10. joulukuuta 2011 muuttui yksi elämä ja alkoi toinen. Minä, 32-vuotias tyttösieluinen ihminen huomasin vähitellen, että kehoni muuttui ja hoivasi jotakin pientä ja arvokasta. Jotain korvaamatonta, joka oli aina ollut minulle päivänselvyys ja samalla etäinen tulevaisuus. On melko säväyttävää huomata, että aika on loppu ja tulevaisuus on täällä.

Niitä tunteenmyllerryksiä. Pelkoja. Mikä vastuu. Mikä onni. Kaikki on uutta, kaikki on erilaista, jokainen valinta on mittava. Aika kulkee hitaasti, mitä jos jokin menee vikaan? En ole valmis tähän. Pelottaa. En haluaisi olla enää eilisessä. Voi kun aika kuluisi.

Alunperin tarkoitukseni oli kirjata ylös aivan kaikki mitä tapahtuu, mutta koska viime syksynä olin jo aiemmin raskaana ja kävin läpi sen miltä tuntuu menettää elämänsä mahdollisuus, huomasin nyt eläväni muurin takana. Sydämeni ei ollut enää avoin ja vastaanottavainen vaan varovainen, ehkä hieman taikauskoinenkin. Nyt oli tarkoitus vain odottaa. Tehdä viisaita valintoja, elää kehon vaatimusten mukaan ja omistaa aikansa tälle projektille. Kesti melko kauan ennen kuin uskalsin luottaa, ennen kuin uskalsin ajatella pientä muunakin kuin prosessina. Ennen kuin huomasin antaneeni sille nimen.

Hipsu.

Ensimmäisen kerran kun tunsin liikkeet, ne tuntuivat pieniltä sivelyiltä vatsan sisäpinnassa. Ihan kuin vatsaani olisi eksynyt pieni kultakala, jonka pitkä kultainen evä siveli hipaisten vatsaa ja jonka aiheuttama liike olisi tunnettavissa jos maailma vain hiljenisi hetkeksi. Pidin kättä vatsalla ja mietin miten ihmeellistä tämä oli. Miten joku on jo olemassa, vaikka ei vielä tiedä sitä. Vähitellen käteni silitti kasvavasta vatsasta paidanhelmat nukalle ja sipaukset vaihtuivat taputuksiksi, pyyhkäisyiksi ja vahvemmiksi liikkeiksi vatsan uumenissa.

Keskenmeno oli kumma kokemus. En tiedä mitä äidinvaistosta sanotaan tieteen lehdillä, mutta muistan ensimmäisen tuntuneen etäiseltä. Aluksi pidin sitä sellaisena “en osaa vielä hyväksyä tätä koska se on niin iso juttu”-ajatuksena mutta toista odottaessani näin selvän eron. Toisella kerralla olento tuntui määrätietoiselta, vahvalta. Ensimmäinen taas oli kuin hiipuva liekki, etäinen ja viileä asia, joka ei tuntunut omalta. Ikäänkuin olisin tiennyt, että kaikki ei ollut kuten pitää ja ikäänkuin tämä toinen olisi sitten päättänyt, että asiat sujuvat mitä tahansa tapahtuukin. Näin on käynytkin, ensimmäinen hiipui ja kuoli jo kahdessa kuukaudessa, eikä lopputulos ollut minullekaan yllätys. Tiesin oikeastaan jo ensimmäisistä merkeistä että jokin on vialla ja ilmottauduin lääkäriinkin sanoen “taidan saada keskenmenon”. Se oli ohi. Mahdollisuus oli menetetty. Pieni vaivihkainen masennus yritti minusta otetta mutta elämä oli verrattain pian normaalia ja sitten sain uuden mahdollisuuden. Mahdollisuuden, joka loppuu pian alkaakseen uudestaan.

Aamuisin herätessäni käännyn hetkeksi selälleni ja asetan kämmeneni vatsan päälle. Hiljalleen ihon alla herää pieni ihminen, kääntää selkänsä lämpöä kohti ja kiemurtaa käden alle. Se tuntuu hassulta, vatsa venyy ja siinä piirtyy pieni pyöreä kumpu, joka möyrii pienin liikkein, mahdollisesti potkaisee ohimennen kylkeen mikäli jalka lipeää. Joskus kyljessä tuntuu pieni raaja, joka puskee tukea asennonvaihtoon ja lonkkaluussa taas painaa käsi tueksi jaloille. Toisinaan alavatsan pintaan plurahtaa vesipyörre ja monesti tuntuu rytmikäs syke, kun lapsi nikottelee kehittääkseen keuhkojaan. Tuolloin pyllyn ilmestyessä käteni alle, painan hellästi vatsaa ja pyöritän rauhalliseen tahtiin. Uskon hierovan liikkeen olevan sanatonta viestintää minun ja lapseni välillä – pieni viesti rakkaudesta kun sanoja ei ole. Turvallisuuden tunteen siirto ja yhteinen kokemus molemmille. Minä silittelen ja hieron vatsani kumpua, samalla tuntien kuinka joku pienesti painautuu kättäni vasten.

Kukaan ei ole ollut minua lähempänä ja samalla niin kaukana kuin nyt.

Laskettu aika koittaa 10 päivän päästä. Mieleni huutaa, että vielä voi jokin mennä vikaan. Sitten kun se syntyy, sitten voi mennä vikaan. Kun se on vuoden, voi mennä vikaan. Yritän parhaani unohtaa pelkoni ja keskittyä vastaanottamaan, antamaan, muistamaan, jaksamaan. Uskomattominta koko jutussa on se, että kohta maailmassa on aivan uusi ihminen, jonka elämä on puhdas taulu täytettäväksi.

Ja se elämä on minun vastuullani. Se jos mikä, on pelottavaa.