My baby experience

Kun nyt tässä lähipiirissä niin moni ihminen alkaa odottaa, odottaa tällä hetkellä, tai on saanut esikoislapsen, niin tuumasin listata ylös satunnaisia vinkkejä ja juttuja joista voi olla hyötyä. Juttuja jotka ainakin minun mielestäni olivat hyödyllisiä tietohippusia.

Vertaistukea saa muuten yleisesti ottaen #perheet-kanavalta (IRCNet), sinne kelpaa kaikki joita kiinnostaa puhua lapsista, olit sitten mies, nainen, lapsekas tai lapseton.

Listaa päivitetään aktiivisesti joten se elää ajan mittaan. Jos huomaat virheitä, puutteita tai mielipide-eroja, huikkaa ihmeessä.

RASKAUSARVET:
Raskausarpia häivytti melko hyvin yhdessä yössä pariksikin päiväksi Body Shopista ostettu Shea Butter.

SYNNYTTÄMINEN:
Synnytys voi kestää helposti kymmenen tuntia tai enemmän, kannattaa varata mukaan pillimehuja tms. kivanmakuista, lämpimässä selviävää sokerijuotavaa sillä synnytyshuoneeseen kun menet, et muuta saa kuin tuoremehua ja mehukeittoa.

Synnytyslaukku:
Mukaan kannattaa pakata mukavat vaatteet sekä jotain tekemistä mikäli aikaa on. Itselläni oli kirja ja läppäri, joita en kuitenkaan pahemmin ehtinyt käyttää kuin synnytystä edeltävänä aikana. Mukavat tossut ovat ehdottomasti kiva lisä osastolla töpöttämiseen, puhelimen laturi on ehdottoman tarpeellinen. Kamera kannattaa olla mukana, mikään ei ole niin ihanaa kuin napsia kuvia pikkuisesta. Tämän lisäksi suosittelen ottamaan mukaan hiukan omaa shampoota sun muuta saippuaa, peseytyminen synnytyksen jälkimainingeissa on askel kohti taivasta. Mikäli otat mukaan läppärin, kannattaa panostaa mokkulaan sillä sairaaloissa on harvoin panostettu esimerkiksi televisioon tai internettiin.

ISYYSLOMA:
Miehet, pitäkää isyysloma silloin, kun vauva tulee. Ei niinkään itsen tai vauvan vuoksi, vaan siksi, että äiti tarvitsee kaiken avun mitä saa opetellessaan uuteen arkeen.

ITKU:
Kokemukseni mukaan vauva itkee todennäköisimmin nälkää. ..vaikka olisit juuri ruokkinut sen. Kuitenkin on hyvä olla tarkkana sillä vatsavaivainen vauva luulee olevansa nälkäinen.

Seuraavaksi todennäköisin syy on vaippa. Vaihda se, siitäkin huolimatta että kyllästyttää. Minulla on menossa taas kyllästymisvaihe, näitä tuntuu tulevan parin, kolmen viikon välein.

Muut syyt saattavat olla esimerkiksi kylmyys tai kuumuus, viileä vauva valittaa ja hikimytty huutaa. Tai sitten syynä on jokin fyysinen vaiva kuten vatsakivut tai ilmavaivat. Mysteeri-itkun syyksi on myös paljastunut tutti, joka on joutunut jonnekin selän alle tai jonnekin muualle hankalaan paikkaan painamaan ikävästi.

IMETTÄMINEN:
Mikäli aiot aktiivisesti imettää, pidä mielessä että synnytyslaitoksella mahdollisesti suuhun puskettu tuttipullo saattaa aiheuttaa vaikeuksia tissille opettamisessa. Tuttipulloa voi väistää vaikka hörpyttämisellä.

Muista, että imettäminen ei koskaan ole niin helppoa, kuin kuvittelee. Vaikka se on maailman luonnollisin asia, se on myös kenties kaikkein hankalin taitaa. Alkuviikkoina on hyvä panostaa eritoten kärsivällisyyteen ja nukkumiseen.

Jos imettäminen itsessään on hankalaa ja nännit esimerkiksi kääntyvät sisäänpäin, ota avuksi rintakumi. Se auttaa myös tuttipulloon koukuttuneen vauvan imettämisessä.

Mikäli kuitenkin päätät luopua imettämisestä, älä hermostu. Nykyajan korvikkeet ovat laadukkaita ja niissä on kenties paremmin kaikki tarvittavat hivenaineet sun muu sisältö, kuin mitä äidinmaidossa on. Paras tapa onkin ruokkia molemmilla, lapsi saa rakkautta ja ravintoa vaikka se annettaisi pullosta. Tästä huolimatta synnyttänyt nainen saa keskustella tuntemattomienkin kanssa omasta maidontuotannostaan sekä sen puutteesta. Korvikeruokkija tulee joka tapauksessa törmäämään niin kutsuttuun imetysmafiaan, joka suosii imetystä ja onnistuu mielipiteillään syyllistämään imetyksessä epäonnistuneita.

RINTAPUMPPU:
Rintapumppu on hyvä olla ja mitä enemmän ajattelit pumpata, sitä suuremmalla syyllä sen kannattaa olla sähköpumppu, sillä käsin pumppaaminen käy nopeasti väsyttämään. Sähköpumpuissa on lisäksi hyvänä lisäominaisuutena mahdollisuus säätää laite pumppaamaan tietyssä rytmissä.

Meidän perheessä käytetty rintapumppu on Philipsin Avent Single Electric, joka maksaa Suomessa noin 100 euroa. Itse hankittiin kyseinen pumppu Brittien Amazon-verkkoliikkeestä noin 70 eurolla ja siihen päälle Clas Ohlsonilta verkkovirta-adapteri. Avot! Viisas säästää. Pumppu on hyvä ja siihen saa kiinni kaikki Aventin tuttipullot.

TUTTIPULLO:
Philips Avent -malliset tuttipullot ovat olleet meidän perheen aktiivisessa käytössä. Ne ovat kestäviä ja tuttiosa on mietitty niin, että se ei valu ellei siitä ime. Pulloja saa kätevissä monipakkauksissa juurikin brittien Amazonin kautta. Aventin pulloissa tosin alimmat millilitra-määrät heittävät hieman joten summittaisuus on hyväksi.

Meillä on lisäksi MAMin mikrossa desinfioitava pullo, hyvin kätevä esimerkiksi reissussa. Pullo kasataan tuttiosa sisäpuolelle ja pohjalle kaadetaan 20ml vettä, jonka jälkeen pullo laitetaan mikroon kolmeksi minuutiksi. Ainoa mitä kannattaa muistaa, on se että kierteet löystyvät lämmetessään, joten pulloa kannattaa hulauttaa kylmässä vedessä että se pitää paremmin.

PUHDISTUS JA DESINFIOINTI:
Huuhtele tuttipullo aina kylmällä vedellä ja aina käytön jälkeen. Kuuma vesi saattaa polttaa maitoproteiinin pullon pintaan.

Pullot kannattaa puhdistaa aina ensin saippualla tiskaten ennen desinfiointia, muista pehmeä tiskiharja! Jotkut suosivat tiskikonetta, mikä ei kuitenkaan välttämättä ole hyvä vaihtoehto perinteiselle tiskaamiselle. Älä kuitenkaan koskaan käytä tiskiharjaa pullon silikoniosiin.

Desinfiointi taas on pitkä prosessi, jos on hitaasti lämpenevä hella ja pieni kattila. Perussääntö kuitenkin on, että pullot pitää desinfioida keittämällä. Tämän voi tehdä parin, kolmen päivän välein mikäli putsaat pullot aina käytön jälkeen (muun muassa tehokas huuhtelu kylmällä vedellä vie maitoproteiinit pois pinnoilta).

Meillä on käytössä Philipsin Sterilisator 3 in 1, joka puhdistaa höyryllä jopa kuusi tuttipulloa, rintakumit, tutit ja rintapumpun kerralla, kuudessa minuutissa. Brittien Amazonista saatiin parhaaseen hintaan, adapteri Clasusta.

KORVIKKEET:
Korvikkeet voivat aiheuttaa vauvoille vatsavaivoja. Tutteli oli alunperin suomalainen tuote, jonka moni muistaa turvallisena sekä vauvoille sopivana tuotteena, mutta nykyään nimi on myyty jonnekin Hollantiin eikä sitä enää valmisteta kotimaassa. Tuttelin suomalaista versiota vastaava on juuri lanseerattu Tuuti. Meidän vauva alkoi oksentaa kaaressa Tuttelin vuoksi, joten vaihdettiin sitten Tuutiin. Viikon sisällä kuitenkin huomattiin, että Tuuti aikaansai vatsavaivoja. Lopulta päädyttiin ostamaan Semperin Baby Semp 1stä, joka ei aiheuta vaivoja sekä tuoksuu vähän pehmismaidolle. Nan on kuulemma myös sellainen joka ei rasita vatsaa.

Summattuna korvikemerkit:
– Tutteli: Ei enää suomalainen valmistusprosessi, aiheuttaa mahdollisesti puklailua, haiskahtelee pahalle, allekirjoittaneen vauva haisi väkevälle Tuttelia juodessaan.
– Tuuti: Valion uusi korvikemerkki, sama kuin entinen Tutteli. Aiheuttaa mahdollisesti kovaa vatsaa, tuoksuu paremmalle.
– Baby Semp: Vatsaystävällinen, hyväntuoksuinen korvike jonka kanssa ei ole ollut ongelmia allekirjoittaneella tai muillakaan, joilta kokemuksia on kuultu. Löytyy varmuudella suurimmista liikkeistä, muuten yleensä tilataan erikseen.
– Nan: Vatsaystävällinen ja tykätty merkki, löytyy valtaosasta päivittäistavarakauppoja. 

D-VITAMIINI:
Kahden viikon iässä aloitetaan vauvalle D-vitamiinitippojen anto. Annostus on viisi tippaa päivässä ja jokainen vanhempi käy läpi useamman tipan rumban. Yleisesti ottaen D-tipat voivat aiheuttaa mahanpuruja jolloin lapsi itkee ja itkee ja itkee. Me kokeilimme ensin Gefilus-tippoja, jotka ovat öljypohjaisia, maitohappobakteereilla höystettyjä tippoja. Ei toiminut. Ostettiin sitten Devisolin perustippoja kun tuumattiin että maitohappobakteerit saattavat aiheuttaa vatsanpyörteitä. Selvisikin, että myös Devisolin tipat aiheuttivat mahamyrskyjä. Apteekissa sitten mietin kehuttujen Minisunin D-tippojen sekä Rela D-tippojen välillä, mutta päädyinkin sitten ostamaan Jekovit-tippoja, jotka ovat ainoita saatavilla olevia vesipohjaisia tippoja. Nämä olivat vatsaystävällisimpiä kaikista. On hyvä kuitenkin muistaa, että D-vitamiinia on myös korvikkeessa, eikä tippoja ole välttämätöntä antaa mikäli vauva niistä kärsii.

