Vastuutonta mainontaa

NRJ uutisoi taannoin, että Suomeen on rantautunut uusi pop-tähti Kristal ja tämä olisi myynyt jo kymmenisen tuhatta lätyskää suosionsa alkumetreillä. Tosiasiassa Suomen Virallinen lista kumisi tyhjyyttään ja sinkkuja jaettiin Metro-lehden kylkiäisenä. Kova oli epäilys, että kyseessä on jonkin sortin vale mutta kukaan ei tiennyt kuka kampanjan takana oli. Nyt syypääksi on selvinnyt Saunalahti.

Viraalikampanja on kiva juttu, silloin kun sellaisen saa toimimaan. Viraalikampanja on kiva juttu silloin, kun sen toteuttaa maulla ja rehellisesti. Tällä kertaa Saunalahti sekä NRJ on mennyt pahasti metsään väittäessään todeksi mainokseen tekaistuja faktoja, tämä on näkynytkin kappaleen selkeänä dissaamisena sekä ihmisten inhoreaktiossa koko “Kristalia” kohtaan. Kappale ei ole edes niin huono, etteikö siinä olisi ollut kivan jutun ja vitsin mahdollisuutta, mutta selvästikään yleisö ei ole pitänyt siitä tavasta, jolla se on tarjoiltu.

NRJ:n mukaan he eivät ole tehneet mitään väärää ja “ihmiset tietävät mistä tässä on kyse”. Journalistiikan pelisäännöt taas kieltävät piilomainonnan ja valeen tarjoamisen faktana. Mielestäni NRJ on ollut vastuuton, törkeä ja valehdellut tietäen ihmisille, jotka kuuntelevat uutisensa kanavan välityksellä. Ehkä kanavalla käy tuuri, eikä se murra liikaa heidän uskottavuuttaan, mutta haluan herätellä hieman NRJ:n johtoa ajatuksella: mitä jos olisitte päästäneet ilmoilla ääneen näyttelijän, joka esittäisi jotakin Enkeli-Elisan tarinan hahmoa mainostaaksenne uutta hienoa Enkeli-Elisa -kirjaa? Olisiko sekin OK ja ihmisten mielestä selvä mainos, vaikka sitä ei missään erikseen mainittaisi?

Joku roti sentään. Itse ainakin olen pettynyt.

Ensiunia odotellessa

Suomen valtio on siitä hassu taho, että se tarjoaa jokaiselle vastasyntyneelle mahdollisuuden nukkua pahvilaatikossa. Ironisinta on, että tämä lasketaan maailmanlaajuisin standardein etuoikeudeksi. Näin ollen petasin minäkin, ensimmäistä kertaa omalle ensinukkujalleni, pahvilaatikon unialustaksi.

Äitiyspakkaus sänkynä? Mikäs sen ihanampaa.

Äitiyspakkaus on paljon muutakin kuin joko vaatetta tai rahaa. Se on iso kädenojennus uusille vanhemmille, keino oppia ja totutella, varmistaa perustarvikkeiden löytyminen sekä toivottaa uusi pieni vauva turvallisin mielin maailmaan. Laatikon pohjalla on ihanan pehmoinen patja, jonka päälle petasin mukana tulleen suojakankaan. Sen päälle kiristettiin laatikossa mukana lähetetty lakana sekä ympärille kietaisin lähipiiristä adoptoitun herttaisen pupusuojuksen. Laatikkoon laitoin mukaan sen koalalelun, joka minun oli pakko hankkia sen kaupassa ohimennen nähtyäni – lelu jonka karva on silkinsileää, massu pehmoisaksi täytetty sekä jolle on annettu hymy, joka sulattaa kovimmankin kovanaaman sydämen. Vertailin taannoin korista muita samanlaisia, mutta en löytänyt yhtäkään joka olisi ollut yhtä herttainen. Tiesin, että tämä on Hipsulle tarkoitettu koala.

Koala loves you

Yöllisiä kohtaamisia

Eilen saatiin koottua toukalle pinnasänky sekä järjestettyä makuuhuonetta niin, että sinne mahtuu napero, lipasto, sänky ja niin edelleen. Riivin pinnasänkypatjan päältä suojuksen ja käsipyykkäsin sen ensitöikseni. Pian sen voi silittää ja pujottaa takaisin patjan päälle. Laiskuuttani kuitenkin nostin patjan puolihuolimattomasti sängyn kissaverkon päälle, josta se oli sitten kellahtanut kumoon, ikäänkuin ihanan pehmeäksi katoksi pinnasängylle. Nukkumaan mennessä tämän pehmeän katon päällä makasi toinen kattimme. Arvon karvaturri ajettiin siitä heti pois sen määkymistä vastalauseista huolimatta ja patja nostettiin paikalleen pinnasängyn pohjalle, kissaverkon suojiin.

On hassua nukkua kasvot pinnasänkyyn päin. Keltainen, paljastunut patja näyttää autiolta ja vielä tuntuu, ettei se odotakaan ketään sänkyä asuttamaan mutta samalla sitten silmät aukaistessa tulee ihmetelleeksi miten pian siellä on aivan uusi ihminen, tuhisemassa öitä edespäin. Kävin nukkumaan ihmetellen näitä elämän käänteitä, ensin vasemmalle kyljelle ja sitten jossain vaiheessa taas oikealle mutta muista öistä poiketen heräsinkin siihen, kuinka kasvoni olivat pinnasänkyyn päin kääntyneet ja niiden edessä oli leveä kissan peffa. Katti röhnötti vatsallaan pää pinnasänkyyn päin ja nyki pinnojen välistä vaahtomuovipatjaa. Ehdin juuri parahiksi avata silmäni kun kissa päästi hyvin närkästyneen ja turhautuneen määkäisyn luovuttaen taistelunsa. Painuin takaisin nukkumaan itsekseni naureskellen, sillä tämä jos mikä osoittaa sen että kissat eivät pääse pinnasänkyä tai sen omistajaa terrorisoimaan. Ainakaan ihan helposti.

Tosin voi olla, että kun siellä sisällä torkkuu pieni ihminen, ei se patjakaan houkuttele samalla tavalla.

