Jokainen meistä on elävä, hengittävä ihminen jonka suoniverkostossa pumppaa veri, tulpat ja kolesteroli; tai ainakin näin on turvallista olettaa. Me kaikki teemme päätöksiä, toimimme niiden perusteella ja päädymme sinnetänne. Toisinaan ne päätökset vievät meidät haluttuun suuntaan ja joskus taas päädymme nollaamaan laskurin, joka ilmentää ideapieruvapaita päiviä. Nyt on taas mokattu jotakin, laskuri nollassa ja häntä koipien välissä.

Suuren egon kolahtaessa sen tuntee. Se sattuu. Se särkee ja muistuttaa, hiljentää äänekkäimmänkin know-it-allin sekä häivyttää esiintyjän takariviin. Joillakin ihmisillä on nerokas järjestelmä olla huomaamatta päivänselviä asioita – ne tyypit eivät ole välittävinään vaikka ovat tehneet jotain kamalan typerää kaikkien nähden. Nämä ihmiset jatkavat vieläkin kovempaa ja teeskentelevät sen olleen tarkoitettua. Näiden ihmisten vierellä selviää hyvin, jos haluaa kadota maan sisään. Mokamorkkiksesta kärsivät maan alle katoajat toivovatkin, että joku möykkäpetteri tulee ja vie valokeilaa pois nenänpäältä. Mutta siitäkin huolimatta, pidit kovaa ääntä tai et, se korventaa. Mikäli tiedät, miten makeanmurhaavalta tuntuu lyödä varvas kynnykseen, tiedät miltä tuntuu kun kolauttaa itsevarmuutensa kompastuessaan ideapieruihin.

Tänään oli vähän semmoinen ideapierupäivä, päässä soi ajatus “onkohan tämä ihan fiksua” ja siitäkin huolimatta sitä jatkoi ja jatkoi rajojen hakemista. Haarukallinen kerrallaan sitä sinetöi omaa kohtaloaan, samalla kyvyttömänä hallitsemaan itseään ja tulevaisuutta. Siellä oli iso kolajuoma. Siellä oli iso pihvi ja järjetön satsi ihanaa perunamuusia jossa oli voita. Siellä oli kauhalla ammennettuna kermaista sienikastiketta ja makujen sinfonia, joka sai syöjänsä toivomaan suurempaa vatsalaukkua. Siellä oli myös jälkiruokia sekä pähkinätön suklaakakku vaniljajäätelöllä. Suklaakakku, joka ei ollut vain pala vaan ihan järjettömän suuri, järjettömän suklainen ja mielettömän herkullinen pala. Siellä oli myös appelsiineja, joista ehdin toisen kaluamaan ennen kuin vyö kiristi liikaa ja tarjoilija ehti lautasen hakemaan pois.

Tarjoilija kysyi, että joko nämä voi viedä ja totesin että sinne jäi se toinen appelsiini, mutta jos olet nähnyt sen Monty Pythonin Meaning of Lifen ravintolakohtauksen, jossa aterian jälkeen tuodaan “vain pieni minttusuklaa”, tiedät että appelsiini edustaa minulle sitä, joka räjäyttää pankin. Kaiken sen suklaan ja kahvin ja kolan ja ruoan jälkeen olen vakuuttunut, että se appelsiinin lohko olisi ollut minun minttusuklaani. Tämän tiedän siksi, että tunsin ruoan rajan jossain ruokatorvessa. Kaikki ei mahtunut edes vatsalaukkuuni. Pahoinvoivana riivin päälleni vaatteet, ripustin olalle laukut ja lylleröin eteenpäin melko hiljaisena peläten, että jos puhun, oksennan. Huomasin kulkiessani, että askeleet aiheuttivat kaikua vatsanpohjassa ja että oli ilmeisen vaikeaa kävellä pystypäin. Yritin rentouttaa vatsalaukkuni, kävellä etunojassa, yrittää unohtaa se missä olen sekä selvitä oksentamatta.

Harvemmin tulee syötyä yhtä antaumuksella. Toisinaan olen syönyt itseni räjähtämispisteeseen ja joutunut joskus jopa tarkoituksella helpottamaan oloani vanhaan roomalaismalliin, mutta se johtuukin siitä, että syön antiikkilaisittain. Tarkoitan siis sitä, että kun antiikin Roomassa ja Kreikassa alkoi hyvinvointi parantua, ihmiset ryhtyivät valikoimaan sitä mitä halusivat syödä ja silloin, kun tarkoituksena oli nauttia, syötiin paljon ja pitkään. Tietenkin koska tarkoituksena ei ollut syödä nälkään, oli vatsalaukkua tyhjennettävä ajoittain ihan pelkästään logistiikkasyistä. Eli samaan aikaan kun suomalainen hytisi hökkelössään ja järsi jäätynyttä ruohontynkää, Euroopassa opittiin gourmet-aterioinnin pääperiaatteet. Kyllä mekin on nyt Suomessa opittu tavoille. Hyvä me. Hyvä minä.

Ei tosin tuntunut ihan samalta, kun yritti seistä suorana peläten ruokatorven hallinnan menettämistä. Ei ihan lohduttanut hyvinvointivaltioelämä, kun toivoin hiljaa tehneeni erilaisia valintoja. Mutta nyt, kaksi tuntia myöhemmin olo on varsin mahtava. Ihan sikahyvää ruokaa, hyvää sikaseuraa ja sikana hyvää mieltä.

Pyydän anteeksi ajattelureikiä tekstissä, olen tätä kirjoittanut nyt kotvan aikaa, keskustellut ties mistä samaan aikaan ja uskon, että ruoansulatus on vieläkin vitosvaihteella jonka vuoksi saanen loput aivosoluistani takaisin aikaisintaan tuossa keskiyön jälkeen.

Jaa niin, kannattaa mennä ruokailemaan Aikatalon Morrison’siin. Se paikka on NOM. Sieltä saa maksaa. Siis ruoka-maksaa. Namimaksaa.

Tämä videopätkä on muuten yksi asia, jonka muistin vaikka en tiennyt koskaan nähneeni ko. elokuvaa. Tämä kohtaus, kirjanpitäjien merirosvohyökkäys, lehtien itsemurha ja tissiteloituspartio paloivat peruuttamattomasti muistilohkooni vaikka olin vain muutaman vuoden ikäinen. Kirjaimellisesti unohtumaton kokemus.