Baby blues ‘n hard rock

[Edit: Kirjoitus käsittelee synnytyksen jälkeisen masennuksen stigmaa, ei niinkään vähättele sellaisen vaikutusta ihmiseen ja perhe-elämään. Henkilökohtaisesti tiedän, miten vaikeaa elämä voi masentuneena olla, joten kyse ei ole tilan väheksymisestä millään tavalla.]

Yksi asia, mistä on puhuttu paljon ja varoiteltu vielä enemmän, on baby blues eli synnytyksen jälkeinen masennus. On annettu sellainen kuva, että kyseessä on täysin asiaan liittymätön sairaus, joka hiipii ihmiseen vaivihkaa ja tekee elämästä vaarallisen ravistelualtista. Yleensä äitiä on katsottu silmiin tästä puhuttaessa, mutta yllätyksekseni kerran mainittiin jopa miehet samassa yhteydessä, baby blues kun ei katso roolia eikä sukupuolta.

Minulle ei ole täysin selvinnyt se, mitä baby blues on olevinaan. Masennuksen kanssa eläneenä olen sikäli hyvin tietoinen masentuneisuudestani tai sellaisen kauden alkamisesta sekä ymmärrän tulkita tunteitani sitä mukaa kun niitä tulee. Olemme siitä hyvä perheyksikkö, että meitä molempia kiinnostaa analysoida omaa ja muiden käytöstä, ottaa selvää ja tutkia asioita sekä puhua miten jokin asia toimii tai miten ongelmat voisi ratkaista. Itse en kuitenkaan näe eroa masennuksen ja baby bluesin kuvauksen välillä. Tietenkin ihminen kokee järkytyksen näin suuren elämänmuutoksen edessä. Tietenkin suuret elämänmuutokset voivat lannistaa. Toiset ihmiset masentuvat hetkeksi kun joutuvat liian suureen myllytykseen liian nopeasti, se on vaan fakta. Ei siihen tarvitse erikseen mitään syndroomaa tai diagnoosia.

Veikkaan, että alunperin baby blues on viittaus joka on kehitetty ihan vaan siksi että tiedostetaan synnytyksen jälkeisen elämän vaikutus elämänlaatuun sekä pystytään siihen puuttumaan. Kyseessä ei ole mikään kuolemantauti tai parantumaton sairaus. Masennuksestakin voi parantua ja apatia valtaa toisinaan meistä jokaisen. Me kaikki tarvitsemme joskus tukea ja varsinkin luvan sanoa että nyt en jaksa. Luulisi, että baby bluesiin taipuvaiset äidit ja isät yrittävät vain urheasti kieltää oman haavoittuvuutensa ja lopulta heräävät siihen, että nyt ollaankin jo burn outin paikkeilla.

En osaa sanoa, onko minulle iskemässä baby blues vai ei mutta olen huomannut itsessäni muutoksia. Osittain se johtuu uudesta elämästäni sekä kaipauksesta vanhaan, osittain väsymyksestä, laiskotuksesta, osittain tikeistä nimettömissä paikoissa sekä muista asiaan kuuluvista säryistä. Osittain uskon sen liittyvän siihen, että vatsassani elänyt mielikuvalapsi on nyt kadonnut, kuollut niin sanotusti ja edessäni on tuollainen vieraan oloinen (mutta varsin viehättävä) otus, jota en tunne mutta jota minun tulisi rakastaa. Osittain se muodostuu siitä ristiriidasta, kun tunnet yhteenkuuluvuutta ja rakkautta sitä limaista nyyttiä kohtaan niin lujaa että olisit valmis heittäytymään auton eteen sen vuoksi ja kuitenkin samalla koet otuksen vieraana etkä ihan vielä ymmärrä, mikä sen suhde sinuun itseesi on. Anna aikaa, ajattelet. Onhan tässä oltu vasta pari viikkoa.

Osittain se on kaikkea sitä ja kaikkea sen lisäksi. Se on syyllisyyttä kun elämä ei menekään oletusten mukaisesti, se on pelkoja ja hämmennystä, se on ihmisyyttä ja liiallista urheutta. Se syntyy kehon muutoksista, jo totutun raskausajan loppumisesta ja hormonitasojen normalisoitumisesta. Se on sitä lopullisuutta.