Nyt on taas hyllyihin ilmestynyt tuote nimeltä Multi Tabs D-tipat. Voin sanoa, että hyvin kannattava vaihtoehto kokeilla, nimittäin noista kokeilluista ja ties vaikka muistakin tippavaihtoehdoista ainoa jossa on pipettiannostelija. Niin paljon kätevämpi. Lisäksi vauva itsessään ei ole kitissyt lainkaan niitä antaessa eikä irvistellyt maullekaan. Pohjana on kasviöljy ja huhu kertoo, että nämä olisivat ne parhaat mitä apteekilla on tarjota.

Eli summattuna eri tippamerkit:
Öljypohjaisia mm. Minisun, Devisol, Gefilus (maitohappobakteereita) // saattavat aiheuttaa vatsavaivoja
Vesipohjaisia Jekovit (muuttaa kakan vihreäksi) // raportoitu vatsaystävällisimmiksi

LIINAT JA HARSOT:
Harsoja saa liki mistä tahansa, mutta hinta voi olla hyvinkin korkea. Ikeakin myy kahta harsoa jollakin kympillä mikä nyt on vaan järkyttävä hinta.

Vaippaharsoa saa ostaa metritavarana Anttilasta (ainakin aiemmin näin oli) vain parin euron hinnalla per metri. Harso on noin metrin levyistä ja varsin hyvälaatuista, siitä sopii sitten rakennella suojaa syöttöihin tai vaippoihin tai minne ikinä.

Harsoja itsessään myy Prisma hyvällä hinnalla alle 10 euroa ja paketissa harsoja on muistaakseni kuusi. Kuosi on värikäs ja kangas itsessään rypytetty, mikä ei niinkään miellytä mutta kuivaamiseen ja hoitovälineeksi varsin toimiva ratkaisu.

Kuulemma myös Jyskistä löytyy 12 kappaleen paketti hintaan 12,95 €.

VAIPAT JA SYÖTÖT:
Hyvä vinkki muistaa yösyöttöjen suhteen (jonka itse opin kantapään kautta) on se, että vaipan vaihto herättää vauvan. Jos haluat nukkua yösi mahdollisimman lyhyillä syötöillä, jätä vaippa joskus vaihtamatta tai vaihda se ensin. Lapsi nukahtaa sitten ruokailuun ja äiti tai isä pääsee rauhassa unille.

Vaippojen suhteen omakohtainen kokemus puoltaa Pamperseja. Vaipan on hyvä olla sopivassa määrin iso, pyllyä myöten istuva vaippa alkaa olla jo liian pieni. Huhujen mukaan Liberovaipat tuppaavat falskaamaan poikavauvoilla, ellei vinkkeliä asettele alasuuntaan vaippaa asentaessa.

VATSAKIVUT:
Vatsavaivojen varalta voi ostaa hyllyyn Rela maitohappobakteeritippoja. Niiden annostus on noin 5 tippaa päivässä, mutta niitä voi antaa satunnaisesti enemmänkin. Cuplaton taas on ilmavaivoja varten ja väitettävästi toimiva, vaikkakaan tästä ei ole vastaan tullut mitään tieteellistä taetta. Cuplatonin huono puoli on myös annostus, sitä kun annetaan ennen jokaista ateriaa ja pieni vauva syö usein.

VAUVAN NUHA:
Nuhasta täyttynyttä nenää saa parhaiten siivoiltua pikku niistäjällä, joka on kuin ylikokoinen pipetti ja joita löytyy apteekeista pikkurahalla. Kuivuneen liman taas saa liukenemaan keittosuolatipoilla, joita saa niin ikään apteekeista. Nukkuessa vauva kannattaa nostaa hieman päädystä kohotettuun asentoon, tätä varten muun muassa joidenkin vauvapatjojen mukana myydään ns. nuhakiiloja.

Talven kuiva ilma saattaa vaikuttaa myös vauvan hengitykseen, siinä tapauksessa ilmankostutin on hyvä olla olemassa, vaikkapa makuuhuoneeseen asennettuna. Kostea ilma ylläpitää ihon hyvää kuntoa sekä helpottaa hengittämistä.

VAUVAN (ja hoitajankin) IHO:
Vastasyntyneen vauvan iho uusii pian syntymisen jälkeen, joten kuivaa, kuoriutuvaa ihoa riittää. Taipeita kannattaa pitää siistinä mutta niitä ei pidä puhdistaa elleivät ne ole likaisia. Lisäksi märkää ihoa ei pidä pyyhkiä, vaan se taputellaan puhtaaksi. Tässä voi käyttää avuksi pyyhkeitä, harsoja (niitä saa muun muassa Prismoista kuuden kappaleen paketeissa järkevään hintaan noin kympillä), sekä apteekista saatavia haavataitoslappuja (niitä 100 kappaleen paketteja).

Taipeen puhdistus:
Taivetta puhdistaessa kannattaa ensin likainen kohta pyyhkäistä öljytyllä haavataitoslapulla, sitten pyyhkäistään kevyesti uudestaan vedessä kastellulla lappusella. Lopuksi taive kuivataan taputtelemalla.

Kosteutus:
Kuivaa ihoa ei kannata heti rasvata koska sen uudistuminen on normaalia. Lisäksi ihon luonnollinen rasvaisuus kannattaa säilyttää, turha rasvaaminen saa aikaan epätasapainon ja rasittaa ihoa.

Jos kuitenkin tarvitset jotain satunnaisen kuivuuden torjumiseen, olen huomannut Ceridal Lipogeelin olevan varsin toimiva vaihtoehto. Sitä ei ole tarvinnut lisätä kuin sormenpäällinen kun iho on taas normaalitilassa.

Toinen hyvä tuote on Essex, jolla on muun muassa pesuneste, jolla voi pestä vaikka kädet ilman vettä. Vaippoja vaihtaessa tulee pyllyä pestyä veden alla ihan kiitettävän usein.

Kolmas toimivaksi kehuttu tuote on Decubal. Rasvaisuus kannattaa valita käyttötarkoituksen mukaan.

VIRIKELELUT:
Ehdottomasti paras leikkimatto, minkä ostimme on Bright Starts Spots and Stripes Safari Gym. Mukana on yksi muovinen seeprahelistin, nyrkkeilysäkin tapainen kissahelistin, iso omenapeili, tarttumiseen ihanteellinen ampparilelu sekä ehdottomasti kaikkien lelumattoa kokeilleiden lasten mielestä parhain lelu (ehkä ikinä): tiikerisoitin. Tiikerin voi kiinnittää minne vain, ottaa mukaan matkalle ja sitä rataa. Se soittaa musiikkia joko vartin tai pienissä pätkissä aina kun sitä liikuttaa. Se myös soittaa viidakon ja luonnon ääniä. Äänenvoimakkuuksia on kaksi ja vatsassa vilkkuvat eriväriset led-valot soivan musiikin myötä.

Aluksi oltiin skeptisiä, onpas tämä hauska joo, ihan kivoja juttuja. Nyt kun katsoo kaksikuukautisen vauvan innostusta kun tiikeri pärähtää soimaan, sitä ihmettelee miten koskaan on tullut toimeen ilman tätä. On ihmeen hankalaa aktivoida vauvaa, joka ei vielä voi istua, ei oikein ymmärrä mitään, näe sen enempää tai osaa leikkiä itsenäisesti.

PURULELUT:
Yksi ehdottomasti kehutuimmista purulelumerkeistä on myös Suomessa myytävä Sophie The Giraffe, joka on valmistettu luonnonkumista sekä suunniteltu niin jäystämisen kuin tarttumisen suhteen ihanteelliseksi. Kirahvin mukana tulee erityinen kortti, johon voi kirjoittaa muun muassa uuden omistajansa pituuden sekä painon, toivotuksia ja muita tietoja. Jos mietit vauvalle jotakin kivaa lahjaa, Sophie-kirahveissa löytyy hyviä ehdokkaita joka tilanteeseen.

KYLPYTARVIKKEET:
Meille hankittiin hyvä istuma-amme pikkuisia kylpyjä varten, nimittäin Tippitoesin Mini Bath. Se on ensinnäkin hyvänmuotoinen ja mukava istua; asennon ollessa takakenossa, lapsi ei istu selkänsä päällä. Pään takana on myös liukuesteenä toimiva pehmuste ja jalkopäässä on tulppa, josta voi laskea vedet pois. Meillä esimerkiksi kylpyammetta käytetään lavuaarin vieressä pesukoneen päällä ja vesien poislaskeminen on siksi aivan naurettavan helppoa. Kylpyammeen käyttö aivan ensimmäisten kuukausien aikana on hankalaa kun lapsi on vielä niin pieni, että selkä kääntyy ikävästi kaarelle mutta kunhan kokoa tulee lisää, kylpeminenkin helpottuu.

Joka sormelle

Mitä tapahtuu, kun aikuinen nainen tulee raskaaksi? Mitä tapahtuu, kun esikoinen syntyy? Mitä tapahtuu, kun ristiäisiä suunnitellaan? Entä mitä tapahtuu kun pariskunta ottaa ensimmäisen asuntolainansa?

Viimeisen vuoden aikana olen kokenut keskenmenon, sitten tullut jälleen raskaaksi ja synnyttänyt esikoiseni. Olen ensimmäistä kertaa suunnittelemassa ristiäisiä sekä tänään, ensimmäistä kertaa, hyväksyimme tarjouksen asunnosta. Omasta kodista. Kodista, jossa on lastenhuone, työhuone, makuuhuone, olohuone, keittiö sekä sauna. Kodista, johon johtaa sievät pikku portaat ja joiden juurelta haetaan posti sievästä pikku postilaatikosta. Kodista, joka on nyt meidän omamme. Yhteinen valinta, yhteinen alku, sekä mikä parasta, meidän ensimmäisen perhejoulumme viettopaikka.

