Viime merkinnästä on jo aikaa. En tiedä paljonko, varmaan joku vuoden tapainen mutta se tuntuu pidemmältä.

Olen vaihtanut työtä. Olen onnistunut, kasvanut, kokenut. Olen tärissyt kauhusta, huutanut vasten kylkiluitani ja nostanut katseeni.

Olen itkenyt, purkautunut onnettomaksi elinmassaksi maahan ja sätkinyt paikallani, mutta aina onnistunut löytämään jonkinlaisen rakenteen jonka varassa nousta ylös. Päänikin on aina lopulta noussut paikalleen ja askel on ollut ylväs.

Ihminen on kulutustavaraa. Sen näkee luonnosta kun se tarpeettomana meitä heittelee ympäri erilaisia paikkoja. Taas kuoli joku, big deal, tässä seuraava joka astuu tilalle. Luonto ei jää pohtimaan ihmisten tunteita. Ihmisetkään eivät aina pohdi ihmisten tunteita.

Tässä pari päivää sitten kaksivuotiaani oli kovin pahoillaan siitä, että kellon viisarit lyövät eteenpäin. Sanoin sen olevan hyvä juttu mutta en ihan löytänyt sille hyvää perustetta. Miksi se on hyvä juttu, että aika kuluu, että me vanhenemme, että maito happanee? Miksi se lasketaan onneksi, että aina tulee ilta ja aina tulee aamu? Että leikit loppuvat ja rakastavaiset eroavat?

Aika kuluu, ettemme jäisi tähän hetkeen.
Aika kuluu, jotta kokisimme uutta.
Aika kuluu, koska se voi tehdä niin.

Aika kuluu. Minä kulun. Minä hajoan, rakennun, romahdan, nousen, huudan ja hiljenen. Minä nauran, oivallan, rakastan ja tunnen. Kuka hullu haluaisi luopua siitä?

25 vuotta sitten menetin äitini. 2 vuotta sitten minusta tuli äiti. Olen koko elämäni odottanut lupaa muilta olla minä ja mahdollisuutta toteuttaa asioita, ihan vain sen pelossa että aika kuluu.

Nyt minun pitäisi päättää mikä on tärkeää, yrittää juosta ajan perässä tai ottaa riski ja seisahtua nauttimaan hetkestä.

Siitä huolimatta en osaa kuin huolehtia tulevasta.