Istuin tänään autossa lapsen kanssa miehen käydessä kaupassa. Ovet olivat kiinni, parkkikiekko paikallaan ja lapsi turvallisesti istuimessa ties kuinka monen vyön sitomana. Auton edessä oli rappukäytävän ovi, joka aukesi ja näin harmittoman näköisen nuoren miehen kävelevän siitä ulos, luonnollisesti kohti autoamme. Yhtäkkiä päähäni iski ajatus siitä, miten mies kävelee auton ovelle, tempaisee sen auki ja vie vauvan mennessään. Mieleeni tulvi kuvia veitsistä ja vauvasta, jonka pää tempoo puolelta toiselle, kun joku ilkeä ihminen sen repii irti istuimestaan. Mietin ajatukseni päättömyyttä, miten älyttömän perustelematon se on ja kuinka nykyään ajattelen harva se päivä kaikenlaisia kamalia asioita, joita voi tapahtua. Herranjesta vasta noin päivä taaksepäin istuin sohvalla lapsi sylissäni ja itkin vuolaasti ajatellessani, kuinka pienelle saattaisi joskus tapahtua jotakin.

Mitä jos se kuolee? Mitä jos sille sattuu jotakin? Mitä jos siinä on jotain vikaa?

Nostan sen sängystä, ajattelen että mitä jos sen niska katkeaa? Mitä jos sen pää tippuu irti? Hämärässä sen kasvot saattavat näyttää vääristyneiltä, vauvan jalat näyttävät kieroilta ja usein löydät itsesi tilanteesta jolloin päätät ettet tarvitsekaan kaupasta mitään sillä et osaa päättää, mitä pukea lapselle päälle. Jos puet liian vähän, se paleltuu hengiltä. Toisaalta, liian paljon vaatetta ja se kuolee lämpöhalvaukseen. Autossa pelätään onnettomuutta, nokkakolaria, ja yhtäkkiä pelko siitä että joku ajaa autosi kylkeen on lisääntynyt huimasti. Pelkäät vastaantulevia ihmisiä, liian pystykkäistä istuma-asentoa, lapsen asettamista nukkumaan ruokailun jälkeen. “Sehän voi oksentaa ja tukehtua!”

Pelkäät kaikkia ovenkarmeja, kulmia, hässäköitä joihin lapsesi voi lyödä itsensä kun kannat sitä sylissäsi, varsinkin yösyötön aikaan. Pelkäät pesuaineita, joita käytät vaatteiden pesuun. Pelkäät ihmisten tuomitsevia katseita, kaikkia tekemiäsi päätöksiä, tulevaisuutta, ötököitä jotka ryömivät lapsesi suuhun yöllä. Meillä on jossain täällä asunnossa hämähäkki, joka on vastoin kaikkia odotuksia toistuvasti selvinnyt kissojen hirmuvallasta. Annamme hämähäkin olla rauhassa, sillä se syö pois kaikki muut ihmeötökät joita asuntoomme saattaa eksyä, mutta nykyään olen alkanut miettiä, että miten voin estää sitä menemästä lapseni sänkyyn.

Sivusin jo imetyskirjoituksessani sitä, miten varsinkin äideillä tuntuu olevan tällainen supernainen-kompleksi mikä ei salli mitään järjettömyyksiä tai negatiivisia tunteita. Se, jos mikä on järjetöntä. Vielä järjettömämpää on se, ettei isien osaa yhtälössä oteta yhtä tosissaan. Isät eivät ole raskaana, heidät tiputetaan isyyteen kuin kylmään veteen ja sen vaikutusta psyykeen sekä elämänlaatuun vähätellään. Meillä äideillä on sentään apuna biologia sekä hormonit, meillä on jonkin sortin mahdollisuus tottua ajatukseen lapsesta kun tunnemme sen liikkeet jo kuukausia etukäteen. Miehet eivät pääse tästä osalliseksi elleivät äidit heitä kutsu mukaan kokemuksiinsa kertomalla ja jakamalla asioita. Myös miehillä on oikeus järjettömiin ajatuksiin, negatiivisiin tunteisiin.

Kuten eräs imetyskirjoitukseeni vastanneista totesi: terve ihminen tuntee, mutta ei toimi tuntemuksiensa mukaan. Ironista kyllä, on täysin normaalia haluta toisinaan heittää lapsi ulos ikkunasta. Siinä vaiheessa sopii olla huolissaan jos aikoo oikeasti niin tehdä.