Tässä on niin paljon ensimmäisiä, että pitäisi alkaa kirjoittamaan blogia näiden ensimmäisten kommelluksista. Tuleeko niitä tosiaan niin paljon? Olen melko varma. Tänäänkin päädyimme WÄRK:fest-tapahtumaan Kaapelitehtaalle hieman myöhässä, iltapäivällä vasta. Välittäjä oli meille soitellut aiemmin ja sovimme kauppakirjan allekirjoituksen iltaseitsemän pintaan, joten aikaa pienelle Wärkkäämiselle on. Kävimme paikalla, ihmettelimme kaikkea ja jutustelimme tutuille, jonka jälkeen ryhdyimme kotiin sillä kaksiomme oli kuin pommin jäljiltä ja sitä pitäisi hieman siivota ennen kuin välittäjä saapuu. Iltapalaa jonottaessamme McDonald’silla soitti välittäjä: “Hei, olen nyt tässä muutaman kilometrin päässä tulossa teille päin”.

KIIRE. Mies vastasi kohteliaasti, että meillä menee noin kymmenen minuuttia että olemme kotona ja minä tuskailin tämän jälkeen että et voinut sanoa vaikka että vartin päästä, sillä siivoaminen pitäisi nyt tehdä hypervauhtia. “En minä osaa valehdella”, sanoi mies. Ymmärrän hyvin, itsekin olen typerryttävän rehellinen, vaikka valkoinen valhe joskus voisikin pelastaa tilanteen. Puhisin takapenkiltä, että päästä minut tytön kanssa pois autosta kotiportilla ennen kuin ajelet parkkipaikalle niin ehdin tehdä edes jotain. Juoksin autosta, pyyhälsin portaista, vilahdin ovesta ja heitin kaiken ylimääräisen makuuhuoneeseen, jonka oven suljin. Olohuoneesta taas otin kassin ja ladoin siihen kaiken ylimääräisen roinan, jonka sitten piilotin sohvan kuolleeseen kulmaan. Käsitöitä pursuavat muovikassit vein huoneen toiseen pimeään nurkkaan jumppapallon taakse ja kielsin miestä kovaäänisesti pitämään olohuoneen valot pois päältä. Laiskalla ihmisellä on nopean illuusiosiivonnan taito.

Välittäjä saapui, kirjoitimme nimet tarvittaviin kohtiin ja saimme pitää kynän sillä se kuulemma oli hyvä kynä. Piirtäjänä minulle aina kelpaa hyvin paperilla liukuva kynä, olkoonkin sininen kuulakärkikynä, varsinkin silloin kun sillä on varmistettu ihana ja valoisa tulevaisuus kotoisassa asunnossa. Asunnossa, jonka aion kyllä pitää ihan oikeasti siivottuna. Illuusiosiivoaminen saa jäädä tähän täyteen ahdettuun kaksioon.

Nyt vihdoin on tilaa minun elokuvakokoelmalleni sekä miehen lukuisille lautapeleille. Vielä kun ottaa huomioon sen, että lapsi saa oman huoneen jonka seinille ajattelin maalailla veikeitä asioita, on meillä maailman onnellisin lapsi.

Kanavapaketti vai nettitelevisio

Kanavapaketteja N vuotta tilanneena en voi kuin ihmetellä, miten artikkeli toisensa jälkeen saa Netflixin kuulostamaan kalliilta ja esimerkiksi YLEn taas halvalta.

Tosiasiassa YLE harvemmin tarjoaa minulle mitään katsottavaa. Sekin vähä mitä True Bloodia sun muuta olen katsonut, olen helposti missannut urheilumatsien tai muiden ohjelmamuutoksien vuoksi. Myös yllättäen alkaneet kaudet saavat jaksoja puuttumaan välistä ja kun en YLEn ohjelmia yleensä seuraa, en sarjojen aloituksesta kuulekaan. Areenassa taas esimerkiksi True Bloodin esitysaika per jakso on noin kaksi viikkoa, mikä ei taas auta ollenkaan.

Maikkarin ja Nelosen kanavapaketit taas esittävät luvatusti kymmeniä elokuvia sekä sarjoja, niistä vain harva on millään tavalla kiinnostava. MTV3 SciFiä katsoin kun sieltä tuli Star Trekkejä, kaikki Voyagerit ja Deep Space Ninet mutta kun sarjojen aloitusajankohdat vaihtelivat ja nauhoitukset menivät pyllylleen, päädyin taas kiristelemään hampaitani välistä puuttuvien jaksojen vuoksi. Kyllä, jos jakso jää välistä niin sillä on väliä. Se, joka väittää että ei ole, ei selvästikään ole nörttikansaa vaan lähempänä niitä jotka kaiholla muistelevat käpylehmien monipuolista tarjontaa.

Nettitelevisio kuten Netflix maksaa noin kympin kuussa. Sillä saat muun muassa kaikki 24:n tuotantokaudet. Voit seurata sarjoja useammalla eri välineellä, silloin kuin haluat, niin paljon kuin haluat. Ei pieleen menneitä nauhoituksia, ei yllättäen nauhoitettuja Plan-iltoja, ei hampaan kiristämistä, ei hämmennystä. Netflixin valikoiman nähneenä en pidä hintaa kalliina ja Facebook-feedini perusteella ei myöskään 90% kaveripiiristäni. Sen sijaan ne 30 kanavaa, joilta nauhoittelen satunnaisesti yhtä tai kahta juttua per viikko, ne vasta kalliita ovatkin.

Kaikkein huvittavinta koko jutussa on se, että juurikin ylimielisesti Netflixin suosiota väheksynyt MTV3 joka mukamas saa aikaan jonkin hirveän menetyksen kun ei tarjoa Netflixille suomalaista ohjelmasisältöä, häviää kuusnolla palvelun sisällölle. Mitä helvettiä minä jollain suomalaisella “julkkis kokkaa”, “julkkis laulaa”, “julkkis talkkaa” tai “tavis skabaa”-ohjelmalla teen, kun voin katsoa laatusarjoja vihdoinkin juuri silloin kuin haluan. Ja mikäli sieltä puuttuu jotain, kuten nyt puuttuu mm. Paramountit puhumattakaan ihmeellisistä maarajoituksista mitä on kehitetty, niin se tuskin on Netflixin vika.

Netflix aukesi, ei tarvinnut edes miettiä tunnuksen rekisteröimistä. Rekisteröisin tunnuksen HBO Nordicillekin välittömästi, jos voisin. Sen sijaan saattaa olla, että televisio itsessään (kanavapaketeista puhumattakaan) jää unholaan. Miksi seuraisin nyt hajanaisesti tarjottua sisältöä, kun voin itse päättää mitä katson. YLEn Areenakin on täynnä pelkkää Pasilaa ja ne jo omistan DVD:nä.

Omituisten otusten perhe

Tänään vauva huusi ja möykkäsi makuuhuoneessa. Äiti kirjoitteli tärkeää sähköpostia sohvalla ja isä teki etätöitä, eikä kumpikaan ihan heti ehtinyt juosta tutin perässä (jonka perässä oli juostu jo muutamankymmentä kertaa sitten aamukahdeksan). Vauva vaan wääwätteli tutin perään, kun isä painoi itkuhälyn mikrofoninappia ja huuteli sinne että “WÄÄ!”

Makuuhuoneessa tuli hipihiljaista. Isä ja äiti hekottivat olohuoneessa. Hiljalleen vauva muisti tuttinsa ja alkoi känistä sen perään.

Myöhemmin isä oli lähdössä kouluun ja pakkaili laukkujaan, sitoi kenkiään sekä mietti onko jo pipokeli. Äiti huuteli maitoa lapselle laittaessaan että:
“Kuule, jos minä pesen tänään lisää pyykkiä ja laitan tiskit ja sitten kun tuut kotiin, niin hymyilen niin tuotko mulle sitten karkkia?”
“Yritän muistaa”, isä totesi.
“No, sitten minäkin yritän muistaa”, lupasi äiti.

Vauva ei onneksi vielä ihan ymmärrä asioita, mutta on jo joskus reagoinut nimeensä. Myös hymyyn on toisinaan vastattu ja itkut sun muut käninät muuttuvat välillä esijokelteluksi. Vaatekokoja on pitänyt suurentaa ja puputossuhousut ovat jääneet jo pieneksi.
“Se vauva kasvaa niin nopeasti!” parkuu äiti.
“Aika loppuu kesken, kohta se on jo ihan iso!”

Kuitenkin samalla molemmat vanhemmat ovat innoissaan lapsen kehittyessä, eivätkä malta odottaa kun lapsi oppii istumaan, leikkimään itsenäisesti, tapailemaan puhetta ja nauramaan. Isä miettii mistä hankittaisi suurempi asunto ja minkälaisia lukioita siinä on, eikä äidilläkään ole ongelmia ostaa Tarjoustalon löytörekistä Tuttan potkupukuja yli vuoden ikäiselle. Rahaa kului useampi kymppi, mutta vaatteita saatiin reipas määrä, kun suurin osa maksoi 3 euroa kappale.

Osa vaatteista oli kyllä varsin omituisia, rumia ja jopa kamalia. Esimerkiksi:

Teksti: I am the ugly duckling
Lue: “Tiedän, että lapseni on nyt sysiruma, mutta siitä tulee lopulta ihan nätti ihan oikeesti”.

The ugly duckling -body. Hyvän äidin vaatevalinta, kiljuu suorastaan sitä miten ruma lapsi onkaan kyseessä. Söpö ankanpoikanen ei muuta sitä, että paidan viesti on melkoinen paradoksi.

Äiti kauhisteli paidan hirvittävyyttä, otti siitä kännykällä kuvan ja lähetti sen koulussa opiskelevalle isälle. “Hirvee miten kauhee LOL”, hän kirjoitti tekstiviestiin.
“Kuka näitä ostaa?!” ihmetteli äiti liki ääneen ja osti sen lapselleen. Näin hirvittävää vaatetta ei voi ohittaa, se ostetaan koska se on tahattomasti hauska. Asialle myöhemmin illalla naureskellessaan äiti ymmärsi ostaneensa lapselleen ironisen vaatekappaleen, näin ollen lapsi on jo kuukauden vanhana hipsteri.

Tässä muita äidin löytämiä karmeuksia:

Hän ei oo karmea cowboy ..eiku.

Lapsen ilme kertoo kaiken.

Suloinen pieni lapsi

Kirjoitin tämän jälleen yhden syötön jälkeen, kun aikani katselin pieniä, uneen uponneita kasvoja ja sydämeen sattui ajatella, että jonakin päivänä joku saattaisi kiusata lastani siitä minkälainen hän on. Ihana, pieni, alahuultaan imeskelevä söpöläinen.