Iloisia ilmeitä piristämään

Olen tehnyt itsekseni pienen mobilen Hipsulle, en tosin tehnyt siitä ihan niin suurta kuin ohje lupasi – ilmeisesti lanka oli ohuempaa kuin ohjeessa aiottiin. Sen siitä saa, kun tekee jotain jenkkiohjeilla. En ole vielä päättänyt teenkö mobilen uusiksi vai käytänkö tätä, voisin kyllä tehdäkin – tämän kun työstin kahdessa illassa.

Happy Day Crocheted Mobile (pattern)

A version of Happy Day Mobile

Se pakollinen vatsakuva?

Pitkälti vatsakuvaa vältelleenä päädyin silti ottamaan lopputuloskuvan. Tässä ollaan, juuri ennen H-hetkeä, varsinkin kun lähtölaskenta vaikuttaa päättyvän ensi perjantaina, alle viikon päästä.

Nyt on lopuillaan odotus, kesäterassikausi julistettu jo päättyneeksi, kesä vaihtumassa syksyyn ja uusi elämä kurkkii nurkan takana. Näinhän se on, että 9 kuukautta on varsin tarpeellinen aika tämän muutoksen vastaanottamiselle.

Suunnitelmissa

Taas on kamalasti projekteja suunnitelmissa. Työn alla on ollut jo hetken uusi, muutamaa sivua laajempi kissakirja, sen lisäksi teen tulevalle lapselleni kastemekon päälle neulemekkoa. Sitten on yksi retusointitapaus, synttärijuttuja, synnytysjuttuja, siivoamista, puhisemista ja lopulta pitäisi saada joulukalenterikin tulille.

Mutta sitten on vielä alkanut selvitä sekin, että blogi kaipaa herättelyä. Olen huomannut, että kirjoitan paljon mielipiteitäni Facebookiin mutta pienellä vaivalla saisin saman kirjoitettua esiin kaikille. Ehkä vähän sopivammassa muodossa. Olenkin alkanut pitämään blogiani käsillä tabissa, jotta kynnys kirjoittamiselle olisi pienempi.

On se vaan silti kätevää läpistä sinne Facebookiin. Kamalaa. Mutta yritän parhaani.

Se jää vaan nähtäväksi miten elämä tässä muuttuu kahden viikon kuluessa, kun odotamme esikoistamme maailmaan saapuvaksi. Elämme jännittäviä aikoja.

Miltä tuntuu odottaa?

10. joulukuuta 2011 muuttui yksi elämä ja alkoi toinen. Minä, 32-vuotias tyttösieluinen ihminen huomasin vähitellen, että kehoni muuttui ja hoivasi jotakin pientä ja arvokasta. Jotain korvaamatonta, joka oli aina ollut minulle päivänselvyys ja samalla etäinen tulevaisuus. On melko säväyttävää huomata, että aika on loppu ja tulevaisuus on täällä.

Niitä tunteenmyllerryksiä. Pelkoja. Mikä vastuu. Mikä onni. Kaikki on uutta, kaikki on erilaista, jokainen valinta on mittava. Aika kulkee hitaasti, mitä jos jokin menee vikaan? En ole valmis tähän. Pelottaa. En haluaisi olla enää eilisessä. Voi kun aika kuluisi.

Alunperin tarkoitukseni oli kirjata ylös aivan kaikki mitä tapahtuu, mutta koska viime syksynä olin jo aiemmin raskaana ja kävin läpi sen miltä tuntuu menettää elämänsä mahdollisuus, huomasin nyt eläväni muurin takana. Sydämeni ei ollut enää avoin ja vastaanottavainen vaan varovainen, ehkä hieman taikauskoinenkin. Nyt oli tarkoitus vain odottaa. Tehdä viisaita valintoja, elää kehon vaatimusten mukaan ja omistaa aikansa tälle projektille. Kesti melko kauan ennen kuin uskalsin luottaa, ennen kuin uskalsin ajatella pientä muunakin kuin prosessina. Ennen kuin huomasin antaneeni sille nimen.

Hipsu.

Ensimmäisen kerran kun tunsin liikkeet, ne tuntuivat pieniltä sivelyiltä vatsan sisäpinnassa. Ihan kuin vatsaani olisi eksynyt pieni kultakala, jonka pitkä kultainen evä siveli hipaisten vatsaa ja jonka aiheuttama liike olisi tunnettavissa jos maailma vain hiljenisi hetkeksi. Pidin kättä vatsalla ja mietin miten ihmeellistä tämä oli. Miten joku on jo olemassa, vaikka ei vielä tiedä sitä. Vähitellen käteni silitti kasvavasta vatsasta paidanhelmat nukalle ja sipaukset vaihtuivat taputuksiksi, pyyhkäisyiksi ja vahvemmiksi liikkeiksi vatsan uumenissa.

Keskenmeno oli kumma kokemus. En tiedä mitä äidinvaistosta sanotaan tieteen lehdillä, mutta muistan ensimmäisen tuntuneen etäiseltä. Aluksi pidin sitä sellaisena “en osaa vielä hyväksyä tätä koska se on niin iso juttu”-ajatuksena mutta toista odottaessani näin selvän eron. Toisella kerralla olento tuntui määrätietoiselta, vahvalta. Ensimmäinen taas oli kuin hiipuva liekki, etäinen ja viileä asia, joka ei tuntunut omalta. Ikäänkuin olisin tiennyt, että kaikki ei ollut kuten pitää ja ikäänkuin tämä toinen olisi sitten päättänyt, että asiat sujuvat mitä tahansa tapahtuukin. Näin on käynytkin, ensimmäinen hiipui ja kuoli jo kahdessa kuukaudessa, eikä lopputulos ollut minullekaan yllätys. Tiesin oikeastaan jo ensimmäisistä merkeistä että jokin on vialla ja ilmottauduin lääkäriinkin sanoen “taidan saada keskenmenon”. Se oli ohi. Mahdollisuus oli menetetty. Pieni vaivihkainen masennus yritti minusta otetta mutta elämä oli verrattain pian normaalia ja sitten sain uuden mahdollisuuden. Mahdollisuuden, joka loppuu pian alkaakseen uudestaan.