Antakaa itsellenne lupa sanoa ääneen ne synkät pelot, ajatukset ja mietteet. On hyvä joskus tunnustaa itselleen, että väsyttää. Ettei jaksa enää katsoa sitä kurttuista naamaa, että joskus tekisi mieli vaan laittaa itkevä vauva alas, lähteä huoneesta ja sulkea ovi perässään. On normaalia nauttia ajasta, jolloin lapsi nukkuu ja toivoa unien kestävän vielä hetken lisää. On normaalia käydä läpi pienen pieni epätoivon aalto kun heräät neljättä kertaa yössä itkuiseen kähinään, kumppanin nukkuessa tietämättömänä. On täysin ymmärrettävää, että äidit turhautuvat miehiinsä, jotka eivät herää pienimpäänkin rasahdukseen vaan nukkuvat itkupotkuraivareidenkin läpi. Siinä ei ole mitään pahaa, että silmissä leiskuaa tuli ja sydämessä pilkahtaa viha kun mies kääntää kylkeä yösyöttöjen aikana.

Kaikki tunteet on sallittuja ja niitä ei pidä jättää huomiotta. Sen sijaan tulee välttää sitä “sinä aina” ja “et koskaan” -tyyppistä kommunikaatiota. Äitien ja isien tulee yrittää tutkailla tilannetta kolmannen henkilön silmin ja ymmärtää molempia, ottaa huomioon myös toisen tarpeet sekä puhua ajoissa omistaan. Äitien tulee ymmärtää se, että heillä on biologiset edellytykset lapsen hoitamiselle vaikka se ei helpolta tunnu siitä huolimatta ja isien taas muistettava, että puolison rooli tukihenkilönä sekä apuna on korvaamaton. Vaivattoman näköinen lapsenhoito ei ole vaivatonta ja ainakin meidän perheessä isä lupasi hoitaa viikossa yhden yön ajan syöttövuorot jotta äiti saa nukkua. Tämän yön perusteella koko viikko tuntuu paljon helpommalta. Se on kuin joulu tulisi joka viikko. Äitien pitää myös muistaa antaa tilaa isille, jotta he voivat muodostaa suhteen lapseensa sekä tarvittaessa myös kannustaa heitä siihen. Lasta ei saa omia itselleen eikä käyttää välineenä oman tilansa kohottamiseen. Perhe on tasavertainen yksikkö, joka koostuu yksilöistä.

Yksilöistä, joilla on lupa olla joskus vähän väsyneitä.

Imetys ja muut hyvän äidin tunnusmerkit

Olen aiemmin seurannut vierestä sitä myllytystä mitä äidit ovat saaneet osakseen silloin, kun imetys ei olekaan onnistunut odotetulla tavalla ja korvike on ottanut pääasiallisen ravinnon osan. On syytetty huonoiksi äideiksi, välinpitämättömiksi, vihjailtu laiskuudesta sekä nostettu kysymyksiä jokaisen flunssan ja sairauden kohdalla. Korvikeäiti ei välitä tarpeeksi. Ei lapsen terveydestä, ei ravinnon tärkeydestä, ei läheisyyden tarpeesta. Korvikeäiti tuottaa lapsia vain oman mukavuutensa ehdolla, huolimatta siitä miten lapsi kärsii. Korvikeäiti on huonompi äiti kuin se, joka ottaa lapsen rinnalle.

Olen aina pitänyt itsestäänselvyytenä sitä, että äitinä minä tulen imettämään. Olen ajatellut, että sen valvomisen kestää kyllä ja lapsi onnellisena käpertyy syliini syömään. Olen haaveillut niistä yksityisistä pikku hetkistä, joita saan viettää lapseni kanssa, päätä silitellen ja ihmetellen hänen ainutlaatuisuuttaan. Onhan sentään kyseessä pieni minä, biologinen ihme ja kehoni on suunniteltu sitä hetkeä varten, kun tämä ihminen astuu maailmaan. On ollut selvää, että asiat kulkevat niin kuin biologian kirjoissa tai elokuvissa. Se synnytys on samankaltainen kokemus kuin elokuvissa, tosin monipuolisempana sekä reilusti pidempänä. Helppoa siitä ei tule mutta olen varmasti yhtä onnellinen kun näen oman nyyttini. Hoito taas tulee olemaan samantyyppistä kaaosta kuin elokuvassa Kolme miestä ja baby (tajusin muuten vasta nyt, että sanaa baby ei ole suomennettu). Jossain määrin humoristista sekasortoa, päätöntä juoksemista, koomisia ratkaisuja ja rakastavaa voivottelua.