Kuinka kestän sen, että maailma on arkinen paikka?

Suloinen pieni lapsi
imee alahuultaan
ripset luovat varjon
leuka väpättää

Pidän sylissä pientä
lämmin, pehmeä, hauras
kuinka voit ollakaan
niin ihmeellinen

 

Suloinen pieni lapsi
kasvat joka päivä
eilinen on jo mennyttä
tänään

Kasvosi muuttuvat
hiukset kasvavat
kohta ajat pyörällä
tukipyörät poistetaan

Koulu alkaa
saat kavereita
teet läksyjä
sinulla on mielipiteitä

 

Suloinen pieni lapsi
mitä sitten kun kaadut
joku sinua pilkkaa
kiusaa leikkikentällä?

Minä en pysty
en millään kykene
maailman pahalta
sinua suojelemaan

Minä en voi estää
sydämesi särkymistä
en voi pitää
aina sylissä

 

Suloinen pieni lapsi
jonakin päivänä olet iso
ja kokenut maailmassa
kaiken mitä minäkin

Joskus sinunkin sydämesi itkee
oman pienen lapsesi
ihmettä, suloisuutta,
pakahtuu rakkaudesta

 

Sinä päivänä
kirjoitan uuden runon
sinä päivänä sydämessäni
soi lapsenlapsen laulu 

Kuinka paljon huomaat asioita?

Olen viime päivinä korkannut lastenvaunut ja käynyt julkisilla siellä sun täällä. Ensimmäinen asia minkä huomasin, oli vaunujen käyttöön liittyvä ympäristön havainnoinnin määrä. Nyt pitää oikeasti seurata ympäristöään. Missä menee pyöräilijät? Mikä näistä jalankulkijoista yhtäkkiä kääntyy vaunujen eteen? Missä vaunujen renkaat menevät, mahdunko tästä välistä?

Tiesin vaunujen kanssa liikkumisen olevan melko vaativaa mutta yllätyin siitä, kuinka paljon minun tarvitsee keskittyä kulkiessani. Olen paljon hitaampi ja kömpelömpi, jännitän huomaamatta niskoja ja käsiä vaikka siihen ei ole mitään syytä. Junaan juokseminenkin saa ihan uusia ulottuvuuksia, kun pitää etsiä se väli, minne vaunujen kanssa mahtuu.

Tänään kävikin niin, että lähdin junalla keskustaan. Asemalle tallustellessani näin kuinka juna jo häämötti laiturin päässä ja jolkotin kovaa vauhtia junaa vastaan. Koska käsissäni oli vaunut, en päässyt Flirtin ensimmäiselle ovivälikölle (juurikin sen vuoksi, että ihmisiä riitti) ja jouduin juoksemaan seuraavalle ovelle, jolloin juna jo sulki ovensa nytkähtäen liikkeelle. Ymmärrän hyvin, että junakuski saattoi luulla minun juoksevan johonkin muualle, ymmärrän jos hän ei voinut odottaa huonokuntoista synnyttänyttä ikuisuuksia, ymmärrän jos hän ei minua huomannut tai vaan jaksanut odottaa. Laskin kerran bussissa Pukinmäestä Leppävaaraan, että kuinka monta kertaa kuski odotti bussia kiinni juoksevaa ihmistä ja luku kipusi yhdellä välillä helposti kymmeneen. Kuitenkin sitten kun bussi oli ehtinyt jo laittaa vilkut ja meinannut lähteä liikkeelle eikä näin ollen voinut ottaa mattimyöhäistä mukaan, tämä potki vihaisena bussin kylkeä. Minä olen päättänyt ymmärtää, enkä vaan vajota siihen olettamukseen että muiden tulisi minua palvella.

Kyllä se kuitenkin siitä huolimatta korpeaa, kun näin käy että hiuskarvasta jää kiinni etten ehdi. Hetken vihasin kuskia, vihasin konduktööriä, vihasin sitä punatakkista naista joka istui penkillä ja näki, kun jäin oven taakse. Vihasin kelloa, vihasin hitaita jalkojani. Mielessä kävi että tietysti ihmisten olisi pitänyt junassa ajatella minua, olenhan sentään mukavuudenhaluinen ihminen ja olisin mielelläni matkustanut junassa ajoissa keskustaan. Nyt jouduin odottamaan 10 minuuttia ja ehkä jopa pyytämään apua mikäli seuraava juna olisi korotettu versio. Onnekseni ei kuitenkaan ollut ja pääsin siihen haluamaani Flirttiin. Vihaan niiden korotettujen junien mahdottomuutta kun mukana on vaunut.

Kuitenkin sitten junassa seisoskellessani aloin miettiä, että miten paljon sitä näkeekään asioita kun vaan on hiljaa ja havainnoi. Edessäni istui pariskunta rattaiden sekä yhden liki kouluikäisen lapsen kanssa. Tämä poikalapsi nökötti polvillaan kääntöpenkin päällä, kasvot suunnattuina ikkunasta ulos ja hoki: “Bii-bii-bii-bii-bii-bii-bii-bii–BI-BII!! Bii-bii..”, aikuisten toisinaan häntä hyssytellessä. Toisella puolella vaunua taas kaksi naista jutteli, toisella oli vauva kantoliinassa ja kaikenlaiset vauva-asiat pohdinnassa. En kuunnellut heidän juttujaan niin en osaa avata tarkemmin mistä käytiin keskustelua. Tämän jälkeen huomasin vaunussa edempänä välikön jälkeen pari pientä kiinan palatsikoiran tyyppistä koirua, sekä konduktöörin, joka ilmestyi salaisesta ohjaamo-ovesta aivan junan toisessa päässä. Kun konduktööri lähestyi näitä koiria, ne alkoivat haukkua. Hirvittävä väkyttäminen; isottelevat haukut eivät kuitenkaan estäneet naista toimittamasta työtään.

Tämän jälkeen seuraavalla asemalla junaan nousi pitkä, tummaihoinen ja lippalakkipäinen poika, jolla oli kuulokkeet korvillaan. Hän istui yhdelle kääntöpenkille vaunuille rajatulla alueella ja kuulin kuinka vieno etninen musiikki soi hänen kuulokkeistaan. Minusta on aina mielenkiintoista yhdistää ihminen musiikkiin, milloin joku hevari kuuntelee mahtipontista klassista, milloin punkkari poppia, hipsteri räppiä ja niin edelleen. Mietin sitä, miten musiikkia kuuntelemalla pystyy sulkemaan ympäristönsä pois ja rentoutumaan omissa ajatuksissaan, mutta samalla menettää jotain mahdollisesti kiinnostavaa. Pojan jälkeen junaan nousi äiti kahden lapsensa kanssa ja hetken päästä lähistöllä ihmiset naureskelivat sille pienemmälle lapselle kun se rattaissa naureskeli isoveljelleen.

Konduktööri teki taas uutta kierrosta ja toi samalla kaikille lapsille oman junalipun, myös tälle naureskelijalle. “Tässä sinulle oma lippu, katsos, hieno miuku! Ota tästä. Älä sitten syö sitä lippua.” Hihittelevä lapsi oli ensin vähän ihmeissään, mutta tarttui lippuunsa innokkaasti. Konduktööri jatkoi matkaansa ja katsoin kuinka poika piti lippua kädessään sitä tiukasti tuijottaen, vei sen hitaasti huulilleen… Ja haukkasi. Äitinsä totesi vieressä, että älä syö lippua ja kysyi isoveljeltä, saako junalippuja syödä. Poika istui minun selkäni takana, niin en nähnyt häntä tai hänen ilmeitään, mutta kuulin kuinka hän oli ensin hiljaa miettien mitä vastata ja sitten vastasi hieman epävarman kysyvästi: “Joo?”

Tässä vaiheessa jo ehdin kummastella sitä miten monta pientä tarinaa mahtuu jopa yhteen kymmenen minuutin junamatkaan ja miten sitä pikkukaupungista muutettuaan koki, että nämä ihmiset kaduilla, busseissa, junissa, eivät ole minun väkeäni. Sitä oli kuin tuntematon ystävysten joukossa ja nykyään se raja on hämärtynyt. Nyt he ovat minun väkeäni. Nykyään ymmärrän heitä.

Junamatkani kruunasi mies, joka huusi päinvastaisessa suunnassa puhelimeen: “Seppo täällä. Seppo! Seppo täällä! Niin sanoin että Seppo täällä! Joo minä oon jo matkalla, tulkaa perässä! Menen jo edeltä!” Tämä tuntui saavan aikaan pienen huvittumisen aallon muissa matkustajissa ja viimeistään siinä vaiheessa, kun mies vouhotti puhelimeen kantavansa mukanaan repullista hemohessiä, ihmisiä alkoi naurattaa.

Uskomaton lapsi

Nälkä. Ruokin, vieläkin nälkä. Ruokin lisää. Kiukkuaa, ei onnistu, taas on nälkä.

Ruokin sitten lasta niin kauan, että se puklasi suihkulähteenä pitkin leikkimattoa. Pikkuinen pikakylpy kylppärin lavuaarissa ja vaatteiden vaihto, niin saatiin lapsi taas syliin fleecepeiton alle, itkemään uutta nälkää!

Kuinka paljon maitoa tuollaiseen lapseen oikein mahtuu? Tympeää kun se itkee niin kauan kun vatsassa on tilaa, eikä vanhemmilla oikein ole mahdollisuutta säädellä ruoan määrää. Onneksi sentään vatsakivut loppuivat siihen puklisuihkuun niin ehkä tässä päästään nukkumaankin joskus.

Seuraavan ruokinnan jälkeen, siis.

Huoh.

Mitä sitten?

Ensin sitä toivoo, sitten odottaa. Ihana raskaus, ihana odotus, ihana maha. Ihanat ne vaivat, kaikessa kamaluudessaan, sillä loputa sen tietää että tapaa vihdoin sen täydellisen, ihanan uuden ihmisen. Minun ihmiseni, minun kehoni osasen, minulle annetun ihmeen.

Sitä miettii, tyttö vai poika, mistä se tykkää, millä värillä sisustan lastenhuoneen? Voi ihana ensimmäinen joulu, miltä se tuntuu kun on pöhisevä vauva sylissä, miten ihanaa elämä onkaan? Miten sitä onkin sitten niin väsynyt ja onnellinen, miten sitä jaksaa kaikki ne vaipat? Voi miten söpöjä pikku vaatteita, ihan itkettää ajatella.