Aamuisin herätessäni käännyn hetkeksi selälleni ja asetan kämmeneni vatsan päälle. Hiljalleen ihon alla herää pieni ihminen, kääntää selkänsä lämpöä kohti ja kiemurtaa käden alle. Se tuntuu hassulta, vatsa venyy ja siinä piirtyy pieni pyöreä kumpu, joka möyrii pienin liikkein, mahdollisesti potkaisee ohimennen kylkeen mikäli jalka lipeää. Joskus kyljessä tuntuu pieni raaja, joka puskee tukea asennonvaihtoon ja lonkkaluussa taas painaa käsi tueksi jaloille. Toisinaan alavatsan pintaan plurahtaa vesipyörre ja monesti tuntuu rytmikäs syke, kun lapsi nikottelee kehittääkseen keuhkojaan. Tuolloin pyllyn ilmestyessä käteni alle, painan hellästi vatsaa ja pyöritän rauhalliseen tahtiin. Uskon hierovan liikkeen olevan sanatonta viestintää minun ja lapseni välillä – pieni viesti rakkaudesta kun sanoja ei ole. Turvallisuuden tunteen siirto ja yhteinen kokemus molemmille. Minä silittelen ja hieron vatsani kumpua, samalla tuntien kuinka joku pienesti painautuu kättäni vasten.

Kukaan ei ole ollut minua lähempänä ja samalla niin kaukana kuin nyt.

Laskettu aika koittaa 10 päivän päästä. Mieleni huutaa, että vielä voi jokin mennä vikaan. Sitten kun se syntyy, sitten voi mennä vikaan. Kun se on vuoden, voi mennä vikaan. Yritän parhaani unohtaa pelkoni ja keskittyä vastaanottamaan, antamaan, muistamaan, jaksamaan. Uskomattominta koko jutussa on se, että kohta maailmassa on aivan uusi ihminen, jonka elämä on puhdas taulu täytettäväksi.

Ja se elämä on minun vastuullani. Se jos mikä, on pelottavaa.

Madonna ja oikeus puhua asioista

Minä toisaalta ihmettelen miksi ihmiset ihmettelee sitä, että Madonna joutuu oikeuteen homopropagandasta. Jos jossain maassa on laki ja sitä rikkoo, niin siitä voi joutua edesvastuuseen, loogisesti.

Sitä taas itse en käsitä, miten nykymaailmassa voi olla tuollaisia lakeja mutta sitten taas toisaalta muutamaan venäläiseen mielipiteeseen törmänneenä en sikäli ole yllättynyt.

Äidinkielen kirjoitustehtävä

Saimme tehtäväksi kirjoittaa jotain romanttista tekstiä ja siinä missä muiden teksteissä kilvoitteleva sananmuoto sai suut hersymään, minun tekstini ei tuottanut ilon purskahduksia. Se ei kuulemma ollut myöskään kovin romanttista, vaan ennemmin modernimpaa proosaa. Ehkä jopa runo.

Pidän siitä silti.

“Yöllä oli satanut vettä, varhain sen huomasin kulkiessani kohti maallisia velvoitteita. Tunkkaisen raikas tunnelma tuntui vetävän muut ihmiset varsin apeaksi heidän kuin haamuina lipuessaan minua vastaan, mutta itse en antanut sen vetää mukana. Kevät on täällä, ettekö te näe? Sade vie viimeisetkin lumet ja raikastaa maan. Kiviset kulkutiet pursuavat kosteita matoja ja ihmispolo kaiken tämän elämän keskellä yrittää epätoivoissaan välttää sitä tuhoamasta. Maailma ei ole harmaa, eikä sen ilma raskasta! Antakaa auringon paistaa ja sateen kastella, kaihon korventaa sielunne seinää silloin kun sen tarvitsee niin tehdä! Päivät ja yöt elävät tasapainossa, ne tarvitsevat toisinaan kuin vesi tarvitsee maata ja niin myös me, niin myös minä, tarvitsen tätä kaikkea.

Mutta onko toisaalta minun paikkani tässä – antaa oikeutusta sille kaikelle mitä maailma on ollut jo kauan ennen minua. Onko minulla oikeutta olla sen puolustaja, tarvitseeko se minua? Vai olenko minä maailmalle kuin yksi noista yli ajetuista, sisälmyksiä pursuavista madoista – madoista joilla ei ole tarkoitusta sen enempää kuin olla mato. Lakata olemasta mato. Olenko minä se ihminen, joka kuvittelee olevansa jotain muuta kuin on, sydän soiden huutaa maailmalle totuuksiaan mutta tosiasiassa on kuin hullu kylän torilla kyltin kanssa. Kengätön hullu, huiluaan heiluttaen, huutaa loputtomiin sielunsa saloista muiden tätä ymmärtämättä?

Ylpeyteni saa minusta vallan, se vie minun järkeni. Huomaan sen hiljalleen syövän minua sisältäpäin, mustaavan kuin noki puuta tulen kourissa. Ylpeys jättää ihmisiin samanlaiset haavat kuin puuta rikki repivä tuho – mädättää kuin vesi järven pohjassa. Rintani painaa kuin se vajoaisi veden alle, kuin olisin yksi kuolleista sen syövereissä. Käsi pintaa kohti ojentaen. Suu kuin hiljaiseen huutoon auenneena.

Kevät on täällä.

Mieleni hämärtyy kuin katse viipyen multaisissa jalanjäljissä.”

Viime aikojen muutoksia

Olen viime aikoina huomannut katsoneeni jokaista näkemääni lasta uusin silmin.

“Onko meidän lapsi tuollainen?”
“Puuttuuko siltäkin otsa?”
“Annanko minäkin lapseni imeä kassatiskiä?”
“Haluaako se ostaa vain barbeja tai autoja?”
“Mitä jos se on ihan torvi?”
“Mitä jos en tajua että lapseni on ihan torvi?”
“Mitä jos annan sille typerän nimen?”
“Sitten se vihaa mua.”
“Käyköhän sille huonosti?”
“Osaanko kasvattaa sen oikein, edes vähän?”
“Ostetaanko mekin vappukrääsää sitten?”
“Voi jeesus mun koti on kohta täynnä vappuhuiskasotkua!”
“Pitää opetella siivoamaan.”
“Nauraakohan munkin lapsi ilkeästi muille.”
“Osaankohan opettaa sen olemaan kiusaamatta.”
“Olenko minä siisti tyyppi lapseni mielestä?”
“Mitähän siitä tulee, lapsesta siis.”
“Mitähän sen kasvattamisesta tulee.”