Sen sijaan synnytyksen jälkeen tunsin tulleeni huijatuksi. Takana oli tuskallisin puolituntinen (sitä edeltäneen 29,5 tunnin lisäksi) mitä elämäni aikana olen joutunut kokemaan, eikä rinnalleni nostettu nyytti ollut kovinkaan kiinnostava. Sillä hetkellä ainoa päähäni mahtunut tunne oli ärtyneen uupunut helpotus. Vihdoinkin se jättipää oli ulkona. Hoitaminen taas jäi aluksi miehen vastuulle kun minä olin liian väsynyt välittämään mistään muusta kuin aamupalasta. Imettämistä alettiin harjoitella heti aluksi ja kylvetykset, vaipanvaihdot, kengurupussit sun muut tulivat hiljalleen minullekin tutuiksi. Ajattelin, että onpas hassua, joku vauva. Onko tuo minun? Lapsettoman on hankala käsittää heti se todellisuus, mikä iskee vauvaperheessä. Jo pelkästään sen ymmärtäminen vaatii työtä, että tähän maailmaan, tähän perheeseen, on saapunut uusi ihminen. Nyt, kun tätä kirjoittaessani joudun kahden lauseen välein asettamaan joko tutin uudestaan suuhun tai heijaamaan pikku tonttusen uneen, ymmärrän ettei elämä ihan toimi niin harmittoman huvittavasti kuin elokuvissa.

Juju onkin siinä, että elokuvien harmitus on luokassaan aivan toista kuin se harmitus, mikä iskee tosielämässä. Ensiäidit sekä -isät joutuvat elämänsä pyöritykseen kun talouteen saapuu uusi käskyttäjä. He eivät enää nuku viikkokausiin kolmetuntista pidempään, heidän on herättävä heti kun vieressä joku älähtää, muuten on tiedossa kunnon kurkkukonsertti. On noustava silloin, kun kello soi eikä torkuille ole varaa. Oikeassa elämässä kun ottaa päähän niin silloin ihan oikeasti vituttaa, kyrpii, kyllästyttää ja jurppii. Silloin ihminen on ihan oikeasti väsynyt, eikä halua olla kyseisessä tilanteessa. Olkoonkin kuinka söpö lapsi tahansa, ne kaikki vaipat ja se ruttuinen naama tuntuu toisinaan aivan liian suurelta taakalta. Kaksiviikkoisen äitinä voin sanoa, että kaksi viikkoa sitten olin vielä lapseton. On täysin luonnollista toisinaan toivoa, että olisin jälleen yhtä vapaa elämään itsekkäästi.

Yksi asia on kuitenkin selvinnyt: Ihmiset yhteiskunnassa eivät ymmärrä niin sanottuja normaaleja ajatuksia. Se, että äitiä kyllästyttää lapsen hoito ja hän haluaa hetken vapautta ja mahdollisuuden unohtaa senhetkiset velvollisuudet, ei tarkoita että hän olisi huono äiti. Se tarkoittaa, että hän on ihminen siinä missä muutkin. Se, että äiti joskus jättää tahallaan puolikuivan vaipan vaihtamatta vain päästäkseen helpommalla, ei tarkoita että hän olisi laiska vaan että hän osaa valita taistelunsa. Äitien kohdalla ei pidä pitää silmällä merkkejä siitä, kuka on huono äiti vaan huomattava ne piirteet, joiden perusteella hän on hyvä. Jokainen äiti tuntee toisinaan pientä ahdistusta kun vauvaansa nostaessaan vastassa on itkuun vääntyneet kasvot sekä kyllästyy siihen avuttomuuteen mikä aikaansaa sen sadannen tutin noston saman päivän aikana. Vauvoilla kun ei ole kärsivällisyyttä. Se on hyve, jota äitien pitää tuottaa siinä missä rintamaitoakin.

Mistä pääsemmekin sitten siihen suureen olettamukseen, jonka perusteella hyvä äiti imettää. Jopa synnytyssairaalan odotushuoneessa luki imetysohjeistuksen pohjalla, että imetys “vahvistaa hyvän äidin tunnetta”. Se on valitettavan totta. Yleinen konsensus tuntuu olevan, että imetys on ainoa oikea tapa ruokkia lasta hyvin sekä antaa tälle tarvittavaa läheisyyttä. Korvikeruoka on keinotekoista, pahaa ja heikkoa ravintoa, eikä korvikkeella ruokittu lapsi saa rakkautta siinä missä rintaruokittu. Tietenkin siinä on pointtinsa, rintamaidossa on vasta-aineita joita ei tuotetusta ruoasta saa ja itse ruokintaprosessin aikana lapsi on ihokosketuksessa, joka on omaa laatuaan luomaan läheisyyttä ja näin ollen sitä tulee ehdottomasti suositella. On myös hyvin helppoa vain törkätä lapselle tuttipullo heti kun sellainen käsissä pysyy ja unohtaa hänet jonnekin nurkkaan sitä imemään. On myös hyvä miettiä sitä, minkälaista ravintoa lapsi saa korviketta hörppiessään ja mistä löytyvät samat vasta-aineet mitkä elelevät äidin rintamaidossa.

