaan stressiä, huolta ja ahdistusta. Tämä on siis suoraan vain biologinen ja mielestäni oikeutettu juttu – muiden elämässä tapahtuvat rankat tapahtumat vaikuttavat myös läheisiin sekä kuormittavat heidän elämäänsä ja tämä on täysin sallittu tunne läheisille. Se ei vähennä tapahtumien keskellä elävien tunteita, ei halvenna mitään tilanteen osa-aluetta tai kasvata sivussa seisovan ihmisen osaa asiassa. Se on vain suora seuraus siitä, että joku elää yhteisössä, jossa jaetaan asioita.

Nyt sitten päästään kuitenkin siihen ristiriitaan, mitä päädyin tässä pohtimaan. En tiedä onko kristillisien arvojen vahva asema syynä (kristityn elämässä kun syyllisyys on monesti osana arkea monessakin eri osa-alueessa) vai onko kyseessä pelkän moraalikäsitteen olemassaolo, mutta yhtäkkiä kaikki henkilökohtainen rasite muuttuu syyllisyydeksi. Yhtäkkiä ihminen muistaa, ettei hänellä ole lupaa välittää muiden ihmisten asioista. Hänellä ei ole lupaa surra tai iloita kuin oman menetyksensä tai voittonsa kautta ja mikäli hän ei ole kyseisessä tilanteessa läsnä, hänellä ei ole mitään mikä oikeuttaisi tunteiden läsnäolon. Ihminen päätyy kokemaan syyllisyyttä siitä, että reagoi normaalisti asiaan, joka on häntä lähellä. Vain siksi, että jonkin määritelmän mukaan pitää täyttää tietyt kriteerit ollakseen oikeutettu tunteisiinsa. Nyt normaalin reaktion mukana tuoma ahdistus muuntuu voimakkaaksi syyllisyydeksi sekä häpeäksi siitä, että on näin itsekäs ja huono ihminen.

Mutta siitä huolimatta ihminen ei voi olla jotain muuta kuin on. Minun mielestäni ei pitäisi joutua yrittämäänkään. Älkää ymmärtäkö väärin, tämä ei ole mikään sananvapaus/vapaudu vankilasta -kortti, vaan toteamus oman luonteen hyväksymiseen. Käytöstavat eivät lukeudu omana itsenä pysymiseen suoraan, niitä voi silti harjoittaa vaikka on oma itsensä.

Ulkopuolisuudestani huolimatta olen menettänyt lukemattomia yöunia, nähnyt painajaisia, purrut hampaita yhteen, stressannut niin että hengästyttää ja rintaa puristaa. Siitä huolimatta ahdistaa, väsyttää, rasittaa ja raivostuttaa. Huvittavaa miten sitä ei ole keskellä mitään eikä siltikään pääse asian keskeltä mihinkään.

Olen koko ikäni toiminut sovittelijana erinäisten ihmisten keskellä. Lapsesta asti suvussa on ollut kaksi verivihollista, joista ei voi puhua toisilleen ja kun kyseessä on kaksi läheistä sekä rakasta ihmistä, se kysyy lapselta paljon. Sitten myöhemmin olin ainoa seitsenhenkisestä perheestä joka tuli toimeen kaikkien kanssa. Ei liene epäselvää, että sellaisessa tilanteessa eläminen tuo mukanaan tiettyjä rasitteita. Seuraavaksi lukiossa maailmaani rasitti kolmiodraama, vaikka en ollut edes uskottu sen osapuolille. Sen sijaan se tyttö, joille kaksi draaman tyttöä kertoi vuorotellen huoliaan, kertoi omansa minulle.

Tällä hetkellä suvussani ei liene ketään, joka ei olisi riidoissa jonkun kanssa tai välttelisi tätä muista syistä. Riitoihin ottaa osaa jopa täysin asiaan liittymättömät ihmiset ja kaikkea puidaan puhelimessa, keskusteluissa sekä netissä. Kaikkialla paitsi itse ihmisten kanssa. Normaaliin riitatyyliseen tapaansa ihmiset kertovat oman tarinansa luetellen mitä kamalaa muut ovat tehneet, mikä ei auta mitään. Kun avaan asiaa toisen ihmisen kannalta ja selvitän miksi toinen käyttäytyi näin, sitä ei ymmärretä. Se joko otetaan henkilökohtaisesti, ohitetaan tai sitten todetaan että ärsyttää ja kaikki puretaan minuun vaikka luurin korvaan paiskaamisella.

Miksi minun sukuni ei osaa pysyä sovussa?
Miksi minun lapseni on pakotettu elämään tässä samassa vihan ja katkeruuden kierrossa missä minäkin olen kasvanut?
Miksi ihmiset eivät kyllästy näihin tunteisiin?
Miksi minun ei anneta olla niistä erossa vaan minut nimitetään joksikin sillaksi pakollisten viestien kuljettamista varten?

Miksi minulla ei ole oikeutta tuntea mitä tunnen: olla väsynyt ja kyllästynyt, ottaa välimatkaa ja sanoa että en jaksa?

Väittäisin itsekkäämmäksi sitä, joka pitää yllä näitä riitoja.