Päivittäin löydän itseni tilanteesta, jolloin henkilö X vanhemman ominaisuudessa ostaa lapselleen jotain kurahousuista outoon siilipalloon joka vilkkuu eri väreissä. Olen aina näissä tilanteissa pyrkinyt ottamaan myös lapset huomioon, kysyn haluavatko he ostokselleen muovipussia tai tervehdin erikseen. Katselen alaspäin, kun joku pieni pörröpäinen ja usein myös limaisia eritteitä valuva otus haukkaa kassatiskin reunan suuhunsa ja pitää sitä suussaan kunnes tämä vanhempi maksaa ostoksensa ja kulkeutuessaan ulko-ovelle huikkaa jotain merkiksi seurata. Nämä pienet ihmiset tarjoavat minulle ryppyisiä, pehmeiksi pyöriteltyjä seteleitä, ihmeellisiä tarinoita maailmasta jonka me muut näemme helposti harmaampana sekä imeskeltyjä, märkiä sukkahousupaketteja, dödötörppöjä, kasvorasvoja. Eräskin poika sai kauhean vastareaktion kun suussaan pitämää pönttöharjaa piti näyttää koodin lukijalle.

Hiljalleen nämä kohtaamiset koskettavat vieläkin lähemmäs. Viimeistään silloin, kun kassalleni päätyi nainen kehitysvammaisen poikansa kanssa ja jonossa seuraavana olleet tytöt hihittivät salaa heidän selkänsä takana, aloin miettiä omaa elämänkohtaloani.

Minulla tuntuu pieniä plurahduksia vatsakalvoillani. Se on kuin pieni otus pyristelisi aivan ihoni alla, kuitenkaan erityisemmin yrittämättä ulos. Erittäin omituinen tunne – usein tuntuukin hieman väärältä, tai niin kuin isoäitini sanoisi kemiläiseen tapaansa: visto fiilis. Liikkeet kuitenkin muistuttavat minua tulevasta. Siellä on joku ihminen, joka päätyy ajattelemaan ja keksimään asioita. Sieltä tulee joku, jota minun pitää rakastaa ja joka minun tulee opettaa tulemaan toimeen itsenäisesti, ilman minua. Jossain vaiheessa on siis suunniteltu, että minä olen vihdoin oppinut pitämään kiinni juuri silloin kun tämä pieni otus haluaa vain päästää irti.

Ellei sitten käy niin, että lapseni onkin erilainen kuin oletan. Mitä jos lapseni ei voikaan koskaan päästää irti? Mitä jos hänellä tulee aina olemaan tarpeita, joita jonkun täytyy täyttää? Minä en elä ikuisesti, vaikka kuinka minua tarvittaisi, minusta ei ole aina kolmekymppiseksi ensiäidiksi loppumattomine voimavaroineni. Minusta ei välttämättä ole edes vanhaksi äidiksi loppumattomine voimavaroineni. Minun voimavarani saattavat olla ehtyviä.

Mikäli lapseni on kehitykseltään vaillinainen ja tarvitsee vanhempiaan, se on selvä etten tätä jätä. Minä annan itsestäni kaiken mitä tarvitaan ja varmasti enemmänkin, mutta alkukantaisia tunteitaan ei voi hallita. Mitä jos jollain tasolla tulen vihaamaan tuota kaikkea, ainakin joskus? Mitä jos tulen ajattelemaan, että olisin itse voinut tehdä jotain eri tavalla? Mitä jos syyllistän itseäni tai jotakuta muuta? En tiedä kumpi olisi pahempaa.

Elämässäni olen uhrannut paljon, liikaakin jos tietyiltä henkilöiltä kysytään. Olkoon, että jokin menee vikaan, sitten siihen tulee vain sopeutua. Sitten opetellaan tilanteen mukaisia taitoja sekä eletään sen vaatimalla tavalla.

Mutta mitä sitten, jos mikään ei olekaan vialla?

“Mitä jos kissat syö sen Legoja?”

Minä ja sosiaalinen media

Tätä kirjoittaessaan allekirjoittanut täytti juuri 32 vuotta.

Niille jotka termiä ovat joskus ihmetelleet: Sosiaalinen media on sitä, kun Internetissä jaat asioita ja kommunikoit muiden ihmisten kanssa. Media sinänsä on sanana harhaanjohtava – se pikemminkin viittaa siihen välineeseen, jonka kautta tämä sosiaalisuus välittyy eli itse tietokoneeseen ja  Internettiin. Sosiaalinen taas on juuri sitä mitä väittääkin, sosiaalisuutta yhden ihmisen osalta joko toiselle tai useammalle ihmiselle. Sosiaalisen median toistelulta ei nykypäivänä voi välttyä mutta se on myös samalla jotain, joka on noussut juuri epätodennäköisimpien ihmisten kautta elintavaksi yhteiskuntaan. Sosiaalisen median nousu nosti nörtit halveksutuista ihmisraakileista koko yhteiskunnan johtoon: loistokkaisiin kartanoihin, limousiineihin sekä kunniapaikoille aitioissa. Vaikka maailma ei sitä vielä ihan myönnäkään, nörtit ovatkin yhtäkkiä sitä kovinta valuuttaa niin sosiaalisen median kehittäjinä kuin myös käyttäjinä.

En ole vielä tähän päivään mennessä keksinyt miksi aikoinaan pyysin isältäni tietokonetta kahdeksanneksi syntymäpäivälahjakseni. Muistan vain kysyttäessä vastauksen olleen selkeä ja kiistaton: ”Tietokone”. Isä hankki meille hienon Commodore 64:n peleineen, sitten veli kaatoi sen näppäimistöön mehua ja tietokone laitettiin kaappiin hyödyttömänä. Tietokonekuume oli kuitenkin minut vienyt jo mennessään, eikä paluuta ollut. Seuraavan kerran saimme tietokoneen kun olin jo 16-vuotias tytönroikale ja vaikka siinä ei ollut modeemia tai mitään muutakaan mielenkiintoista, pelasin DOS-pelejä, piirtelin Paintilla ja kirjoittelin kaikenlaista mitä päähäni juolahti.