On kuitenkin väärin olettaa, ettei korvikeruokittua tai osaimetettyä lasta hellittäisi ja pidettäisi lähellä siinä missä rintaruokittuakin. On myös väärin olettaa, että rintamaidossa olisi paremmin ravinteita kuin korvikkeessa, sillä äidin vitamiinivaje näkyy suoraan omassa maidossa. Sen sijaan korvikkeeseen on laskettu tarkkaan kaikki tarvittavat hivenaineet ja vitamiinit sun muut ravinteet, eikä merkkejä ole vain yhtä tai kahta vaan vatsavaivoista päästään merkkiä vaihtamalla (Semperin Baby Semp 1, vink vink). Korvikeruokittavan lapsen voi nostaa rinnalle tai syliin joko syömään tai muuten vain köllöttelemään, imetyksen voi hoitaa pumpun ja pullon avulla jos nännitoiminta ei ota onnistuakseen. Pääasiassahan tässä on ravinto, eikä välineet. Ja se on ihan oikeasti joissakin tapauksissa mahdollisimman hankalaa imettää, olkoon vaikka kuinka ohjelmoitu naisen fysiikkaan. Joillakin vain maito ei virtaa toivotusti, nännit kääntyvät sisäänpäin ja pahaksi onneksi lapsi itsessään ei jaksa opetella imettämiseen tarvittavaa tekniikkaa. Toisia äiti-lapsi -pareja ei ole vain tarkoitettu imetyskerhoon.

Minun kohtaloni oli joutua tähän osaimettäjän/korvikeäidin rooliin vaikka kuinka olin viisitoistakesäisenä suunnitellut toisin. Olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, että järkevä ihminen osaa valita taistelunsa ja minulle tärkeintä on lapsen ravinto, ei niinkään se mitä muut saattavat ajatella. Siitä huolimatta olen saanut jo pieniä hermoromahduksia sen vuoksi, miten ihmiset ovat minulle puhuneet kun heille selviää etten täysimetä. Olen kuullut sen argumentin vasta-aineista, perustelut läheisyydestä. Minusta se oli aika hupaisaa, että vaikka annoin rintamaitoa pullosta, se ei ollut hyvä koska en imettänyt. Veikkaan silti, että kaikki virkaihmiset ovat sitä mieltä, että äidinmaidon juominen on tärkeämpää kuin tissin imeminen.

“Ei kato, imetät vaan niin kyllä se sitten ajan kanssa.” Mielestäni ei ole järkevää syöttää lasta, joka joutuu tekemään tarpeettoman pitkään töitä pienen ruokamäärän eteen. Mielestäni ei ole järkevää huudattaa lasta, joka voitaisi ruokkia ajallaan ja hyvin. “No mutta ei se kato heti toimi, pitää vaan jaksaa yrittää.” Yrittäminen on ihan kiva, mutta vetoan edelliseen. Jos sinä katsoisit sinun vastasyntynyttä lastasi itkemässä turhaan tunti, kaksikin putkeen ja vielä syövän lisämaitoa sen jälkeen, päättäisit toimia jotenkin toisin. Keksisit jotain, joka helpottaisi vauvan tilannetta. Siitäkin huolimatta olen saanut vastaukseksi itkuvoivotteluihin tai muihin ongelmatilanteisiin sen, että ootko kokeillut imettää. Olen saanut informatiivisia luentoja siitä, että imettämisestä on hyötyä kun olen tunnustanut syöttäväni korviketta. Nykyään koen syyllisyyttä siitä, että ruokin lastani kun avaan korviketörppöä ruokailua varten. Koen syyllisyyttä ja häpeää, sekä pelkään että lapseni elämä on heikompilaatuista ihan vaan siksi, etten osaa olla oikealla tavalla ohjelmoitu äitiyteen. Sillä sehän on selvä, että minä teen jotain väärin. Minun pitäisi olla täydellinen ja toimia oikein.