Sitten se on tässä. Se on niin pieni, niin suloinen, niin täydellinen. Oi katso, se nukkuu, nyt se avasi silmät, miten söpö. Voin melkein vannoa että tuo oli hymy! Ihana pieni rinnalla, ihana nukahti syliin, on se vaan söötti vaikka itkee.

Mutta mitä sitten kun se ei enää olekaan täydellinen? Mitä sitten kun se onkin kärttyisä, mitä jos se on kärttyisä aina? Mitä jos sille tulee koliikki? Mitä jos se saa minut salaa vihaamaan sen itkua? Mitä jos olen syypää tähän, mitä sitten? Mitä jos täydellinen vauvani onkin kipeä, jos sillä on iso syntymämerkki poskessa, jos sen silmät karsastaa?

Mitä sitten jos huomaankin, että vauvani ei olekaan täydellinen? Mitä jos sen ihmisyys tuleekin minulle yllätyksenä? Huomaan olevani jotenkin peloissani siitä, että minun vauvani on ihan yhtä täydellinen kuin kuka tahansa muu. Miksi minun vauvani välttyisi koettelemuksilta, miksi minun vauvani ei koettelisi minua? Se syntymän ihmetys alkaa vähitellen häipyä ja alan huomaamaan vauvassani temperamenttia, määrätietoisuutta, ilmavaivoja.

Sama kai se on, onko sillä luomi nenässä jos se kuitenkin elää onnellisena, tekee töitä, rakastuu ja saa omia lapsia. Niiden ihmeellistä epätäydellisyyttä se saa itse sitten joskus tarkastella.

Ristiriitaisia retkiä

Tänään otin vapauden lähteä viemään roskapusseja puoli yhdentoista aikaan yöllä. Nappasin pussit kouraan ja kiipesin rappuset alas. Rapun ovesta kulkiessani huomasin, miten sää oli jo ehtinyt kylmentyä ja hetken mietin miten olisi kiva löytää jostain hyvä syystakki.

Sitten se iski. Omituinen tunne, sellainen ylitsevuotava vyöry joka sai minut purskahtamaan itkuun. Jollain tavalla olin yhtäkkiä niin onneton siitä, että en ole enää minä vaan vauvani jatke sekä surullinen siitä miten asiat ovat tällä hetkellä. Mietin, oliko tässä osittain syynä sekin, että koen jollain tasolla syyllisyyttä lapseni jättämisestä. Eihän se mitenkään loogista ole, mutta missä vaiheessa tunneasiat loogisia olisivatkaan.

Vauva syntyessään luulee olevansa osa äitiään. Vasta hiljalleen kasvaessaan vauvalle alkaa vähitellen valjeta se, että hänellä on oma käsi ja oma naama ja että äiti on jossain ja hän itse on jossain muualla. Vähitellen vauva ymmärtää olevansa yksilö. Harmi vaan, että siihen mennessä äiti on helposti unohtanut oman persoonansa ja muodostanut uuden, osittain vauvan kanssa symbioosissa elävän persoonallisuuden. Jos ei anna itselleen tilaa, sitä unohtaa sen minkälainen oli ennen vauvaa. Samasta syystä minäkin kuljin sateisen kostealla asfaltilla pala kurkussa, ihmetellen reaktiotani ja miettien, mitä elämäni tulee olemaan jatkossa.

Sillä se on varma, että se ei enää koskaan ole kuin ennen.

Kummallisuuksia lapsiperheessä

Päivän ensimmäiseksi kummallisuudeksi voinemme laskea sen, että yleensä tunnun heräävän johonkin kappaleeseen, joka soi pääni sisällä. Siis kappale, jota en ole käytännössä kuullut mistään kun en musiikkia kotonani kuuntele vaan joka kaikuu jostain takaraivon syövereistä ja piinaa minut hereille. Kyseessä ei ole samanlainen piinaaminen kuin se kerta kun nukahtaessani päässä söi se telkkarin sipsimainoksen pirullinen Hölläillään-luritus, joka sai minut näkemään koko yön unia joissa joku puukotti minua vatsaan. Pikemminkin kyseessä oli vain tilanne jossa musiikki saattaa valvetilaan pelkällä ärsyttävyydellään.

Perjantai polkaistiin komeasti vauhtiin Neiti Groovella. Keittiössä puuhaillessamme mieskin ihmetteli, miksi hän huomasi lauleskelevansa kyseistä kappaletta vaikka sitä nyt ei ole kotvaan missään kuullut. “Koska se soi mun päässäni”, totesin. Lienee yleisesti tunnettu fakta, että laulan sitä mikä päässä helisee. Toisinaan ne kipaleet ovat ihan oikeitakin kappaleita.

Tänään taas löysimme aivan uusia sfäärejä Stigin Puumaa mä metsästän -kappaleella. Tämä kappale taas on jossain määrin merkittävä virstanpylväs, sillä kun asetuimme autoon ensimmäistä kotimatkaa varten, mies käynnisti auton ja radiossa alkoi kuulua jutustelua. Hetken päästä, minun katsoessani maisemia pöllämystyneenä kuin ensimmäistä kertaa, mies totesi että tämä on vaavin eka kappale! Hetken ehdin iloita kunnes tajusin, että olisi tosin ollut hienompaa jos virallinen ensimmäinen radiosoitto olisi ollut jotain muutakin kuin Stigin Puumaa mä metsästän. Toivottavasti tämä ei tarkoita mitään tulevaisuuden kannalta.

Yksi kummallisuus on myös se, miten tuteilla on kyky vaeltaa paikoista toiseen. Mies tuossa juuri ihmetteli miten on mahdollista, että tutti joka asetetaan toistuvasti kauas selälleen nukahtaneesta vauvasta, päätyy hyvin lyhyessä ajassa kiinni sen otsaan. Huolimatta siitä minne tutti nostetaan. Vaikka se olisi kaukana vaavin pään takana, se vaeltaa uskollisesti paikalleen.

Mutta se, mitä jaksan ihmetellä eniten on ihan vaan se fakta, että millä ilveellä noin pieni toukka (tällä hetkellä 52 senttiä ja 3930 grammaa), jaksaa vetää monta kertaa päivässä liki tai jopa yli desin verran maitoa per kerta. Fiksu ja viitseliäs ihminen pitäisi päiväkirjaa mutta ilmeisesti minä en ole sellainen. Pitäis ja pitäis. Paino kuitenkin on hyvissä mitoissa, vaikka viikossa nyt tulikin 300g kerralla, joten olen sitten vaikka huolissani myöhemmin jos aihetta on. Tällä hetkellä suurin hätä lienee kylmät varpaat ja pikku niistäjän kamaluus joten me ollaan varmaan sitten ihan tyytyväinen pikku perhe.

Kylpyhetken meemilopetus, brushie brushie!

 

Baby blues ‘n hard rock

[Edit: Kirjoitus käsittelee synnytyksen jälkeisen masennuksen stigmaa, ei niinkään vähättele sellaisen vaikutusta ihmiseen ja perhe-elämään. Henkilökohtaisesti tiedän, miten vaikeaa elämä voi masentuneena olla, joten kyse ei ole tilan väheksymisestä millään tavalla.]

Yksi asia, mistä on puhuttu paljon ja varoiteltu vielä enemmän, on baby blues eli synnytyksen jälkeinen masennus. On annettu sellainen kuva, että kyseessä on täysin asiaan liittymätön sairaus, joka hiipii ihmiseen vaivihkaa ja tekee elämästä vaarallisen ravistelualtista. Yleensä äitiä on katsottu silmiin tästä puhuttaessa, mutta yllätyksekseni kerran mainittiin jopa miehet samassa yhteydessä, baby blues kun ei katso roolia eikä sukupuolta.

Minulle ei ole täysin selvinnyt se, mitä baby blues on olevinaan. Masennuksen kanssa eläneenä olen sikäli hyvin tietoinen masentuneisuudestani tai sellaisen kauden alkamisesta sekä ymmärrän tulkita tunteitani sitä mukaa kun niitä tulee. Olemme siitä hyvä perheyksikkö, että meitä molempia kiinnostaa analysoida omaa ja muiden käytöstä, ottaa selvää ja tutkia asioita sekä puhua miten jokin asia toimii tai miten ongelmat voisi ratkaista. Itse en kuitenkaan näe eroa masennuksen ja baby bluesin kuvauksen välillä. Tietenkin ihminen kokee järkytyksen näin suuren elämänmuutoksen edessä. Tietenkin suuret elämänmuutokset voivat lannistaa. Toiset ihmiset masentuvat hetkeksi kun joutuvat liian suureen myllytykseen liian nopeasti, se on vaan fakta. Ei siihen tarvitse erikseen mitään syndroomaa tai diagnoosia.

Veikkaan, että alunperin baby blues on viittaus joka on kehitetty ihan vaan siksi että tiedostetaan synnytyksen jälkeisen elämän vaikutus elämänlaatuun sekä pystytään siihen puuttumaan. Kyseessä ei ole mikään kuolemantauti tai parantumaton sairaus. Masennuksestakin voi parantua ja apatia valtaa toisinaan meistä jokaisen. Me kaikki tarvitsemme joskus tukea ja varsinkin luvan sanoa että nyt en jaksa. Luulisi, että baby bluesiin taipuvaiset äidit ja isät yrittävät vain urheasti kieltää oman haavoittuvuutensa ja lopulta heräävät siihen, että nyt ollaankin jo burn outin paikkeilla.

En osaa sanoa, onko minulle iskemässä baby blues vai ei mutta olen huomannut itsessäni muutoksia. Osittain se johtuu uudesta elämästäni sekä kaipauksesta vanhaan, osittain väsymyksestä, laiskotuksesta, osittain tikeistä nimettömissä paikoissa sekä muista asiaan kuuluvista säryistä. Osittain uskon sen liittyvän siihen, että vatsassani elänyt mielikuvalapsi on nyt kadonnut, kuollut niin sanotusti ja edessäni on tuollainen vieraan oloinen (mutta varsin viehättävä) otus, jota en tunne mutta jota minun tulisi rakastaa. Osittain se muodostuu siitä ristiriidasta, kun tunnet yhteenkuuluvuutta ja rakkautta sitä limaista nyyttiä kohtaan niin lujaa että olisit valmis heittäytymään auton eteen sen vuoksi ja kuitenkin samalla koet otuksen vieraana etkä ihan vielä ymmärrä, mikä sen suhde sinuun itseesi on. Anna aikaa, ajattelet. Onhan tässä oltu vasta pari viikkoa.