Kaikki muuttui kun Packard Belliimme lätkäistiin moderni 1997 vuosimallin piipaaripirapi-modeemi. Sillä sopi soitella maailmalle ja sen piipittämistä peiteltiin etteivät hirmuvanhemmat kuulisi ja pakottaisi johonkin tylsään, ”kehittävään” toimintaan tietokoneen sijaan. Minä istuin tietokonetuolille, avasin oven koko maailmaan Riihimäen ulkopuolella ja ryhdyin toteuttamaan itseäni. Ensimmäisenä aioin tehdä itselleni kotisivut, jonka jälkeen kirjauduin chattiin katsomaan, kuka muu on tietokoneen äärellä.

Geocities lienee ensimmäinen suht valmiiksi tehty html-editori jolla pystyin valmiista elementeistä koostamaan itselleni kotisivut. Koko yritys oli melko rankkaa sillä minun piti itse alusta asti päätellä miten tietokoneelle puhutaan jotta se tekisi kaikki haluamani asiat, eikä kotisivujen tekeminen ollut kovinkaan nopea projekti. Aina väsyttyäni kuitenkin siirryin chattien puolelle tutkimaan ja päädyin lopulta melko neutraaliin keskusteluhuoneeseen Kiss.FM-chattiin, jossa oli paljon väkeä ja monesti samat henkilöt äänessä. Kokeilin itselleni erilaisia nimimerkkejä ja huomasin, että iänikuinen esittäytyminen oli väsyttävää ja tarpeetonta. Onneksi satuin kerran kirjoittamaan nimeni väärin ja päädyin ottamaan sen nimimerkikseni, sillä sillä nimellä minua on kutsuttu siitä lähtien: Minä olen Maraia.

Chatteja on aina parjattu vaarallisiksi, turhiksi sekä aikaa tuhlaaviksi toiminnoiksi. On ilmeisesti terveellisempää hyppiä nummilla ja haistella kukkasia. Minä olin hyppinyt kaikki aiemmat elinvuoteni nummilla ja olin päätynyt syrjäytyneeksi, yksinäiseksi ihmiseksi jolta uupui käytännössä kaikki sosiaaliset taidot sekä kriittinen ajattelu. Nettiin mentyäni kävin läpi kovan koulun, kukaan ei siellä sievistele sanoissaan kun huomaa epäkohtia toisen käytöksessä. Kukaan ei myöskään muistele loputtomiin toisten virheitä ja hiljalleen opin chattien alakulttuurin, tapasin ihmisiä ja ystävystyin. Jopa rakastuin. Siitä on nyt kulunut 14 vuotta.

Nyt kun meillä on kaikilla älypuhelimet, tietokoneet taskussa, kädessä, laukussa, pöydällä ja ties missä muualla, tuntuu absurdilta ajatella sen ajan tiedonhakua. Silloin ei ollut kaikkivoipaa Googlea ja muistin miettineeni, miksi kukaan ei tee jotain sellaista jolta voisi kysyä mitä tahansa. Tiesin tarvitsemieni tietojen olevan siellä jossain ja Internetissä niiden huhuttiin olevan, mutta siitä huolimatta Yahoo tai AskJeeves ei tuntunut löytävän kuin murto-osan. Käytin suuren osan ajastani Internetin tutkimiseen ja kyselin loputtomia kysymyksiä hakukoneilta toisensa jälkeen. Selasin ihmisten tekemiä kotisivuja ja klikkailin linkkejä chatissa. Kiss.FM:n Café-huoneessa tapaamani ihmiset tutustuttivat minut Internet Relay Chatin maailmaan ja vaikka en sitä käyttänytkään aktiivisemmin kuin vasta parin vuoden päästä, tunsin kuinka pelkät selainchatit rajoittivat tiedonkulkua. IRC:ssä ihmiset olivat nopeampia, käytännöllisempiä ja keskustelukulttuuri oli tiukempaa. Kanavilla oli paljon sääntöjä, joita kaikki noudattivat ja niitä vastaan kapinoineet tiputettiin kylmästi ulos. Mikäli kanavalle säädetyt säännöt olivat epäreilut tai tarpeettoman tiukat, perustivat keskustelijat omia kanaviaan paremmilla säännöillä. Minusta tuli pian tunnettu nimimerkki kantakeskustelijoiden joukossa ja sain lisää ystäviä sekä rohkeutta kokeilla muita kanavia.

IRC onkin ollut minun sosiaalisen mediani sydän. Kaikki informaatio, mikä Internetissä liikkuu, käy aina ensin IRC:n kautta. Kun Stockmannin seinään törmäsi kutosen ratikka, oli siitä radiossa tai uutisissa parin tunnin viiveellä, mutta IRC:ssä ihailimme tilanteesta otettuja kuvia ensimmäisen 10 minuutin kuluessa. Tunsin (ja tunnen vieläkin) olevani etuoikeutettu kun olen löytänyt niin toimivan tietoverkoston kuin IRC on. Siellä liikkuu tietoa kaikkialta maailmasta, ihmisiä kaikista ikä- ja etnisyysryhmistä. Siellä tapaa aivan tavallisia ihmisiä, epätavallisia ihmisiä ja samanlaisia ihmisiä kuin sinä. Aina, kun minulla on ollut ongelma tai kysymys, olen logannut irkkiin ja kysynyt miten ongelman voisi ratkaista. Jos kukaan ei tiedä, osaa kuitenkin joku neuvoa miten ratkaisun voisi löytää. Mikäli ymmärrät irkin sosiaalista alakulttuuria, ei sinua estä mikään.

IRC johti minut ajan mittaan syvemmälle maailmalla hiljaa kasvavaan sosiaaliseen mediaan. Siinä missä harrastusprojektinani olin aloittanut 2001 pitämään netissä omaa joulukalenteria, kasvoi keskustelijoiden parissa tarve tuntea juttukaveri hieman paremmin. Vuosituhannen vaihteessa muutama irkkaaja aloitti oman projektinsa: sivuston, jonne irkkaajat voivat laittaa kuvansa nimimerkkinsä viereen ja josta muut irkkaajat voivat käydä katsomassa miltä silloinen juttukumppani näyttää. Näin syntyi IRC-Galleria.