Olen vihainen maailmalle siitä, että se ei ymmärrä nähdä minun tai kenenkään muun korvikeruokkijan äitiyttä rehellisesti sellaisena kuin se on. Se ei näe minua ihmisenä, joka on omistanut elämänsä pienelle ihmiselle. Se ei näe minua ihmisenä, joka joutui nielemään omat toiveensa toisen hyvinvoinnin vuoksi. Se ei näe minun menetystäni, eikä huomaa henkilökohtaista pettymystäni vaan kuvittelee etten koskaan aikonutkaan hoivata lastani. Suositusten seuraaminen tarkoittaa sitä, että välität. Välittäminen on hyvä.

Mutta samalla olen myös kiitollinen sille kätilö/lastenhoitajalle, joka synnytyssairaalan vuodeosastolla sanoi että suoraan sanottuna paras ruokintamalli on vähän kumpaakin. En ole tainnut kuulla mitään yhtä rohkaisevaa. Sitä muistellessa melkein tietää, että sittenkin on ihan hyvä äiti.

P.S. Tietynlainen ponnettomuus kirjoitelmassa selittyy sillä, että vieressä huomiota vei useamman tunnin ajan kirkuva ihmisnyytti. Äitiys, mikä ihana tekosyy.

Onhan sulla aikaa

Tässä viimeisen yhdeksän kuukauden aikana on väistämättä törmännyt vaikka minkälaisiin oletuksiin oman jaksamisen, kykenemisen ja halun puolesta.

Ensimmäinen oletus on, että raskaana ollessaan ei saa, voi tai kykene tekemään mitään. Voitko sinä nyt sitä nostaa, sehän painaa kaksi kiloa. Miten sinä nyt sinne noin kävelet, mikset mene bussilla. Anna kun minä autan, minä nostan, istu sinä vaan.

Tämä on ihan kiva oletus silloin kun apua tarvitsee, mutta kyllä raskaana ollessaan kykenee silti tekemään paljonkin asioita ja ihan ilman apua. Odotusajasta tulee pitkä, jos ei tee muuta kuin istuu rauhassa ja välttää kaikenlaista liikuntaa.

Toinen oletus on, ettei ihminen raskaana ollessaan ole oikeasti kipeä, sillä on vaan vähän hankalampaa. Hidas kävely ärsyttää, vaappuminen naurattaa (joku nainen repeili tänään bussipysäkillä kun vaapuin tätä vastaan), raskaana bussissa erityispaikalle istuvaa luullaan lihavaksi tai jollakin tavalla röyhkeäksi kun kehtaa istua siihen oven viereen. Lisäksi bussit lähtevät yhtä riehakkaasti vauhtiin ja jarruttelevat tulevaan risteykseen, vaikka raskaana oleva nainen ei ole vielä ehtinyt paikalleen. Minäkin törmäsin vatsallani bussin istuimeen kun bussi liikkui liian reippaasti minun jaloilleni.

Raskaana ollessa on edessä kaikenlaisia esteitä. Yksi niistä ovat kaikki kehon kokemat muutokset kuten veren määrän lisääntyminen, sydämen kasvaminen, sisäelinten (mukaanlukien keuhkot ja niiden kapasiteetti) pakkautuminen rintakehän alle, nelikiloinen potkulaitos vesipallossa vatsan ihon alla, suonikohjut ja verisuonet sekä minun lempparini, muutokset lantion alueella. Sitä ei vaan pysty kävelemään jonain päivinä, pelkästään jalan nostaminen paksun maton päälle sattuu. Se siis sattuu. Se sattuu niin, kuin siinä jalassa olisi avomurtuma ja sille pitäisi silti ottaa painoa.

Kolmas oletus on se, että synnytyksen jälkeen kaikki loppuu. Mitään ei ole. Ei ole televisiota, ei ole unta, ei ole ruokaa, ei sosiaalisuutta, ei onnea, ei ajatuksia, ei aikaa, ei pukeutumista, ei suihkua, ei mukavaa, ei hauskaa, ei mitään. Olen kyllä tietoinen siitä, että rankkaa tulee olemaan, mutta ei se universumi lakkaa silti olemasta vaikka saa vauvan. Joku järki sentään näissä varoitteluissakin.