Osittain se on kaikkea sitä ja kaikkea sen lisäksi. Se on syyllisyyttä kun elämä ei menekään oletusten mukaisesti, se on pelkoja ja hämmennystä, se on ihmisyyttä ja liiallista urheutta. Se syntyy kehon muutoksista, jo totutun raskausajan loppumisesta ja hormonitasojen normalisoitumisesta. Se on sitä lopullisuutta.

Istuin tänään autossa lapsen kanssa miehen käydessä kaupassa. Ovet olivat kiinni, parkkikiekko paikallaan ja lapsi turvallisesti istuimessa ties kuinka monen vyön sitomana. Auton edessä oli rappukäytävän ovi, joka aukesi ja näin harmittoman näköisen nuoren miehen kävelevän siitä ulos, luonnollisesti kohti autoamme. Yhtäkkiä päähäni iski ajatus siitä, miten mies kävelee auton ovelle, tempaisee sen auki ja vie vauvan mennessään. Mieleeni tulvi kuvia veitsistä ja vauvasta, jonka pää tempoo puolelta toiselle, kun joku ilkeä ihminen sen repii irti istuimestaan. Mietin ajatukseni päättömyyttä, miten älyttömän perustelematon se on ja kuinka nykyään ajattelen harva se päivä kaikenlaisia kamalia asioita, joita voi tapahtua. Herranjesta vasta noin päivä taaksepäin istuin sohvalla lapsi sylissäni ja itkin vuolaasti ajatellessani, kuinka pienelle saattaisi joskus tapahtua jotakin.

Mitä jos se kuolee? Mitä jos sille sattuu jotakin? Mitä jos siinä on jotain vikaa?

Nostan sen sängystä, ajattelen että mitä jos sen niska katkeaa? Mitä jos sen pää tippuu irti? Hämärässä sen kasvot saattavat näyttää vääristyneiltä, vauvan jalat näyttävät kieroilta ja usein löydät itsesi tilanteesta jolloin päätät ettet tarvitsekaan kaupasta mitään sillä et osaa päättää, mitä pukea lapselle päälle. Jos puet liian vähän, se paleltuu hengiltä. Toisaalta, liian paljon vaatetta ja se kuolee lämpöhalvaukseen. Autossa pelätään onnettomuutta, nokkakolaria, ja yhtäkkiä pelko siitä että joku ajaa autosi kylkeen on lisääntynyt huimasti. Pelkäät vastaantulevia ihmisiä, liian pystykkäistä istuma-asentoa, lapsen asettamista nukkumaan ruokailun jälkeen. “Sehän voi oksentaa ja tukehtua!”

Pelkäät kaikkia ovenkarmeja, kulmia, hässäköitä joihin lapsesi voi lyödä itsensä kun kannat sitä sylissäsi, varsinkin yösyötön aikaan. Pelkäät pesuaineita, joita käytät vaatteiden pesuun. Pelkäät ihmisten tuomitsevia katseita, kaikkia tekemiäsi päätöksiä, tulevaisuutta, ötököitä jotka ryömivät lapsesi suuhun yöllä. Meillä on jossain täällä asunnossa hämähäkki, joka on vastoin kaikkia odotuksia toistuvasti selvinnyt kissojen hirmuvallasta. Annamme hämähäkin olla rauhassa, sillä se syö pois kaikki muut ihmeötökät joita asuntoomme saattaa eksyä, mutta nykyään olen alkanut miettiä, että miten voin estää sitä menemästä lapseni sänkyyn.

Sivusin jo imetyskirjoituksessani sitä, miten varsinkin äideillä tuntuu olevan tällainen supernainen-kompleksi mikä ei salli mitään järjettömyyksiä tai negatiivisia tunteita. Se, jos mikä on järjetöntä. Vielä järjettömämpää on se, ettei isien osaa yhtälössä oteta yhtä tosissaan. Isät eivät ole raskaana, heidät tiputetaan isyyteen kuin kylmään veteen ja sen vaikutusta psyykeen sekä elämänlaatuun vähätellään. Meillä äideillä on sentään apuna biologia sekä hormonit, meillä on jonkin sortin mahdollisuus tottua ajatukseen lapsesta kun tunnemme sen liikkeet jo kuukausia etukäteen. Miehet eivät pääse tästä osalliseksi elleivät äidit heitä kutsu mukaan kokemuksiinsa kertomalla ja jakamalla asioita. Myös miehillä on oikeus järjettömiin ajatuksiin, negatiivisiin tunteisiin.

Kuten eräs imetyskirjoitukseeni vastanneista totesi: terve ihminen tuntee, mutta ei toimi tuntemuksiensa mukaan. Ironista kyllä, on täysin normaalia haluta toisinaan heittää lapsi ulos ikkunasta. Siinä vaiheessa sopii olla huolissaan jos aikoo oikeasti niin tehdä.

Antakaa itsellenne lupa sanoa ääneen ne synkät pelot, ajatukset ja mietteet. On hyvä joskus tunnustaa itselleen, että väsyttää. Ettei jaksa enää katsoa sitä kurttuista naamaa, että joskus tekisi mieli vaan laittaa itkevä vauva alas, lähteä huoneesta ja sulkea ovi perässään. On normaalia nauttia ajasta, jolloin lapsi nukkuu ja toivoa unien kestävän vielä hetken lisää. On normaalia käydä läpi pienen pieni epätoivon aalto kun heräät neljättä kertaa yössä itkuiseen kähinään, kumppanin nukkuessa tietämättömänä. On täysin ymmärrettävää, että äidit turhautuvat miehiinsä, jotka eivät herää pienimpäänkin rasahdukseen vaan nukkuvat itkupotkuraivareidenkin läpi. Siinä ei ole mitään pahaa, että silmissä leiskuaa tuli ja sydämessä pilkahtaa viha kun mies kääntää kylkeä yösyöttöjen aikana.

Kaikki tunteet on sallittuja ja niitä ei pidä jättää huomiotta. Sen sijaan tulee välttää sitä “sinä aina” ja “et koskaan” -tyyppistä kommunikaatiota. Äitien ja isien tulee yrittää tutkailla tilannetta kolmannen henkilön silmin ja ymmärtää molempia, ottaa huomioon myös toisen tarpeet sekä puhua ajoissa omistaan. Äitien tulee ymmärtää se, että heillä on biologiset edellytykset lapsen hoitamiselle vaikka se ei helpolta tunnu siitä huolimatta ja isien taas muistettava, että puolison rooli tukihenkilönä sekä apuna on korvaamaton. Vaivattoman näköinen lapsenhoito ei ole vaivatonta ja ainakin meidän perheessä isä lupasi hoitaa viikossa yhden yön ajan syöttövuorot jotta äiti saa nukkua. Tämän yön perusteella koko viikko tuntuu paljon helpommalta. Se on kuin joulu tulisi joka viikko. Äitien pitää myös muistaa antaa tilaa isille, jotta he voivat muodostaa suhteen lapseensa sekä tarvittaessa myös kannustaa heitä siihen. Lasta ei saa omia itselleen eikä käyttää välineenä oman tilansa kohottamiseen. Perhe on tasavertainen yksikkö, joka koostuu yksilöistä.

Yksilöistä, joilla on lupa olla joskus vähän väsyneitä.

Imetys ja muut hyvän äidin tunnusmerkit

Olen aiemmin seurannut vierestä sitä myllytystä mitä äidit ovat saaneet osakseen silloin, kun imetys ei olekaan onnistunut odotetulla tavalla ja korvike on ottanut pääasiallisen ravinnon osan. On syytetty huonoiksi äideiksi, välinpitämättömiksi, vihjailtu laiskuudesta sekä nostettu kysymyksiä jokaisen flunssan ja sairauden kohdalla. Korvikeäiti ei välitä tarpeeksi. Ei lapsen terveydestä, ei ravinnon tärkeydestä, ei läheisyyden tarpeesta. Korvikeäiti tuottaa lapsia vain oman mukavuutensa ehdolla, huolimatta siitä miten lapsi kärsii. Korvikeäiti on huonompi äiti kuin se, joka ottaa lapsen rinnalle.

Olen aina pitänyt itsestäänselvyytenä sitä, että äitinä minä tulen imettämään. Olen ajatellut, että sen valvomisen kestää kyllä ja lapsi onnellisena käpertyy syliini syömään. Olen haaveillut niistä yksityisistä pikku hetkistä, joita saan viettää lapseni kanssa, päätä silitellen ja ihmetellen hänen ainutlaatuisuuttaan. Onhan sentään kyseessä pieni minä, biologinen ihme ja kehoni on suunniteltu sitä hetkeä varten, kun tämä ihminen astuu maailmaan. On ollut selvää, että asiat kulkevat niin kuin biologian kirjoissa tai elokuvissa. Se synnytys on samankaltainen kokemus kuin elokuvissa, tosin monipuolisempana sekä reilusti pidempänä. Helppoa siitä ei tule mutta olen varmasti yhtä onnellinen kun näen oman nyyttini. Hoito taas tulee olemaan samantyyppistä kaaosta kuin elokuvassa Kolme miestä ja baby (tajusin muuten vasta nyt, että sanaa baby ei ole suomennettu). Jossain määrin humoristista sekasortoa, päätöntä juoksemista, koomisia ratkaisuja ja rakastavaa voivottelua.

Sen sijaan synnytyksen jälkeen tunsin tulleeni huijatuksi. Takana oli tuskallisin puolituntinen (sitä edeltäneen 29,5 tunnin lisäksi) mitä elämäni aikana olen joutunut kokemaan, eikä rinnalleni nostettu nyytti ollut kovinkaan kiinnostava. Sillä hetkellä ainoa päähäni mahtunut tunne oli ärtyneen uupunut helpotus. Vihdoinkin se jättipää oli ulkona. Hoitaminen taas jäi aluksi miehen vastuulle kun minä olin liian väsynyt välittämään mistään muusta kuin aamupalasta. Imettämistä alettiin harjoitella heti aluksi ja kylvetykset, vaipanvaihdot, kengurupussit sun muut tulivat hiljalleen minullekin tutuiksi. Ajattelin, että onpas hassua, joku vauva. Onko tuo minun? Lapsettoman on hankala käsittää heti se todellisuus, mikä iskee vauvaperheessä. Jo pelkästään sen ymmärtäminen vaatii työtä, että tähän maailmaan, tähän perheeseen, on saapunut uusi ihminen. Nyt, kun tätä kirjoittaessani joudun kahden lauseen välein asettamaan joko tutin uudestaan suuhun tai heijaamaan pikku tonttusen uneen, ymmärrän ettei elämä ihan toimi niin harmittoman huvittavasti kuin elokuvissa.