IRC-Galleria täytti tarpeen irkkaajien keskuudessa ja sen jäsenmäärä alkoi kasvaa. Yhden kuvan rajoitus ajoi ihmiset tekemään kollaaseja, sekä irkkiin valuneet kommentit vakoilluista kuvista aikaansaivat mahdollisuuden kommentoida kuvia IRC-Galleriassa. Vähitellen sivustolle pystyi jokainen luomaan oman tunnuksen, lisäämään muutamia kuvia sekä kommentoimaan kuvien alle mielipiteitä tai ajatuksia. Käyttäjät halusivat pian lisää ominaisuuksia: tietolaatikon mihin lisätä vaikkapa syntymäpäivä tai oikea nimi, kanavat joilla irkkaa ja niin edelleen. Siinä vaiheessa kun minä tein tunnukseni IRC-Galleriaan, oli ominaisuuksia jo paljon enemmän ja hiukan tarpeettomaksi vanhentuneen kollaasikulttuurin jälkijunassa minäkin loin oman kollaasikuvani.

Kuulin jossain vaiheessa suuria huhuja IRC-Gallerian tulevaisuudesta ja liityin #irc-galleria –kanavalle. Meno oli hieman vilkkaampaa kuin aiemmin käyttämilläni kanavilla ja uteliaisuus sai minut jäämään paikalle. IRC-Gallerian aktiivikäyttäjänä sekä irkin suurkuluttajana päädyin tekemään niin sanottuja ilmiantoja sivuston sääntöjä rikkovista kuvista kanavalla pyörineille ylläpitäjille, jotka melko yllättäen ottivatkin minuun yhteyttä ja kysyivät, haluaisinko tulla vapaaehtoiseksi moderaattoriksi sivustolle. Yhtä kiistattomasti kuin taannoin syntymäpäivälahjatiedusteluun vastattuani, tiesin vastauksen olevan kyllä. Kyllä! Ehdottomasti kyllä! Minusta tehtiin IRC-Galleriaan moderaattori.

Käyttäjiä ei tuolloin ollut vielä kuin muutama kymmenen tuhatta, mutta melko pian remmiin liittymiseni jälkeen uusia käyttäjiä vyöryi sisään tuhansia, kymmeniä tuhansia, jopa yli satatuhatta. Karkeasti sanottuna noin vuoden aikana palvelun käyttäjämäärä kasvoi yli 150’000 ja meidän ylläpitona tuli reagoida nopeasti sekä luoda sosiaalisen median säännöt Suomeen, jossa sosiaalista mediaa ei vielä käytännössä ollut. Yhtäkkiä palveluita nousi Suomessakin kuin sieniä sateella ja monesti saatiin kiroilla kun hienosti loppuun hiomamme säännöt löytyivätkin liki täysin kopioituna muiden sivustojen ohjeistuksista. Vauhti kiihtyi kiihtymistään ja IRC-Galleriasta muodostui hyvin merkittävä elementti niin nuorison, 2010-luvun nettikulttuurin sekä meidän oman elämämmekin kannalta. Olihan sentään kyseessä maan suosituin sosiaalisen median (ja hyvin mahdollisesti kaiken muunkin) sivusto ja sen tekijöiden keski-ikä oli vasta noin 27 vuotta.

Tähän mennessä sosiaalisen median perusajatus oli se, että netissä keskusteltiin ihmisten kanssa. Sosiaalinen osuus käsittikin likimain kokonaisuudessaan sen ajatuksen, että toisinaan joku kommentoi tuntemattoman ihmisen kuvia tai profiileita erilaisilla kuvagalleriasivustoilla. Muun muassa MySpace aloitti pientä aallonharjaa rikkaamman tiedonvälityksen suhteen, mutta epäselvänä ja monimutkaisena sivustona se hävisi nopeasti sutjakkaaksi suunnitellun ja suuren käyttäjäkunnan keränneen IRC-Gallerian rinnalla. IRC-Galleriassa onkin ollut vielä ihan näihin päiviin asti ennenkuulumattoman lojaali käyttäjäkunta. Se mahdollisti sivuston kehittämisen, ylläpidon ja laatutarkkailun tavalla, johon ulkomaiset nettijätit eivät yltäneet. IRC-Galleriassa myös vietettiin huomattavasti enemmän aikaa kuin esimerkiksi MySpacessa tai vähitellen suosiota keränneessä Facebookissa ja edelleenkin se on näistä poikkeuksellinen siinä, että sitä käytetään ensisijaisesti yhteydenpitoon sekä tutustumiseen.

Mutta kuten totesin, tähän mennessä ajateltiin näin. Facebookin nousu muutti kuitenkin maailmaa ja eritoten sosiaalista mediaa. Se ei ole Facebookin aikaansaamaa niinkään, vaan sen suosion synnyttämä aaltoefekti – ihmisillä oli tähän mennessä profiileita erilaisissa palveluissa eri tarkoituksia varten ja nyt tuli tarve joko karsia tai yhdistää. Hiljalleen niin käyttäjät kuin palveluntarjoajatkin ymmärsivät, ettei muiden sisällön liittäminen omaan palveluun ole köyhtymistä. Sosiaalisuus muuttui kaksiulotteisesta keskustelusta kolmiulotteiseksi. Ihmiset alkoivat käytöksellään hiljalleen muuntamaan palveluita heidän tarpeittensa mukaisiksi ja niin muun muassa Youtube kasvoi pelkistetystä videosivustosta omaksi mediakseen, jossa käyttäjät luovat omaa sisältöä sekä muokkaavat muiden luomuksia uusiksi. On videoblogeja, on ohjelmia, flash mobeja, dokumentteja.

Internet on muuttanut maailmaa ja tuonut nörtit ansaitsemilleen paikoille teknologiakuninkaina. Nyky-yhteiskunnassa älyä ihannoidaan ja persoonallisuus on valuuttaa. Erilaisuus pääsee esille ja maailmassa on yhtäkkiä miljardeja yksittäisiä ääniä, joilla kaikilla on vaikutusta tulevaisuuteen.