Neljäs oletus johon törmäsin sitten tänään, oli se, että kyllähän sinä nyt voit tehdä vaikka mitä kun aikaa on. Olen todennut, että koulut ja työt jäävät kyllä melko pitkälti sivuun jouluun asti, mikä ei ole koulun kannalta hyvä juttu kun korvaavia kursseja ei suoranaisesti järjestetä. Totesin opettajalle, että pitää varmaan sitten toteuttaa se uutisprojektijuttu joskus myöhemmin ja että mitenhän se onnistuisi, vain saadakseni vastauksen että tämä on kyllä sellainen yleisesti perustava projekti mikä nyt vaan pitäisi saada suoritettua. Kun kaikki kuulemma sitten perustetaan tämän päälle.

Istuin siinä penkillä, vatsa pystyssä, pullo vatsan päällä ja mietin, ymmärtääkö nämä ihmiset tätä asiaa nyt ihan oikein. Sillä ei ole väliä jos joku Ylva Ylisuorittaja on tutkintonsa aikana pukannut maailmaan kaksi lasta, eikä ihan suoranaisesti sekään mitään merkkaa, jos kurssi on tärkeä.
“Millonkas sulla on laskettu aika?”
“Lauantaina.”
“Ai? No, mutta nehän voi mennä toista viikkoakin yli joskus.”
Miten ihmeessä irrottaudun viiden tunnin kurssipäiviksi kaksi iltaa viikossa jos minulla on ensinnäkin raskausviikkoja 42?  Se ei ole ihan siitä kiinni, että aikaa on. Miten irrottaudun, jos lapsi on syntynyt ja vaikka kaksiviikkoinen? Miten istun viisi tuntia luennolla, kun tissit valuu maitoa, lapsi vaatii kolme ruokintaa kotona sen aikana ja minulla on tikit sanonko missä. Miten irrottaudun edes yhdeksi illaksi tekemään mitä tahansa, jos jonkun henkilön elämä on minussa kiinni?

Olisi kiva tietää, minkälaista apua tällä Ylva Ylisuorittajalla on ollut lapsia pukatessaan. Varmaan puoliso on ollut päivätöissä ja vapaa iltaisin, varmaan äidit ja sedät ja tädit ja kaverit on kulkeneet päivittäin auttamassa ja luultavasti lasta ei ole ihan hirvittävän pitkään imetetty. Tai sitten on vaan pumpattu päivätöikseen.

Kun kyselin huomenna alkavan lyhyen turvallisuuskurssin sisällöistä, että voisiko siihen osallistua niin minulle todettiin, että kyllä siellä voi vaikka sitten patjalla makoilla eikä tarvitse koko ajan istua. Istuminenhan nyt on parempi kuin esimerkiksi seisominen tai kyykkäily. Joku patja taas lattian tasolla, mitenkähän minä sinne pääsisin ja miten sieltä nousisin?

Vähän on kyllä jäänyt toisaalta sellainen kuva, että aika moni ihminen on pitkälti pihalla siitä, mitä tässä käydään läpi. Se, että en itke kipujani, ei tarkoita etteikö niitä olisi.

Mutta on sitä opittavaa itsellänikin, monesti vielä huomaan käyttäytyväni kuin mitään ei olisi muuttunut – tänäänkin juosta köpöttelin bussiin. Ihan vaan raskautta suunnitteleville tiedoksi: se ei välttämättä ole hyvä idea juosta jos viikkoja on 39+4, se meinaa sattuu. Se sattuu silloin ja se sattuu jälkeen ja nähtäväksi jää, miten se sattuu huomenna.

P.S. Kun puhutaan raskaana olemisesta ja “jalkojen turvotuksesta” niin usko pois, ne jalat turpoaa. Sitten sen jälkeen ne turpoaa lisää ja sitten ne turpoaa lisää. Ja jos luulit, että ne pinkit Puma ballerinat jotka ovat yhtä kokoa liian isot ja joissa ei ole laitoja nimeksikään, olisivat oikean kokoiset turvonneisiin jalkoihin,.. Ei. Et osaa kuvitellakaan.

Ensiunia odotellessa

Suomen valtio on siitä hassu taho, että se tarjoaa jokaiselle vastasyntyneelle mahdollisuuden nukkua pahvilaatikossa. Ironisinta on, että tämä lasketaan maailmanlaajuisin standardein etuoikeudeksi. Näin ollen petasin minäkin, ensimmäistä kertaa omalle ensinukkujalleni, pahvilaatikon unialustaksi.

Äitiyspakkaus sänkynä? Mikäs sen ihanampaa.