Juju onkin siinä, että elokuvien harmitus on luokassaan aivan toista kuin se harmitus, mikä iskee tosielämässä. Ensiäidit sekä -isät joutuvat elämänsä pyöritykseen kun talouteen saapuu uusi käskyttäjä. He eivät enää nuku viikkokausiin kolmetuntista pidempään, heidän on herättävä heti kun vieressä joku älähtää, muuten on tiedossa kunnon kurkkukonsertti. On noustava silloin, kun kello soi eikä torkuille ole varaa. Oikeassa elämässä kun ottaa päähän niin silloin ihan oikeasti vituttaa, kyrpii, kyllästyttää ja jurppii. Silloin ihminen on ihan oikeasti väsynyt, eikä halua olla kyseisessä tilanteessa. Olkoonkin kuinka söpö lapsi tahansa, ne kaikki vaipat ja se ruttuinen naama tuntuu toisinaan aivan liian suurelta taakalta. Kaksiviikkoisen äitinä voin sanoa, että kaksi viikkoa sitten olin vielä lapseton. On täysin luonnollista toisinaan toivoa, että olisin jälleen yhtä vapaa elämään itsekkäästi.

Yksi asia on kuitenkin selvinnyt: Ihmiset yhteiskunnassa eivät ymmärrä niin sanottuja normaaleja ajatuksia. Se, että äitiä kyllästyttää lapsen hoito ja hän haluaa hetken vapautta ja mahdollisuuden unohtaa senhetkiset velvollisuudet, ei tarkoita että hän olisi huono äiti. Se tarkoittaa, että hän on ihminen siinä missä muutkin. Se, että äiti joskus jättää tahallaan puolikuivan vaipan vaihtamatta vain päästäkseen helpommalla, ei tarkoita että hän olisi laiska vaan että hän osaa valita taistelunsa. Äitien kohdalla ei pidä pitää silmällä merkkejä siitä, kuka on huono äiti vaan huomattava ne piirteet, joiden perusteella hän on hyvä. Jokainen äiti tuntee toisinaan pientä ahdistusta kun vauvaansa nostaessaan vastassa on itkuun vääntyneet kasvot sekä kyllästyy siihen avuttomuuteen mikä aikaansaa sen sadannen tutin noston saman päivän aikana. Vauvoilla kun ei ole kärsivällisyyttä. Se on hyve, jota äitien pitää tuottaa siinä missä rintamaitoakin.

Mistä pääsemmekin sitten siihen suureen olettamukseen, jonka perusteella hyvä äiti imettää. Jopa synnytyssairaalan odotushuoneessa luki imetysohjeistuksen pohjalla, että imetys “vahvistaa hyvän äidin tunnetta”. Se on valitettavan totta. Yleinen konsensus tuntuu olevan, että imetys on ainoa oikea tapa ruokkia lasta hyvin sekä antaa tälle tarvittavaa läheisyyttä. Korvikeruoka on keinotekoista, pahaa ja heikkoa ravintoa, eikä korvikkeella ruokittu lapsi saa rakkautta siinä missä rintaruokittu. Tietenkin siinä on pointtinsa, rintamaidossa on vasta-aineita joita ei tuotetusta ruoasta saa ja itse ruokintaprosessin aikana lapsi on ihokosketuksessa, joka on omaa laatuaan luomaan läheisyyttä ja näin ollen sitä tulee ehdottomasti suositella. On myös hyvin helppoa vain törkätä lapselle tuttipullo heti kun sellainen käsissä pysyy ja unohtaa hänet jonnekin nurkkaan sitä imemään. On myös hyvä miettiä sitä, minkälaista ravintoa lapsi saa korviketta hörppiessään ja mistä löytyvät samat vasta-aineet mitkä elelevät äidin rintamaidossa.

On kuitenkin väärin olettaa, ettei korvikeruokittua tai osaimetettyä lasta hellittäisi ja pidettäisi lähellä siinä missä rintaruokittuakin. On myös väärin olettaa, että rintamaidossa olisi paremmin ravinteita kuin korvikkeessa, sillä äidin vitamiinivaje näkyy suoraan omassa maidossa. Sen sijaan korvikkeeseen on laskettu tarkkaan kaikki tarvittavat hivenaineet ja vitamiinit sun muut ravinteet, eikä merkkejä ole vain yhtä tai kahta vaan vatsavaivoista päästään merkkiä vaihtamalla (Semperin Baby Semp 1, vink vink). Korvikeruokittavan lapsen voi nostaa rinnalle tai syliin joko syömään tai muuten vain köllöttelemään, imetyksen voi hoitaa pumpun ja pullon avulla jos nännitoiminta ei ota onnistuakseen. Pääasiassahan tässä on ravinto, eikä välineet. Ja se on ihan oikeasti joissakin tapauksissa mahdollisimman hankalaa imettää, olkoon vaikka kuinka ohjelmoitu naisen fysiikkaan. Joillakin vain maito ei virtaa toivotusti, nännit kääntyvät sisäänpäin ja pahaksi onneksi lapsi itsessään ei jaksa opetella imettämiseen tarvittavaa tekniikkaa. Toisia äiti-lapsi -pareja ei ole vain tarkoitettu imetyskerhoon.

Minun kohtaloni oli joutua tähän osaimettäjän/korvikeäidin rooliin vaikka kuinka olin viisitoistakesäisenä suunnitellut toisin. Olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, että järkevä ihminen osaa valita taistelunsa ja minulle tärkeintä on lapsen ravinto, ei niinkään se mitä muut saattavat ajatella. Siitä huolimatta olen saanut jo pieniä hermoromahduksia sen vuoksi, miten ihmiset ovat minulle puhuneet kun heille selviää etten täysimetä. Olen kuullut sen argumentin vasta-aineista, perustelut läheisyydestä. Minusta se oli aika hupaisaa, että vaikka annoin rintamaitoa pullosta, se ei ollut hyvä koska en imettänyt. Veikkaan silti, että kaikki virkaihmiset ovat sitä mieltä, että äidinmaidon juominen on tärkeämpää kuin tissin imeminen.

“Ei kato, imetät vaan niin kyllä se sitten ajan kanssa.” Mielestäni ei ole järkevää syöttää lasta, joka joutuu tekemään tarpeettoman pitkään töitä pienen ruokamäärän eteen. Mielestäni ei ole järkevää huudattaa lasta, joka voitaisi ruokkia ajallaan ja hyvin. “No mutta ei se kato heti toimi, pitää vaan jaksaa yrittää.” Yrittäminen on ihan kiva, mutta vetoan edelliseen. Jos sinä katsoisit sinun vastasyntynyttä lastasi itkemässä turhaan tunti, kaksikin putkeen ja vielä syövän lisämaitoa sen jälkeen, päättäisit toimia jotenkin toisin. Keksisit jotain, joka helpottaisi vauvan tilannetta. Siitäkin huolimatta olen saanut vastaukseksi itkuvoivotteluihin tai muihin ongelmatilanteisiin sen, että ootko kokeillut imettää. Olen saanut informatiivisia luentoja siitä, että imettämisestä on hyötyä kun olen tunnustanut syöttäväni korviketta. Nykyään koen syyllisyyttä siitä, että ruokin lastani kun avaan korviketörppöä ruokailua varten. Koen syyllisyyttä ja häpeää, sekä pelkään että lapseni elämä on heikompilaatuista ihan vaan siksi, etten osaa olla oikealla tavalla ohjelmoitu äitiyteen. Sillä sehän on selvä, että minä teen jotain väärin. Minun pitäisi olla täydellinen ja toimia oikein.

Olen vihainen maailmalle siitä, että se ei ymmärrä nähdä minun tai kenenkään muun korvikeruokkijan äitiyttä rehellisesti sellaisena kuin se on. Se ei näe minua ihmisenä, joka on omistanut elämänsä pienelle ihmiselle. Se ei näe minua ihmisenä, joka joutui nielemään omat toiveensa toisen hyvinvoinnin vuoksi. Se ei näe minun menetystäni, eikä huomaa henkilökohtaista pettymystäni vaan kuvittelee etten koskaan aikonutkaan hoivata lastani. Suositusten seuraaminen tarkoittaa sitä, että välität. Välittäminen on hyvä.

Mutta samalla olen myös kiitollinen sille kätilö/lastenhoitajalle, joka synnytyssairaalan vuodeosastolla sanoi että suoraan sanottuna paras ruokintamalli on vähän kumpaakin. En ole tainnut kuulla mitään yhtä rohkaisevaa. Sitä muistellessa melkein tietää, että sittenkin on ihan hyvä äiti.

P.S. Tietynlainen ponnettomuus kirjoitelmassa selittyy sillä, että vieressä huomiota vei useamman tunnin ajan kirkuva ihmisnyytti. Äitiys, mikä ihana tekosyy.

Arpajaisista ja kickstarterista

Kickstarter on sellainen palvelu, jossa esimerkiksi pelintekijä voi esitellä ideansa sekä määritellä sen toteuttamiseen tietyn minimisumman. Mahdolliset rahoittajat, tässä tapauksessa pääosin ihan tavallinen kuluttaja, käyvät läpi esityksiä ja lahjoittavat haluamansa summan niille tekijöille, joiden ideaa ja projektia haluavat tukea. Rahoja ei veloiteta rahoittajilta ennen kuin tekijän määrittämä summa ylittyy, tämän jälkeen hän toteuttaa ideansa ja rahoittajat saavat pelin postissa. Kyseessä on siis tietynlainen tuotteen ennakkotilaus, tässä tapauksessa tuote vaan on olemassa suoraan kuluttajien toiveesta.

Konsepti on ollut kansainvälinen hitti, nimittäin jo useampi ideanikkari on kerännyt pelinsä tai elokuvansa tai minkälie minimirahoituksen täyteen sekä reilusti enemmän, rikkoen ennätyksiä toistensa jälkeen. Kerätyt rahat käytetään samaan projektiin edelleen, mutta usein tuotteen lisäksi tarjotaan jotain extramateriaalia, kuvataan videoblogeja sun muita joilla rahoittajat saavat innolleen sekä uskolleen vastinetta. Tämä rahoitusmalli onkin mitä parhain tapa saada palautetta siitä, mitä kuluttaja haluaa. Se on myös hiljalleen kertonut päättäjille siitä, mistä ihmiset ovat valmiita maksamaan ja miten asiat voidaan nykymaailmassa hoitaa.