Tulevina vuosina sosiaalinen media tulee vieläkin muuttumaan, tämä jo nähty on vasta alkua. Ihmiset tulevat varmasti vieläkin aliarvioimaan netin sekä sen käyttäjien vaikutusta kuten aikoinaan tekivät naureskellessaan tekstiviesteille, kännykkäpeleille, blogeille tai videopalveluille. Yritykset joko yrittävät rahastaa vapaan maailman mahdollisuuksilla (esimerkkinä Skypen käytöstä perittävät maksut joita Sonera yrittää ajaa läpi) tai sitten jollain ilveellä heiltä löytyy kauaskatseisuutta muuttaa suhtautumistaan. Taistelu piratismia vastaan tulee vielä kasvamaan mutta uskon, että jossain vaiheessa joku alkaa miettiä parempaa vaihtoehtoa loputtomille kieltämisille, rajoituksille ja verottamisille. Vielä toistaiseksi elämme siinä vaiheessa, jossa ihmiset yrittävät kynsin hampain pitää kiinni menneestä ja rajoituksilla ohjata tulevaisuuden tekniikkaa siihen suuntaan mikä sopii 90-luvun yhteiskuntamentaliteetille.

Sen tiedän kuitenkin, että netin vallankumous tulee jatkumaan ja siihen pääsee osalliseksi vain nettiin sukeltamalla. Helpoin tapa kiinnittyä informaatiovirtaan lienee Twitter sillä sen suosio on vielä nousuvaiheessa, varsinkin näin pienen Suomen näkökulmasta tarkasteltuna. Lisäksi Youtuben selaaminen on täysin sallittua, sillä siellä kasvumahdollisuudet ovat rajattomat. Facebook sen sijaan kaatuu omaan nokkeluuteensa ja jollei se pian muuta suhtautumistaan, siitä tulee vain kansiollinen kivoja kissakuvia ja hassuja nettilinkkejä.


Jälkikirjoituksena voin vielä tarkastella sitä, mitä sosiaalinen media minulle on antanut.

Olen saanut ensinnäkin ystäviä, jotka eivät katoa välimatkasta huolimatta ja joiden elämässä voin olla osana vaikka en puhelimessa roikkuisikaan. Ensimmäiset näistä ystävistäni tapasin henkilökohtaisesti elämäni ensimmäisessä miitissä juuri ennen vuosituhannen loppua ja heitä näen vieläkin, aktiivisesti. He ovat minun ystäviäni, työnantajiani, kollegoitani, uskottujani ja olen jopa saanut kunnian olla kummina yhdelle heidän lapsistaan. Tämän ydinporukan rinnalla seisoo liuta sosiaalisen median experttejä – internetvelhoja ja viisaita ihmisiä. Heidän elämänsä rikastuttaa omaani ja minä vuorollani pyrin tekemään samoin.

Lisäksi olen löytänyt netin välityksellä rakkautta. Olen muuttanut paikkakunnalta toiselle, kokenut asioita ja elänyt niin rikkaudessa kuin kurjuudessakin. Jokaisesta kohtaamisesta olen ottanut hiukan itselleni ja lopulta minun tieni kohtasi juurikin irkin välityksellä toisen ihmisen, jolla oli samanlainen ajatusmaailma ja huumorintaju. Me, kaksi irkkaajaa, menimme naimisiin vuonna 2008 ja 2012 meille syntyy esikoinen. Me olemme edelleen netissä, niin vaimo kuin mieskin, ystävät ja kummit, kaimat, kaverit. Meillä on käytössämme laajoja verkostoja joilla voimme kurkistaa maailman joka kolkkaan sekä ystävyyssuhteita, jotka ulottuvat pidemmälle kuin nuo vanhempiemme arvostamat nummet.

Minä olen ylpeä siitä, mitä olen. Olen ylpeä siitä, että olin netissä vaikka minua kiellettiin, vähäteltiin ja jopa uhkailtiin. Vaikka nörteille naurettiin, heitä kiusattiin ja hyödynnettiin, seisoin heidän vierellään selkä suorana. Toisinaan, tietyssä seurassa voin jopa itse sanoa olevani nörtti. Ainakin olen sellainen sydämeltäni.

Ja tiedän, että vaikka maailma vielä kuinka teeskentelisi pelien ja leffojen ja sarjakuvien olevan vain lasten juttuja, minulla on vierelläni ihmisiä jotka tietävät asian olevan toisin.
Antaa tavisten pitää utopiansa, me nörtit emme kaipaa dissareita.

Computer says: “No”.

Perjantai 13. vai silkkaa epäonnea?

Soitin keskiviikkona tai tiistaina sokerikokeeseen aikaa.

“Moi olisin tulossa raskausajan sokerirasituskokeeseen, voisko saada ajan mahdollisimman pian”
– “Ok, meillä olis aika torstaina 8:15”
“Heh, ei teillä sattuis olemaan perjantaina aikaa?”
– “Itse asiassa on, 8:15”
“No se käy hyvin, onnistupa mukavasti, saa sen nopeesti edestä pois”

Sitten tänään, menin sinne 8:15. Kello tuli 8:45, kello tuli 9:00, kello tuli 9:20. 9:30. Olin jo jonkin aikaa yrittänyt hillitä itseni ja miettiä jotain fiksua sanottavaa mikä ei muuttuisi rähinäksi, mutta sitten nousin ja kysyin et mitä hittoa, kuinka pitkä jono teillä oikein on kun aika oli varattu jo kauan sitten.

“Oletko sä varma että olet tulossa just tänne?”
Kerroin että puhelimessa kanssani keskustellut henkilö oli ihmetellyt, miksi en mennyt ns. omalle asemalleni, mutta hälle selvensin asuvani tässä lähellä. Kerroin myös että puhe oli torstaista, jolloin kysyin perjantain aikaa ja tämä aika minulle ilmoitettiin.
“Minä en voi nyt kyllä muuta sanoa kuin että olen todella pahoillani, tässä on tapahtunut jokin väärinkäsitys. Sinulle on varattu aika 18.4.”