Äitiyspakkaus on paljon muutakin kuin joko vaatetta tai rahaa. Se on iso kädenojennus uusille vanhemmille, keino oppia ja totutella, varmistaa perustarvikkeiden löytyminen sekä toivottaa uusi pieni vauva turvallisin mielin maailmaan. Laatikon pohjalla on ihanan pehmoinen patja, jonka päälle petasin mukana tulleen suojakankaan. Sen päälle kiristettiin laatikossa mukana lähetetty lakana sekä ympärille kietaisin lähipiiristä adoptoitun herttaisen pupusuojuksen. Laatikkoon laitoin mukaan sen koalalelun, joka minun oli pakko hankkia sen kaupassa ohimennen nähtyäni – lelu jonka karva on silkinsileää, massu pehmoisaksi täytetty sekä jolle on annettu hymy, joka sulattaa kovimmankin kovanaaman sydämen. Vertailin taannoin korista muita samanlaisia, mutta en löytänyt yhtäkään joka olisi ollut yhtä herttainen. Tiesin, että tämä on Hipsulle tarkoitettu koala.

Koala loves you

Yöllisiä kohtaamisia

Eilen saatiin koottua toukalle pinnasänky sekä järjestettyä makuuhuonetta niin, että sinne mahtuu napero, lipasto, sänky ja niin edelleen. Riivin pinnasänkypatjan päältä suojuksen ja käsipyykkäsin sen ensitöikseni. Pian sen voi silittää ja pujottaa takaisin patjan päälle. Laiskuuttani kuitenkin nostin patjan puolihuolimattomasti sängyn kissaverkon päälle, josta se oli sitten kellahtanut kumoon, ikäänkuin ihanan pehmeäksi katoksi pinnasängylle. Nukkumaan mennessä tämän pehmeän katon päällä makasi toinen kattimme. Arvon karvaturri ajettiin siitä heti pois sen määkymistä vastalauseista huolimatta ja patja nostettiin paikalleen pinnasängyn pohjalle, kissaverkon suojiin.

On hassua nukkua kasvot pinnasänkyyn päin. Keltainen, paljastunut patja näyttää autiolta ja vielä tuntuu, ettei se odotakaan ketään sänkyä asuttamaan mutta samalla sitten silmät aukaistessa tulee ihmetelleeksi miten pian siellä on aivan uusi ihminen, tuhisemassa öitä edespäin. Kävin nukkumaan ihmetellen näitä elämän käänteitä, ensin vasemmalle kyljelle ja sitten jossain vaiheessa taas oikealle mutta muista öistä poiketen heräsinkin siihen, kuinka kasvoni olivat pinnasänkyyn päin kääntyneet ja niiden edessä oli leveä kissan peffa. Katti röhnötti vatsallaan pää pinnasänkyyn päin ja nyki pinnojen välistä vaahtomuovipatjaa. Ehdin juuri parahiksi avata silmäni kun kissa päästi hyvin närkästyneen ja turhautuneen määkäisyn luovuttaen taistelunsa. Painuin takaisin nukkumaan itsekseni naureskellen, sillä tämä jos mikä osoittaa sen että kissat eivät pääse pinnasänkyä tai sen omistajaa terrorisoimaan. Ainakaan ihan helposti.

Tosin voi olla, että kun siellä sisällä torkkuu pieni ihminen, ei se patjakaan houkuttele samalla tavalla.

Iloisia ilmeitä piristämään

Olen tehnyt itsekseni pienen mobilen Hipsulle, en tosin tehnyt siitä ihan niin suurta kuin ohje lupasi – ilmeisesti lanka oli ohuempaa kuin ohjeessa aiottiin. Sen siitä saa, kun tekee jotain jenkkiohjeilla. En ole vielä päättänyt teenkö mobilen uusiksi vai käytänkö tätä, voisin kyllä tehdäkin – tämän kun työstin kahdessa illassa.

Happy Day Crocheted Mobile (pattern)

A version of Happy Day Mobile

Se pakollinen vatsakuva?

Pitkälti vatsakuvaa vältelleenä päädyin silti ottamaan lopputuloskuvan. Tässä ollaan, juuri ennen H-hetkeä, varsinkin kun lähtölaskenta vaikuttaa päättyvän ensi perjantaina, alle viikon päästä.

Nyt on lopuillaan odotus, kesäterassikausi julistettu jo päättyneeksi, kesä vaihtumassa syksyyn ja uusi elämä kurkkii nurkan takana. Näinhän se on, että 9 kuukautta on varsin tarpeellinen aika tämän muutoksen vastaanottamiselle.