Suomessa kuitenkin olemme törmänneet entisen ja tulevan aiheuttamiin ristiriitoihin. Suomen laissa kielletään tietynlainen rahankeräys, ihan vaan siksi ettei kuka tahansa voi kerätä ihmisiltä rahaa omiin itsekkäisiin tarkoituksiinsa. Tietenkin tämä sitten raivostuttaa ja ärsyttää kun poliisi asiaan puuttuu lain nimissä, kun uusi konsepti luetaan helposti vanhassa laissa samaksi kuin Jokke Jokapoika myisi tyhjiä paperilappuja torilla. Nyt olisikin tarpeen pieni päivittäminen, muun muassa Kickstarterin tapaisia konsepteja tulee tukea eikä tukahduttaa. Maailma muuttuu tällä hetkellä niin hirveää tahtia, että lainsäädännöissä on paljon tuunattavaa.

Ja sitten on Steen1. Steen1n mielestä on täysin perusteltua aloittaa Kickstarter-tyyppinen projekti, jossa kerätään suoraan pankkitilille rahaa uutta levyä varten. Ei sikäli, ihan hyvä juttu ja kannattaa tosiaan tehdä tätä, myös Radiohead myi levyään maksa kun jaksat -perusteella, saaden varsin hyvät tulot sekä rikkoen ennakkoluuloja ihmisten halusta saada musiikkinsa ilmaiseksi. Kuitenkin erona Kickstarteriin sekä Radioheadin levyyn, Steen1 ei aikonut palauttaa tai olla veloittamatta rahoja mikäli tietty toivottu summa ei täyty. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että tuhannet nuoret syytäisivät viikkorahansa artistille, jolta EHKÄ saa jotain vastineeksi. Kickstarterissa täyttymätön raja tarkoittaa sitä, että rahat jäävät omistajilleen ja epäonnistunut idea muhimaan tulevaisuuden toteutuksia varten. Palvelussa on myös takaraja keräykselle, ettei rahoja pantata loputtomiin paikassa X.

Mielestäni on epäeettistä kerätä rahaa ja heitellä ilmaan ehtoja, joiden avulla voi pitää taskuunsa kilisseet tuhatlappuset. Mitä jos Steen1 olisi kerännyt summakseen 9800 euroa? Mahdollisesti jalona artistina tämä olisi ottanut omasta taskustaan sen 200 euroa ja tehnyt levyn silti lojaaleille faneilleen, mutta olisi ollut täysin mahdollista myös ottaa ja mällätä ko. summa vaikka baariviikonloppuna shampanjaan samalla kun fanit istuvat kotona tietokoneillaan toivomassa parasta. Myönnettäköön, projektille ei annettu aikarajaa joka tarkoittaa sitä, että Steen1 olisi kerännyt rahaa niin kauan kuin olisi tarve. Levy kuin levy olisi siis mitä luultavammin julkaistu, loppujen lopuksi.

Ei ole mitään syytä olettaa, että kyseessä olisi ollut vedätys tai jokin itsekkään tarkoitusperän täyttäminen. Ei ole syytä olettaa, että tässä olisi erityisesti ihmisten rahojen perässä juostu ja annettu tyhjiä lupauksia. Olisin vain toivonut, että suomalainen “edelläkävijä” (kuten kaikki Kickstarteriin tai sen tapaiseen rahankeräykseen kiinni käyneet kotimaiset tuottajat ovat) olisi ollut sen verran viisas, että olisi toteuttanut ko. projektinsa oikein.

Ongelmana tietenkin on, että suomalainen lainsäädäntö ei sitä salli.

Onhan sulla aikaa

Tässä viimeisen yhdeksän kuukauden aikana on väistämättä törmännyt vaikka minkälaisiin oletuksiin oman jaksamisen, kykenemisen ja halun puolesta.

Ensimmäinen oletus on, että raskaana ollessaan ei saa, voi tai kykene tekemään mitään. Voitko sinä nyt sitä nostaa, sehän painaa kaksi kiloa. Miten sinä nyt sinne noin kävelet, mikset mene bussilla. Anna kun minä autan, minä nostan, istu sinä vaan.

Tämä on ihan kiva oletus silloin kun apua tarvitsee, mutta kyllä raskaana ollessaan kykenee silti tekemään paljonkin asioita ja ihan ilman apua. Odotusajasta tulee pitkä, jos ei tee muuta kuin istuu rauhassa ja välttää kaikenlaista liikuntaa.

Toinen oletus on, ettei ihminen raskaana ollessaan ole oikeasti kipeä, sillä on vaan vähän hankalampaa. Hidas kävely ärsyttää, vaappuminen naurattaa (joku nainen repeili tänään bussipysäkillä kun vaapuin tätä vastaan), raskaana bussissa erityispaikalle istuvaa luullaan lihavaksi tai jollakin tavalla röyhkeäksi kun kehtaa istua siihen oven viereen. Lisäksi bussit lähtevät yhtä riehakkaasti vauhtiin ja jarruttelevat tulevaan risteykseen, vaikka raskaana oleva nainen ei ole vielä ehtinyt paikalleen. Minäkin törmäsin vatsallani bussin istuimeen kun bussi liikkui liian reippaasti minun jaloilleni.

Raskaana ollessa on edessä kaikenlaisia esteitä. Yksi niistä ovat kaikki kehon kokemat muutokset kuten veren määrän lisääntyminen, sydämen kasvaminen, sisäelinten (mukaanlukien keuhkot ja niiden kapasiteetti) pakkautuminen rintakehän alle, nelikiloinen potkulaitos vesipallossa vatsan ihon alla, suonikohjut ja verisuonet sekä minun lempparini, muutokset lantion alueella. Sitä ei vaan pysty kävelemään jonain päivinä, pelkästään jalan nostaminen paksun maton päälle sattuu. Se siis sattuu. Se sattuu niin, kuin siinä jalassa olisi avomurtuma ja sille pitäisi silti ottaa painoa.

Kolmas oletus on se, että synnytyksen jälkeen kaikki loppuu. Mitään ei ole. Ei ole televisiota, ei ole unta, ei ole ruokaa, ei sosiaalisuutta, ei onnea, ei ajatuksia, ei aikaa, ei pukeutumista, ei suihkua, ei mukavaa, ei hauskaa, ei mitään. Olen kyllä tietoinen siitä, että rankkaa tulee olemaan, mutta ei se universumi lakkaa silti olemasta vaikka saa vauvan. Joku järki sentään näissä varoitteluissakin.

Neljäs oletus johon törmäsin sitten tänään, oli se, että kyllähän sinä nyt voit tehdä vaikka mitä kun aikaa on. Olen todennut, että koulut ja työt jäävät kyllä melko pitkälti sivuun jouluun asti, mikä ei ole koulun kannalta hyvä juttu kun korvaavia kursseja ei suoranaisesti järjestetä. Totesin opettajalle, että pitää varmaan sitten toteuttaa se uutisprojektijuttu joskus myöhemmin ja että mitenhän se onnistuisi, vain saadakseni vastauksen että tämä on kyllä sellainen yleisesti perustava projekti mikä nyt vaan pitäisi saada suoritettua. Kun kaikki kuulemma sitten perustetaan tämän päälle.

Istuin siinä penkillä, vatsa pystyssä, pullo vatsan päällä ja mietin, ymmärtääkö nämä ihmiset tätä asiaa nyt ihan oikein. Sillä ei ole väliä jos joku Ylva Ylisuorittaja on tutkintonsa aikana pukannut maailmaan kaksi lasta, eikä ihan suoranaisesti sekään mitään merkkaa, jos kurssi on tärkeä.
“Millonkas sulla on laskettu aika?”
“Lauantaina.”
“Ai? No, mutta nehän voi mennä toista viikkoakin yli joskus.”
Miten ihmeessä irrottaudun viiden tunnin kurssipäiviksi kaksi iltaa viikossa jos minulla on ensinnäkin raskausviikkoja 42?  Se ei ole ihan siitä kiinni, että aikaa on. Miten irrottaudun, jos lapsi on syntynyt ja vaikka kaksiviikkoinen? Miten istun viisi tuntia luennolla, kun tissit valuu maitoa, lapsi vaatii kolme ruokintaa kotona sen aikana ja minulla on tikit sanonko missä. Miten irrottaudun edes yhdeksi illaksi tekemään mitä tahansa, jos jonkun henkilön elämä on minussa kiinni?

Olisi kiva tietää, minkälaista apua tällä Ylva Ylisuorittajalla on ollut lapsia pukatessaan. Varmaan puoliso on ollut päivätöissä ja vapaa iltaisin, varmaan äidit ja sedät ja tädit ja kaverit on kulkeneet päivittäin auttamassa ja luultavasti lasta ei ole ihan hirvittävän pitkään imetetty. Tai sitten on vaan pumpattu päivätöikseen.

Kun kyselin huomenna alkavan lyhyen turvallisuuskurssin sisällöistä, että voisiko siihen osallistua niin minulle todettiin, että kyllä siellä voi vaikka sitten patjalla makoilla eikä tarvitse koko ajan istua. Istuminenhan nyt on parempi kuin esimerkiksi seisominen tai kyykkäily. Joku patja taas lattian tasolla, mitenkähän minä sinne pääsisin ja miten sieltä nousisin?

Vähän on kyllä jäänyt toisaalta sellainen kuva, että aika moni ihminen on pitkälti pihalla siitä, mitä tässä käydään läpi. Se, että en itke kipujani, ei tarkoita etteikö niitä olisi.

Mutta on sitä opittavaa itsellänikin, monesti vielä huomaan käyttäytyväni kuin mitään ei olisi muuttunut – tänäänkin juosta köpöttelin bussiin. Ihan vaan raskautta suunnitteleville tiedoksi: se ei välttämättä ole hyvä idea juosta jos viikkoja on 39+4, se meinaa sattuu. Se sattuu silloin ja se sattuu jälkeen ja nähtäväksi jää, miten se sattuu huomenna.

P.S. Kun puhutaan raskaana olemisesta ja “jalkojen turvotuksesta” niin usko pois, ne jalat turpoaa. Sitten sen jälkeen ne turpoaa lisää ja sitten ne turpoaa lisää. Ja jos luulit, että ne pinkit Puma ballerinat jotka ovat yhtä kokoa liian isot ja joissa ei ole laitoja nimeksikään, olisivat oikean kokoiset turvonneisiin jalkoihin,.. Ei. Et osaa kuvitellakaan.