KESKIVIIKKONA. Voi vitun tumpelo jonka kanssa puhuin puhelimessa.

Menin kauppaan ja ostin ruokaa.
Menin Hesburgeriin ja ostin ruokaa.
Tuijotin hyllyjä, silmät sumeina ja jalat heikkoina, enhän sentään ollut juonut tai syönyt reiluun 13 tuntiin, joka on raskaana ollessani henkilökohtainen ennätys ja yritin pitää pääni kylmänä. En tiennyt, ryhtyisinkö itkemään vai huutamaan, jos joku vielä tulisi minua ärsyttämään.

Luultavasti molempia.

Vanhemmuuden iloja

Rupesin käymään läpi näitä lippulappuja ja juttuja joita pitää ruksia ja täyttää ja sopia ja meinata että saadaan kaikki asiat ajallaan liikenteelle. On lomakkeita, on kokeita, on soittoaikoja ja perhevalmennuksia. Ihanaa, mikä sekamelska, varsinkin kun huomaat, että joidenkin soittoaika loppui noin 1,5 tuntia sitten. Yay!

Kuitenkin tässä ihmetellessäni tuli sitten sellainen asia eteen, nimeltään:
VOIMAVARAMITTARI LASTA ODOTTAVILLE VANHEMMILLE

Tämä pitäisi sitten ensi kerraksi ruksia niin isän kuin äidinkin, että olenko täysin, osittain, osittain eri vai täysin eri mieltä. Äiti on ruksi, isä on nolla (aika mukava assosiaatio tuostakin tulee, jos sitä rupeaa miettimään). Vaikkakin juttujen ympyröiminen on minusta hauskempaa kuin ruksiminen, olin silti iloinen että pääsen ruksimaan koska mielestäni osaan tehdä varsin nättejä rukseja.

Noh, kuitenkin tässä sitten istuin ja luin hieman huvikseni niitä mittarin väittämiä. Väittämiä kuten:

Tunnen itseni terveeksi.
En nyt erityisemmin tunne kun olen ollut viikon sairaslomalla ja yskinyt kiitettävästi

Olen tietoinen päihteiden (alkoholi, huumeet) käytön haitoista sikiön kehitykselle / omalle terveydelleni jne. kenenkään läheisen alkoholinkäyttö ei aiheuta minulle huolta.
Mm.. Paitsi nyt kuka tahansa joka on pikkuisen maistissa ja päättää pyörittää lasta “helikopterissa” koska “se on hauskaa”. Itse asiassa kuka tahansa joka päättää pyörittää lasta “helikopterissa”.

Minusta pidettiin lapsena hyvää huolta / Lapsuudenkotini oli turvallinen / Minut hyväksyttiin omana itsenäni jne.
Saattaapi olla, että yleisesti ottaen kaikki tykkäävät että ihan kivaa oli vaikka lapsena sitä raivosi vihaavansa maailmaa kun toinen sai kivemman lelun Kinderistä.

Pystymme puhumaan tunteistamme / ristiriitoja herättävistä asioista.

Pyrimme kotitöissä joustavaan, molempia tyydyttävään työnjakoon.
Ja missäs taloudessa tämä utopia ihan oikeasti toteutuu pyrkimystä pidemmälle?

Lapsen odotus ja syntymä tuntuvat kohdallani luonnollisilta elämänmuutoksilta.
– Luotan siihen, että opin hoitamaan lastani.
– Tiedän, että ristiriitaiset tunteet kuuluvat odotusaikaan.
– Tiedän, että vanhemmilta saamani malli äitinä tai isänä toimimisesta vaikuttaa omaan tapaani toimia vanhempana.

Tiedän, että voin oppia toimimaan vanhempana toisin kuin omat vanhempani toimivat.
:——DDD Ilmeisesti onnellisesti oikeassa olevat vanhemmat ovat yhtälailla utopiaa kuin tasa-arvossa siivottu koti.

Ja vielä paras tähän asti:

Meillä on riittävät taidot kotitöiden tekemiseen (kuten ruuanlaitto, pyykinpesu, siivoaminen).
Ikävä kyllä minun ruoanlaittokykyni on hieman vajaa, ainakin sen hyvän onnistumisprosentin ja suolaamisen osalta, mutta toisaalta taas meillä vain minä pesee pyykkiä. Ehkä niitä säikähtäneitä teinivanhempia mitataan tällä kysymyksellä, tällaiset jäärät kun olis jo kauan sitten kuolleet pois jos ei ruokaa osaisi laittaa tai kämppää siivota.

Nämä on niin kivoja nämä lomakkeet. Tosin kuumottavinta lienee täyttää se yksi vihkonen missä kysytään meidän urheilutottumuksiamme – mehän tosiaan olemme nörttejä ja nörteiltä urheilusta uteleminen on vähän sama kuin olettaisi Hobittien käyttävän kenkiä.

Mielikuvia metsästämässä: Mummut, mummit ja isoäidit

Tämä on haaste teille kaikille, jotka olette joskus nähneet jossain isovanhempia.

Olenko minä mummo, mummu vai mummi?
Kutsuuko nimenä muori, mumma tai isoäiti?
Luoko nimi roolin vai määrääkö nainen,
voiko toinen mummu olla erilainen?

Nyt kun isovanhemmat alkavat hiljalleen keksimään miksi heitä jatkossa pieni ääni kutsuu, alan minä kaivata lisätietoa siitä miten suomalaiset erilaiset isovanhempien ilmentymät näkevät.

Kerro siis minulle, minkälaisia mielikuvia sinulla on erilaisista mummuista, mummeista ja isoäideistä? Mikä erottaa mummon ja mummun, ajaako mummi autolla ja onko mummon mielipuuhaa istua keinutuolissa?

Kuka käy marjametsällä? Kuka syö pullia? Kuka leipoo herkullisimmat kaakut?

Kerro minulle minkälaisia isoäitejä sinulla on, minkälaisiin mummoihin olet törmännyt ja miksi mummit ovat parhaita?

Tarvitsen mahdollisimman paljon mielipiteitä, joten älä epäile jakaa tätä ystävillesi. Ehkä projekti venyy jopa kirjakauppoihin asti.

P.S. Kerrothan myös mielipiteesi papoista tähän merkintään.